S 2

S 2. Kirjoittanut Eero Eerola

– Hoi, kapteeni, laivamme eksynyt on,

ei toisia enää missään,

yhä yltyvi myrsky ja kuohut lyö,

yhä synkemmäksi käy syksyn yö,

ja miehet on näännyksissään,

on eessä nyt kohtalo armoton,

ei toivoa enää missään.

– Kaks meistä nyt ruorihin köyttäkää,

on määränä meidän kestää,

yli yön ehkä pääsemme sentään näin,

ehkä löydämme kotimaan rantaa päin,

meri ehkei voi meit’ estää,

konemiehille apuhun rientäkää,

nyt täytyy, täytyy kestää!

– Herra kapteeni, kansi on tyhjentynyt,

venesirpaleet nielasi meri,

kone toinen jo aikoja seisahtui,

takaruumassa penkit ja pöydät ui;

pian kohmettuupi jo veri,

käsi herpoo verille hiertynyt,

meri omansa meissä nyt peri.

– Hei, miehet, Herrahan luottakaa,

hiven viimeisen voimanne tuokaa,

ja muistakaa: katsovi isienmaa,

mitä aikaan poikansa uljaat saa,

sen kiittää teitä nyt suokaa,

taas tahtonne, tarmonne lujittakaa

ja toivon lohtua juokaa!

Joka mies pani alttiiksi parhaansa,

joka mies oli kunnian miesi,

mut päivä kun valkeni, yltyi vaan

meri synkässä, villissä raivoissaan –

joka mies sen silloin tiesi:

meri ennen oli hänen armaansa,

nyt kuoleman hyinen liesi.

Tuul’ ulvoi, ilm’ oli sauhunaan

meren vaahtoa, roisketta hurjaa,

vei raivottaret nyt laivaa vain,

ei enää se ruoria totellut lain,

mut missään mieltä ei nurjaa,

joka mies sotamies oli paikallaan,

nyt ei aatosta pientä, ei kurjaa.

Jo keskipäivähän päästynä lie,

oli ilta se miehille noille.

– Jää hyvästi, kulta, ja isienmaa!

Meren pohjassa poikanne haudan saa. –

Ain kunnia urhoille noille!

Isänmaan suru pyhä vaan viestejä vie

manan kolkoille kartanoille.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.