Saappaat pelastajana

Saappaat pelastajana. (Muistelma Afrikasta.) Kirjoittanut anonyymi

”Saappaat ovat kerran pelastaneet minun henkeni” alkoi tohtori K. kertoelmansa. ”Ilman niittä villit olisivat minun paistaneet ja syöneet suuhunsa.

Kuten tiedätte, niin minä lähdin, tohtorin hatun saatuani Afrikaan, johon olin lapsuudesta saakka ikävöinyt, etsimään kunniata ja rikkautta. Aleksandriaan tultuani, minä kohoisin aina Niilin latvoille. Egyptissä meni matka vallan hyvin, eikä paljon huonommin Abyssiniassa. Sitten tuli eteen ihmissyöjien maa, mutta minä päätin uhrata kaikki tieteelle, jotapaitsi rohmusi sekin mieltäni, kun tähän aikaan olin kalvea ja laiha enkä uskonut kelpaavani paistiksi nälkäisimmällekään villille. Niin ajattelin, mutta toisin kävikin.

Muutamia päiviä samoisin esteitä kohtaamatta, mutta yhtäkkiä huomasin olevani synkässä metsässä villein piirittämänä, jotka minun kohta vangitsivat. Kamalan äänettöminä veivät he minun päällikkönsä eteen, joka anasti ensiksi matkareppuni. Juustopalaisen, viisi lihamakkaraa ja kokonaisen leivän nieli hän kohta alammaistensa nähden; samaa tietä meni rasiallinen kenkämustetta, palanen partasaipuata, kaksi laatikkoa tulitikkuja ja – voi hirmua! – tämän lisäksi tyhjensi raakalainen vielä pullon väkiviinaa, jossa säilytin hyönteisiä. Nyt hän tuli vasta luokseni, kopeloi minua kaikin puolin ja koetti vetää nuttua päältäni; se onnistui, ja heti ei ollut minulla muuta päälläni kuin saappahat jaloissa. Niitä hän näytti pitävän juurikuin ruumiiseeni kuuluvina. Siitä kummastuksesta, jolla hän katseli jalkineitani, päätin kohta, että nämät villit eivät olleet vielä kuulleet valkoisista ihmisistä, eikä semmoista ennen nähneet, joten heillä ei voinut olla mitään selkoa saappaistakaan.

Minä toivoin että he päästäisivät nyt minun hengissä irti, ja olin iloinen kun sain pitää saappaani, mutta tämä olikin turha toivo. Taas tuli kamala päällikkö luokseni ja kopeloi minua tarkoin ylt’yleensä, ja hän näytti olevan tytyväinen huomioonsa, sillä ystävällisesti röhkien huusi hän erään luoksensa. Tämä kiiruhti heti pois, mutta tuli pian takaisin, kummallisen kuljetuspelin kanssa – se näytti kuin kanahäkki pyörien päällä – johon minut paikalla pistettiin.

Kuvitelkaa mielessänne minun asemaani – tohtori kanahäkissä! Minä mietin pääni puhki, mitä varten minut tähän pantiin, vaan en voinut arvata.

Heti ilmestyi eräs likainen akka, joka näytti olevan vartijani, ja toi minulle ruokaa ja maljallisen vettä. Niin mauttomalta kuin se näyttikin, niin kuitenkin tyhjensin nälissäni vadin, jolloin minulle annettiin kohta toinen, ja iloinen rähinä todisti, että he olivat ihastuksissansa minun ruokahalustani. Viittomalla koetin akalta selkoa saada, miksi minut oli häkkiin suljettu. Senverran sain selville, että se nosti hiukset pystyyn päässäni: Päällikkö tahtoi lihoittaa minun makupalaksensa; mutta kun heimo oli ympärikuljeskeleva, niin tämä häkki oli minun liikkuva sijani. Siis olin kuitenkin oppiva tuntemaan Afrikan, koska minua kuljetettiin mukavasti sen erämaita, järviä ja korpia, ja vihdoin minut – lyötiin. Kaikilla keinon koetin karata, ja jo ilmaisin akalle rakkautenikin ja esitin naimista, mutta kaikki turhaa; Jos olisin ollut musta, niin se olisi ehtii onnistunut, mutta valkoista ei ollut päällikkö koskaan maistanut ja semmoinen pala oli hänelle kovin mieleistä.

Niin kauas oli rakkauteni tieteesen minun saattanut.

Niin kauheasti kun minua peloittikin, niin kuitenkin tunsin lihovani päivä päivältä. Ruokaa annettiin runsaasti, jota tuskin voin kaikkia syödä, mutta kuitenkin oli se nieltävä, sillä muutoin tuli päällikkö minua omin käsin pieksämään, ylipäänsä näytti hän olevan minuun tyytyväinen. Myrähdellen puristeli hän pohkeitani, jotka paisuivat joka päivä, ja monta kertaa toi hän minulle itse erityisiä herkkuja, n. k. rottia, sisiliskoja ja sammakoita. Ajan pitkään olin oppinut vähän villien kieltäkin, ja elämäni ja matkustukseni olisi mennyt kutakuinkin, jos ei loppuni olisi minua alinomaa huolettanut. Tässä tukalassa toivottomuudessani keksin kuitenkin erään juonen, jota päätin koettaa viimeiseksi keinokseni. Päiväkirjani sain pitää, koska villit eivät sitä miksikään ymmärtäneet, ja siihen kirjoitin kaikkia huomioitani, joidenka luulen huvittavan muitakin.

Vuoden ajat ympäri kierrettyämme, me tulimme jälleen siihen paikkaan, jossa minut vangiksi otettiin. Tällä ajalla minusta oli paisunut laihasta ylioppilaasta oikein lihava tohtori. Tämän näytti päällikkökin huomaavan, sillä eräänä päivänä avattiin häkkini ovi ja päällikkö sanoi minun jo nyt kylliksi lihoneen teurastettavaksi. Turhaan koetin vakuuttaa hänelle että me valkoiset olimme niin tavattoman sitkeitä ettemme kelvanneet syötäväksi.

”Jos veljeni on niin sitkeä kun sanoo, niin en enää koskaan koetakaan syödä valkoista – mutta yhtä minun täytyy kuitenkin maistaa,” oli hänen ainoa vastauksensa:

Nyt oli aika tullut koettaa keksimääni keinoa.

Minä vakuutin hänelle vielä, että jos hän keittäisi minun yhdellä kertaa, niin siitä olisi hänelle vaan lyhykäinen nautinto, jonkatähden minä nyt annan hänelle yhden osan jalastani. Se ihastutti päällikköä suuresti, että saada herkkuella minusta monta kertaa, ja kohta käski hän antaa toisen jalkani. Viipymättä vedin toisen saappaani ja annoin hänelle. Hän kantoi sitä varovaisesti kainalossansa keittopaikalle ja paistatti sen kaikkian keinokkaimmalla tavalla. Kun kenkäni oli sekä hajun että näön puolesta tarpeeksi kypsennetty, niin päällikkö istahti alas aterioitsemaan.

Ensimäisestä suupalasta hän ei näyttänyt vielä täydellistä makua saavan, mutta toisesta palasta oli jo selvästi nähtävä, että semmoinen herkku ei soveltunut hänen vatsallensa.

”Veljelläni on hyvin sitkeä liha,” arveli hän surullisella äänellä.

Nyt en voinut enää pidättää nauruani, joka näytti päällikköä suuresti loukkaavan ja hän jatkoi surullisella äänellä.

”Veljeni on myöskin kiittämätön! Minä olen lihoittanut häntä niin kauan ja kuitenkin on hän niinsitkeä. Hän voipi siis mennä minne tahtoo; en ikinä enää lihota valkoista!”

Niin sain lähteä. Minä otin hyvästi villeiltä ja lähdin kotiapäin. Vartijani, vanha akka seurasi minua Kairoon saakka, jossa möin hänen orjaksi ja sillä tavoin sain rahoja kotimatkalle.

Toinen saappaani on tallella vielä tänäkin päivänä, sillä se on veli henkeni pelastajalle.

Lähde: Turun Lehti 7.6.1884.