Saaren Lotta (1874)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saaren Lotta.

Kirjoittanut Olli Wuorinen


Kuustoista vuotta ummelleen tät’ ennen
Sylvester Saari nimipäivänään
Sai lahjan puolisoltaan, joka, mennen
Pois, kiiruhti het’ toiseen elämään.
Tää lahja, lapsukainen, toden totta
Ol’ isän kallein aarre ainoinen;
Ja hoidon huolekkaan sai pikku Lotta,
Lapsesta nousi, sujui neitonen.
Ol’ armas hän, kuin aukeneva kukka,
Kuin kuvustansa käyvä liljainen;
Kaulalle valui kellertävä tukka,
Silmistä loisti sini taivosen.
Ja sydän hällä raitis, puhdas päilyi,
Kuin lähde keskell’ lehdon varjokkaan;
Siell’ onni, tyyni, rauhallisuus säilyi,
Se kuvas kukkamailmata vaan.
Isännän nimi-, neiden synnyinpäivä
Taas vuoden lopuss’ oli joutunut;
Mon’, onnentoivotuksill’ ennättäivä,
Ol’ Saarelaan jo vieraaks saapunut.
Viel’ ajoi joku. Ihastus nous suuri,
Kun sisään astui reipas maisteri,
Porvoosta tullen muuttaimasta juuri,
Näät, papin-Jannesta nyt Janne-papiksi.
Ja lapsuutensa leikki-toverille
Nyt pappi muistoks kauniin kirjan toi,
Ja Lotta vieno vivaht’ enkelille,
Kun lahjottajaan katsehensa loi.
Mut silloin säde silmäst’ iski silmään,
Ja säpsähtipä sydän-parikin.
He kumminkaan tuost’ eivät olleet millään,
Vaan yhdistyivät toisten puheisin.
Ja hauskast’ aika vieri. Vieraat lähti;
Jäähyväisiks viel’ lasit kilisi.
Kuu katseli ja kirkas ilta-tähti,
Kun hevoset pois juosta vilisi.
Samassa saapui muija; kumma nuttu
Ja myssy rietas häll’ ol’ yllänsä.
Se oli taikavehkeistänsä tuttu
Noit’-Anni, kaukaa Korven töllistä.
”Hyv’ iltaa, Anni! Mitenkähän tietois
Nyt lienee laita? Tietyst’ ennellään!
Täss’ apua! Pois, ett’et mua kietois!”
Näin Saaren Lotta laski leikkiään.
Tuost’ akka ärtyi: ”Kurjan kurjat aiat!
Nyt kiljutaan vaan pois ja taasen pois!
Juur kuin ois ruoste raiskannunna taiat!
Nuor’ tyttö tekis parhain vait kun ois!
Vierähti talost’ ennen viinasarkka
Mun vanhan sydämeni lämpimäks!
Kouraani kirpos kilisevä markka,
Ja käskemättä Anni tul’ ja läks!”
Nyt lepytellen Lotta tarttui kiinni
Noit’-Annin käteen vanhaan, ryppyiseen;
”Heh, suuttumukses poistakoon tuo viini!”
Ja Anni lauhtuikin taas ennelleen.
”Ah!” tokas Anni, ”tuoppas lasi toinen,
Lapskulta, jotta tuosta katsoisin
Sun sulhos, onko nähdä tuo min-moinen,
Sen, Kies’avita, äsken unhotin!”
”En tilkkaakaan! Voi jospa isä tietäis
Sun täällä vehkeitäsi vellovan,
Ei noitanahkas löylyänsä sietäis!”
Näin lausui Lotta sanan ankaran.
”Noh, tulkoon piru, vieköön kaikki hornaan,
Jos isäs noitaan kättään puututtaa!” –
Nyt Anni kuiskutteli Lotan korvaan,
Ja neiti hänt’ ei viitsi suututtaa.
Noit’-Anni läksi. Lotta isän luoksi
Kiiruhti, ollen hiukan hämillään.
Sylvester Saari kysyikin sen-vuoksi:
”okos nyt, lapsein, rupeet väsymään?”
”Niin! Kyökiss’ äsken tuohon Noita-Annaan
Mä suutuin, enkä kuullut lorujaan!”
”Vai niin, laps-kulta; kohta ma’ata pannaan,
Tään vuoden vihat poies – nukutaan!”
Ja Lotta, hyvää yötä toivotellen,
Jo kammariinsa oitis pyörähti;
Mut un’ ei tullut silmään neitosellen,
Sydämen kirkas lähde värähti.
”Noit’-Anni, höpsy, jaaritella joutaa!
Mä taikuriks – hyi! Oikein häpeän!
Mut saatanhan nuo kalat suotta noutaa!
Ken silakkaa vois syödä seitsemän!
Vaan vakuuttihan noita: Ihan varmaan
Tän’ yönä sulhos peiliin ilmestyy!
Miks Janne loi tuon silmäyksen armaan?
Hän punastui – ah! Mikäs siihen syy?
Voi, tuota Annin hirmu-lisäkettä,
Kun vannoen hän kielsi ett’ei sais
Ees pisaraakaan maistaa sitten vettä,
Vaikk’ kieli suussa ristiin halkeais!
Vaan mitäs, jos het’ ilmestyiskin Janne!
Ei! Mutta miks ei! Tuo on mahdoton!
Voi, hyvä Luoja, ethän pahaks panne!
Mä tyttö raukka olen onneton!”
Näin kiusausta karkoittaa hän koitti,
Jonk’ korvaan hälle laski kieli kyyn.
Ol’ Eevan lapsi hänkin – käärme voitti,
Ja Lotta ryhtyi puuhun kiellettyyn.
Hän silakkaa nyt seitsemäisen söikin
Het’ ahnehesti päineen, pyrstöineen. –
Sydämen kirkkaan lähteen tunto löikin
Sekaisin mustaks pohja-ruupuineen.
Hän pöydälle nyt peilin asetteli,
Kaks lamppua sen eteen loistavaa.
Viel’ lahjakirjaa kaunist’ ihaeli.
Sisäänkin tahtoi hiukan vilahtaa.
”Voi!” äänsi hän. Tuost’ aukes kuva hälle
Its’ elon Herran ristiinnaulitun.
Juurella ristin äkkäs luitten päälle
Pääkallon, kuolon merkiks kuvatun.
Pois kirjan pisti. Peiliänsä kohti
Kauhistuneena alkoi kääntyä;
Töin, tuskin enää hengittääkään tohti. –
Hän janost’ oli myöskin nääntyä.
Ja mietteet mustat, tuskalliset, tummat,
Hän aivoissansa tunsi vyöryvän,
Hän öiset haamut, kauhistavat, kummat,
Ylt’ ympärinsä luuli hiipivän.
Kun sairas kärsii tuskaa polttavinta,
Se nukahtaapi joskus hetkeksi:
Niin raukes tuokioksi Lotan rinta,
Unetar nopsa silmät ummisti.
Luuranko julma pelihin nyt karkaa –
Mut ristiinnaulittu pääs’ etehen. –
Ja Lotta huiman käsillään ja parkas:
”Oi, Jesus, auta! minne joutunen!”
Syvyyden liekin onneton laps luuli
Jo kohinalla raivoon syttyneen.
Sylvester Saari hätähuudon kuuli,
Murs’ oven pirstoiks’ into-voimineen.
Ja siin’ ol’ lamput rikki lattialla
Ja Lotta kaatuneena tuoliltaan;
Mut öljy kiehuin paloi paukkinalla,
Valmisna kaikki tuhkaks muuttamaan.
Ja liekin keskelt’ isä lapsens kaappaa,
Pois repi puvun ilmi-tulisen.
Vuoteesta peitot kallihit jo raappas,
Löi tukehduksiin lieskat öljyjen.
Mut Lotta oli saanut suuret vammat.
Hän tainnoksissa vietiin vuoteellen.
Ja kivut kiihtyi aina ankarammat,
Hän ristiin rastiin puhui houraten.
Ja isä, lääkäriä odotellen,
Veslasin lapsen kuivaan suuhun toi,
Sen riemastuin ja suurest’ ihastellen
Viimeiseen pisaraan jo sairas joi!
Nyt Lotta tointui, virkistyi, ja – saipas
Taas isä kuulla lapsens äänenkin –
Hän Janne-pappia het’ siltään kaipaa;
Ja yösydännä pappi noudettiin.
”Tuo armas sairas minut ensikerran
On papilliseen toimeen pyytänyt!”
Hän mietti, seisten, kuin ois voima Herran
Läp’ ydinten ja luitten iskenyt.
”No, jääkää rauhaan!” sanoi isä, luullen
Sairaalla jotain salaist’ olevan.
”Ei!” virkkoi sairas, ”molempien kuullen
Mä rikokseni julki tunnustan.”
Hän kertoi kaikki. Välin hieman esti
Pien’ nyhkäys vaan soivan äänensä.
Silmässä kyynel kiilsi suloisesti,
Sydämen lähde alkoi selvitä.
Lopuks hän lausui, ojentaen kättään:
”Teilt’ armahimpan’, pyydän anteeksi!”
Lotanpa sormeen, hänen tietämättään,
Papilta sormus silloin suikahti!
Ja pappi näin: ”Sult’, isä, siunausta
Mä pyydän. Lapses olen kihlannut!”
”No, Herran nimeen! Jos vaan Tuoni usta
Manalaan hälle ei lie aukaissut!”
Avulla Luojan! lääkkeet nuoruus, lempi
Sai terveeks neiden. Häätkin seuras jo!
Tuo kaunis nainen, muita sävyisempi,
On Janne-papin hurskas puoliso.

O[lli]. W[uo]r[ine]n.


Lähde: Suomen Kuvalehti 15.5.1874.