Saaren Lotta (1875)
| Saaren Lotta. Kirjoittanut Olli Wuorinen |
- Kuustoista vuotta ummelleen tät’ ennen
- Sylvester Saari nimipäivänään
- Sai lahjan puolisoltaan, joka mennen
- Pois, kiiruhti het’ toiseen elämään.
- Tää lahja, lapsukainen, toden totta
- Ol’ isän kallein aarre ainoinen;
- Ja hoidon huolekkaan sai pikku Lotta,
- Lapsesta nousi, sujui neitonen.
- Ol’ armas hän kuin aukeneva kukka,
- Kuin kuvustansa käyvä liljanen;
- Kaulalle valui kellertävä tukka,
- Silmistä loisti sini taivosen.
- Ja sydän hällä raitis, puhdas päilyi,
- Kuin lähde keskell’ lehdon varjokkaan;
- Siell’ onni, tyyni, rauhallisuus säilyi,
- Se kuvas kukkamaailmata vaan.
- Isännän nimi-, neidon synnyinpäivä
- Taas vuoden lopuss’ oli joutunut:
- Mon’, onnentoivotuksill’ ennättäivä,
- Ol’ Saarelaan jo vieraaks saapunut.
- Viel’ ajoi joku. Ihastus nous suuri,
- Kun sisään astui reipas maisteri,
- Porvoosta tullen muuttaimasta juuri,
- Näät, papin-Jannesta nyt Janne-papiksi.
- Ja lapsuutensa leikki-toverille
- Nyt pappi muistoks kauniin kirjan toi,
- Ja Lotta vieno vivaht’ enkelille,
- Kun lahjoittajaan katsehensa loi.
- Mut silloin säde silmäst’ iski silmään,
- Ja säpsähtipä sydän-parikin;
- He kumminkaan tuost’ eivät olleet millään,
- Vaan yhdistyivät toisten puheisin.
- Ja hauskast’ aika vieri. Vieraat lähti;
- Jäähyväisiks viel’ lasit kilisi.
- Kuu katseli ja kirkas ilta-tähti,
- Kun hevoset pois juosta vilisi.
- Samassa saapui muija; kumma nuttu
- Ja myssy rietas häll’ ol’ yllänsä.
- Se oli taikavehkeistänsä tuttu
- Noit’-Anni, kaukaa Korven töllistä.
- ”Hyv’ iltaa, Anni! Mitenkähän tietois
- Nyt lienee laita? tietyst’ ennellään!
- Täss’ apua! Pois, ett’et mua kietois!”
- Näin Saaren Lotta laski leikkiään.
- Siit’ akka ärtyi: ”kurjan kurjat aiat!
- Nyt kiljutaan vaan pois ja taasen pois!
- Juur kuin ois ruoste raiskannunna taiat!
- Nuor’ tyttö tekis parhain vait kun ois!
- Vierähti talost’ ennen viina-sarkka
- Mun vanhan sydämeni lämpimäks;
- Kouraani kirkas kilisevä markka,
- Ja käskemättä Anni tul’ ja läks!”
- Nyt lepytellen Lotta tarttui kiini
- Noit’-Annin käteen vanhaan, ryppyiseen:
- ”Heh, suuttumukses poistakoon tuo viini!”
- Ja Anni lauhtuikin taas ennelleen.
- ”Ah!” tokas Anni, ”tuoppas lasi toinen,
- Lapskulta, jotta siitä katsoisin
- Sun sulhos, onko nähdä tuo min-moinen,
- Sen, Kies’avita, äsken unhotin!”
- ”En tilkkaakaan! Voi jospa isä tietäis
- Sun täällä vehkeitäsi vellovan,
- Ei noitanahkas löylyänsä sietäis!”
- Näin Lotta lausui sanan ankaran.
- ”Noh, tulkoon piru, vieköön kaikki hornaan,
- Jos isäs noitaan kättään puututtaa!” –
- Nyt Anni kuiskutteli Lotan korvaan,
- Ja neiti hänt’ ei viitsi suututtaa.
- Noit’-Anni läksi. Lotta isän luoksi
- Kiiruhti ollen hiukan hämillään.
- Sylvester Saari kysyikin sen-vuoksi:
- ”Jokos nyt, lapsein, rupeet väsymään?”
- ”Niin! Kyökis’ äsken tuohon Noita-Annaan
- Mä suutuin, enkä kuullut lorujaan!”
- ”Vai niin, laps-kulta; kohta maata pannaan,
- Tään vuoden vihat poies – nukutaan.”
- Ja Lotta, hyvää yötä toivotellen,
- Jo kammariinsa oitis pyörähti;
- Mut’ un’ ei tullut silmään neitosellen,
- Sydämen kirkas lähde värehti.
- ”Noit’-Anni, höpsy, jaaritella joutaa!
- Mä taikuriks – hyi! Oikein häpeän!
- Mut saatanhan nuo kalat suotta noutaa!
- Ken silakkaa vois syödä seitsemän!
- Vaan vakuuttihan noita: Ihan varmaan
- Tän’ yönä sulhos peiliin ilmestyy!
- Miks Janne loi tuon silmäyksen armaan?
- Hän punastui – ah! Mikäs siihen syy?
- Voi, tuota Annin hirmu-lisäkettä,
- Kun vannoen hän kielsi ett’ei sais
- Ees pisaraakaan maistaa sitten vettä,
- Vaikk’ kieli suussa ristiin halkeais!
- Vaan mitäs, jos het’ ilmestyiskin Janne!
- Ei! Mutta miks’ei! Tuo on mahdoton!
- Voi, hyvä Luoja, ethän pahaks panne!
- Mä tyttö raukka olen onneton!”
- Näin kiusausta karkoittaa hän koitti,
- Jonk’ korvaan hälle laski kieli kyyn.
- Ol’ Evan lapsi hänkin – käärme voitti,
- Ja Lotta ryhtyi puuhun kiellettyyn.
- Hän silakkaa nyt seitsemäisen söikin
- Het’ ahnehesti päineen, pyrstöineen. –
- Sydämen kirkkaan lähteen tunto löikin
- Sekaisin mustaks pohja-ruupuineen.
- Hän pöydälle nyt peilin asetteli,
- Kaks lamppua sen eteen loistavaa.
- Viel’ lahja kirjaa kaunist’ ihaeli,
- Sisäänkin tahtoi hiukan vilahtaa.
- ”Voi!” äänsi hän. Siit’ aukeis kuva hälle
- Its’ elon Herran ristiinnaulitun.
- Juurelle ristin äkkäs luitten päälle
- Pääkallon, kuolon merkiks kuvatun.
- Pois kirjan pisti. Peiliänsä kohti
- Kauhistuneena alkoi kääntyä;
- Töin tuskin enään hengittääkään tohti; –
- Hän janost’ oli myöskin nääntyä.
- Ja mietteet mustat, tuskalliset, tummat,
- Hän aivoissansa tunsi vyöryvän,
- Hän öiset haamut kauhistavat, kummat,
- Ylt’ ympärinsä luuli hiipivän.
- Kun sairas kärsii tuskaa polttavinta,
- Se nukahtaapi joskus hetkeksi:
- Niin raukes tuokioksi Lotan rinta.
- Unetar nopsa silmät ummisti.
- Luuranko julma peilihin nyt karkas –
- Mut ristiinnaulittu pääs etehen. –
- Ja Lotta huimas käsillään ja parkas:
- ”Oi. Jesus auta! minne joutunen!
- Syvyyden liekin onneton laps luuli
- Jo kohinalla raivoon syttyneen.
- Sylvester Saari hätähuudon kuuli,
- Murs’ oven pirstoiks’ into-voimineen.
- Ja siin’ ol’ lamput rikki lattialla,
- Ja Lotta kaatuneena tuoliltaan;
- Mut öljy kiehuin paloi paukkinalla,
- Valmisna kaikki tuhkaks muuttamaan.
- Ja liekin keskelt’ isä lapsens kaappas,
- Pois repi puvun ilmi-tulisen.
- Vuoteesta peitot kallihit jo raappas,
- Löi tukehduksiin lieskat öljyjen.
- Mut Lotta oli saanut suuret vammat,
- Hän tainnoksissa vietiin vuoteellen.
- Ja kivut kiihtyi aina ankarammat,
- Hän ristiin rastiin puhui houraten.
- Ja isä, lääkäriä odotellen,
- Veslasin lapsen kuivaan suuhun toi,
- Sen riemastuin ja suurest’ ihastellen
- Viimeiseen pisaraan jo sairas joi!
- Ja Lotta tointui, virkistyi, ja – saipas
- Taas isä kuulla lapsens äänenkin –
- Hän Janne-pappia het’ siltään kaipas;
- Ja yösydännä pappi noudettiin.
- ”Tuo armas sairas minut ensikerran
- On papilliseen toimeen pyytänyt!”
- Hän mietti, seisten, kuin ois voima Herran
- Läp’ ydinten ja luitten iskenyt.
- ”No, jääkää rauhaan!” sanoi isä, luullen
- Sairaalla jotain salaist’ olevan.
- ”Ei!” virkkoi sairas, ”molempien kuullen
- Mä rikokseni julki tunnustan.”
- Hän kertoi kaikki. Välin hieman esti
- Pien’ nyhkäys vaan soivan äänensä.
- Silmässä kyynel kiilsi suloisesti,
- Sydämen lähde alkoi selvitä.
- Lopuks hän lausui, ojentaen kättään:
- ”Teilt’, armahimpan’, pyydän anteeksi”!
- Lotanpa sormeen, hänen tietämättään,
- Papilta sormus silloin suikahti!
- Ja pappi näin: ”Sult’ isä, siunausta
- Mä pyydän. Lapses olen kihlannut”!
- ”No, Herran nimeen! Jos vaan Tuoni musta
- Manalan hälle ei lie aukaissut!”
- Avulla Luojan! lääkkeet, nuoruus, lempi
- Sai terveeks neiden. Häätkin seuras jo!
- Tuo kaunis nainen, muita sävyisempi,
- On Janne-papin hurskas puoliso.
Lähde: Wuorinen, Olli 1875: Sepitelmiä: runon-kokeita. Jyväskylä.