Saaren orpo
| Saaren orpo Kirjoittanut Otto Manninen |
- Hän »saaren orvoks» sanoi
- jo piennä itseään.
- Mit’ aavisti, mit’ anoi,
- mit’ ikävöitsikään?
- Ken pyhint’ etsii untaan,
- ei pääse päällä maan
- sen ylhään valtakuntaan,
- sen kotiin korkeaan.
- Häll’ outo tääll’ on mieli,
- hän kaipaa, orpo on.
- On herkin sydänkieli
- niin vastakaiuton.
- Hän sisko-, veljessieluun
- niin turhaan vetoaa.
- Ah Herra, aallon nieluun
- on tuska tuijottaa!
- Niin pitkä kaipuu lyhyys
- on elon tuokion.
- Vain totuus, hyvyys, pyhyys!
- Muu, kaikki muu mit’ on?
- Sit’ onko kotirantaa,
- sydämen kaipaamaa?
- Mi siipi sinne kantaa,
- taa aavan, taiston taa?
- – Niin hiljainen, niin vakaa
- on tullut vastaus.
- Se suuren rauhan takaa.
- On laannut ahdistus.
- Pois tuskan polte haipuu,
- sen tuimat vihlaisut.
- On saanut lohdun kaipuu,
- on koti kutsunut.
- On viemä valkopurren
- jo nuori Robinson.
- Nyt saari kaipaa surren,
- nyt saari orpo on.
Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.