Saarretun näkyjä (runo)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saarretun näkyjä.

Kirjoittanut Lauri Haarla


Mit’ autuudesta haasteletkaan, kaunis lapsi,
tuonpuoleiseen noin taivut nuorin kiharin
ja uskoani tutkaat silmin totisin –
Taa hämärripsieskin katson, kultahapsi,
– niin katsonkin – ja nään kuin silmäs pettää sun.
Niit’ ei tok’ kuolonsairas kelmä kaihdakaan.
Kuin katve virran vuoltehessa kutsuu aurinkoista,
lomitse lehväin kaipaa: tänne loista, loista,
ja ensi sätehestä läikkyy hurmissaan –
niin immytharsoistaan sun silmäs riemuhun.
Kun raskain suudelmin viel’ ennen aamua
nuo silmät hukutan ja päivään herätän
taas paahteiseen ja runsauteen elämän,
kas silloin naurelet kuin vaimo valkea,
jok’ kylpenyt on salaa rannall’ autuaalla.
Niin silloin autuaaks näät riemus maallisen,
ett’ tulevaiset taivaatkin niin hohtaa vastaan
kuin lainais loistonsa ne täältä ainoastaan,
ja onnes maallinen ois iankaikkinen – – –
kuin ain, mua suuteleisit suulla riemukkaalla.
Ja kerran jos sun tummuu, sammuu katsehesi,
sinertäväin jos suontes hurma jähmettyy,
kun kantapäähäs pistää nilja kalman kyy,
se silloin autuutesi, että kukkeutesi
sa muistat mulle sieluin nuorin tuhlannees.
Niin minäkin vain sun ja maisen riemun muun,
– mi huntuna sun peitti jäsenesi armaat –
näin silmilläin, kun kerran kuolon kasvot harmaat
mun luoksein mustin huulin pyrki suuteluun –
kas silloinkin ma vaivuin nuoreen kauneutees.
Ja tyhjää mulle oli taivaat tulevat,
vaikk’ omaa rintaa vastaan teroitin jo miekkaa.
– Noin itsekin sa tiimalasis heljää hiekkaa
pian naurain tuhlaat, vallatonna kiharat,
vaikk’ kerran haihtuvan sen tiedät kokonaan.
Kuin päivä paistaa sulle usko ihanin,
kun vien sun kukkulalle kuolon saartamalle,
sielt’ ennen yötä hehkuvaista hohtavalle
taas pilvenpaltehelle, jolta suudelmin
sun sitten nostan nurmitanterelle maan.
***
Viiskymmentä miest’ oli meitä
kylän laidassa kummulla voiton –
Oli vallattu kylä ja hyökätty sinne
juur hetkenä auringon koiton.
– Nyt ristiin ja rastiin juttelu kulki
kuin hangella sätehen läikky.
Vain harjuilta kaukaa pakenevaisten
viel’ ärhensi voimaton kuoleman räikky.
»On tottakin hauskaa tappelu tää,
vain kimmalla juosta ja kummulle syöstä.
Ja ryyppyjä riemun ja mainehen maljat
saa mies mokomastakin työstä.»
»– Ja kaunistuu toki silmät tyttöjen vain
kun itkevät meitä murhetta kantain.
Taas voittojen jälkeen me saavummehan
kuin prinssit ja herrat luo kotirantain.»
»Ja kuolema kurja koikkivin säärin
jo vuorien taakse pakohon saa.»
»Mutta raapaisi mustalla kynnellään,
jotta Harjulan poikaa noin horjuttaa –.»
»No kostuupa siitä kun laastari pannaan
ja tään kylän tyttäret hellästi hoitaa. –
Ja sitten kun vielä se Rait’ojan tyttö
ikilemmellä haavat ja jäsenet voitaa.»
– Näin einettä söimme me jutteluin –.
Koko laakson päivä jo kirkkahaks liehtoi,
radan raiteet ja asehet joukkoimme kiilsi.
Se säihky se vasta silmiä kiehtoi!
Mut hetkellä tällä, kun maa-elo jälleen
noin Sinikki-silmin vastahan loisti,
kun mieleni riemun ja uskon sun silmiis
tämä huomenen armaus toisti,
juur silloin laukesi kuoleman ansa
ja kurkkua kuristi huohottavaa:
Vihamiesten nyt saapui pantsarijuna,
ryömi keskelle laaksoa riemuisaa.
Väet pirstaksi löi tuli turmahinen,
pian ammotti laakso kuin auennut hauta,
meit’ eestä nyt saartoi harjut ja takaa
tuo mylvivä pantsarinauta.
Niin yksin me jäimme kuin tuomittu koppiin.
Ja kuolema äsken pilkattu palas,
kuin haudasta julmuri nous
ja kostaa nyt pilkkamme halas.
Se ryntähät nosti, ja taivasta vasten
välkkyi sen kuparirystyt ja luut,
käsvarsina harjut ja lyijyä kynnet,
vihasilminä tykkien suut. – –
Niin taistelu hurja ja toivoton syttyi. –
Makas maassa nyt kummulla hohtelevalla
miesten mustien repalerivi.
Taas pystyhyn ponnahti karjaisemalla,
rivin täydeltä lyijyä syöksi.
Täällä armoa pyydetä ei!
jok’ ainoa laukaus harjulle huusi.
Mutta hetki jok’ ainoa miehiä vei. –
– Niin kiirettä työt’ oli tuo,
ett’ aatos ei kuolon, ei elämän
koko päivänä tunkenut sieluun. –
Mut illalla saapuissa hämärän
oli tauonnut touhu ja työ.
Panos jäljellä ainoa, viimeinen,
sitä tuhlata ei, sepä vapahtaa,
kun saapuvat saartajat hyökäten.
Tätä hetkeä vartoissa nyt
ma ihmeitä laella kummun näin.
Näin riitelevän minä hurman ja turman
sielusta miehen mun ympärilläin.
Minä katsoa koin mitä tuleman piti,
päin mustia varjoja kuoleman maan.
Niin nöyränä katsoin ja totisin silmin:
kadotusta en nähnyt, en autuuttakaan –
Miten katsoinkin yhä pyrkien selvyyteen,
vain varjoja tyhjyys heitteli autiuteen.
En tuntenut voimaa, en voimattomuutta,
en silmissä kastetta kyynelveen.
– Penseyttäkö kylmää on vain,
että hätään en joudu nyt sieluni tähden?
Oman sielunko tyhjyys on syy,
näin köyhänä että ma lähden?
– Miss’ on sinun riemusi nyt, sinä riemun mies!
näin huutelin hurjana ma.
Miss’ aattehes on, sinä aatteen mies?
niin kyselin kurjana ma.
Välähti, tärähti tantere silloin,
räjähti turma ja huumasi mun. –
Ja noustua sielu kuin ruumihitonna
taas vaivahan vaipui tutkistelun:
Kalman mies, sinä kauhujen mies.
Vielä kerran sun puolehes käännyn. –
Minä armoa en, vaan selvyyttä tahdon,
mut tyhjähän mykkyytees minä näännyn.
Jos sulla ei muuta sun tahtosi kieltä,
sa pelko ja kauhu sieluhun aja!
Tää tyhjyys aarteilla noilla sa täytä
ja helvetin lieskoin maalaa sen raja. – –
– Hohotti vastaan kaiuton mykkyys –
Minä näin, oli huutaa mun turha:
Ei auennut taivas, ei itkujen kuilu,
vain saarrettu mies sekä itsemurha.
Silloin, silloinpa sai säde kirkkauden!
Se tunkihe kulmaini katveeseen
kuin silmies hiilakka sini
nyt riemuni runsauteen.
Olkapäitse se kuoleman saapui.
Kalman heitti se peittohon illan.
Mutta päin elon puistoja, nurmikkokenttää
se loistavan nostalti sillan!
Ja kaikki, jotk’ oli riemua suoneet,
nuo armaani viehkeet ja sorjat,
luo mun, yli sillan he astuivat. – –
Oli kulmilla kullakin riemunsa korjat!
Ja jos joku murhetta suonut ja saanut,
se peitetty harsoin ol’ liehuvin.
Kuin ensi iltana kaikki he katsoi,
ei ykskään erojaiskyynelin.
Tuli tumma, se alkaja riemun,
ens hurma, mi haihtui kuin tuuli.
Nyt kukkeudessansa saapui
tuo kaino ja hehkuva-huuli.
– Tuli hän, min tähtinen silmä
niin kaunihin valaisi taipaleen,
mutta pois joka sammui kuin onneni tähti,
kun hukkui mun polkuni hurjuuteen.
Kuin onnea kantaen jälleen mulle
hän vieläkin kantoi kukkia noita,
joit’ yhdessä hiljaisna poimittiin,
ens’ kerran kun kuljimme nurmikoita.
– Ja kuin kukkien tietä asteli hänkin,
joka myrkkyä lemmen maljasta joi.
Hän ylpeä, ihana kaunokainen
nyt helmen sen kalkin pohjasta toi.
Hän tarjos sen mulle kuin etsijä aarteen
erämaasta tois kallihin armaalleen.
Minä näin, minä tunsin: toisella puolla
se helmi mun nostaisi kirkkauteen – – –
– Mut tuoko, tuo nainenko seuraava
mun helmeni pirstaksi lyö?
Hän ainoa pettäjä mun,
nyt taasko mun riemuni syö?
Mutta ei, joko ihmeitä nään minä taivaan!
Vaikk’ yllänsä kärsimystielle
ja allansa nielevä liekki,
hän riensi kuin tyttönen lähtehelle.
Ja kun silmästä silmään ma tutkin,
mistä riemu tää syntyä mahtoi,
näin puhtahan katseen ja toivon:
hän kuolla mun kanssani tahtoi.
Suli viimeinenkin nyt syyttely pois – –
Kaikesta mennehestä jäi kauneus vain.
Niin paljon kuin maallista riemua hain,
niin paljon nyt autuutta sielussain!
Tään rauhani ylevän tullen
viel’ lohdun korkeamman ma löysin
kuin koskaan on annettu ihmiselle,
jok’ on kytketty kalmaisin köysin:
Sinut näin, sinut loin, sinut kirkastin!
Pohjalta rauhani kuultelevan,
sielt’ alta satojen sylten
sinun nousevan näin, sinun ainoan.
– Oli kauneus ylitse kaikkien rajain,
yli kaiken sen mik’ on korkehin muilla,
sun laskettu päähäsi seppeleeksi.
Ripa otsan kuin puhtaus kulmaluilla.
Et käyden tullut, sa seppelepää,
tulit harjalla välkkyvän laineen.
Etkä yksin sa tullut, oi kiharapää.
tulit saatossa kunnian, maineen!
Sen maineen, nuoret mit’ unelmoi,
sen seurassas täytenä toit.
Ja loiston, jot’ tyhjyys ei kuoleman kiusaa,
sen kunnian loiston selvänä soit.
Sun ja sun saattosi eessä
oli hauta kuin tanhujen tarha,
ja kaikki nuo lemmet kaunihitkin
vain hoippuvan askelen harha.
– Mutta muistatko vierasta mua?
Sinut saattiko tänne sielusi kaipuu?
Vai ohitse käytkö kuin jumalatar,
alas maahan jotta mun voimani vaipuu?
Voi, tämä sieluni kuplako vain!
Oi ei, sepä ei ollut valhehaamu:
kuin kotoniittyjen kastehen yllä
on vehmas ja kukkiva aamu,
Sulla veen sekä maan oli kauneus kaikki!
Kultaa ja lieskaa ja vihreyttä maan
sun hipiäs silkkinen pinta,
ja hurma sen alla löi poltteissaan.
Et ohitse käynyt, et taammaksi jäänyt,
tulit luo, kehän piirtelit kaikkeuteen,
valtakunnan loit kultaisin muurein
ja vierelle hurmanpuut elonihmeineen.
– Ajasta irti löit hetken,
vai kaksiko, tiedä en lain.
Mut tunsin ett’ autuutta määrättömyydet
sun armostas matkalle sain.
Näkeviksi mun silmäni aukes
sun silmäisi maailmat nähden.
En kurjana, köyhänä nyt,
nyt riemulla, rikkaana lähden!
Mut yltymistään tuli yltyi vain,
unenmailta se äkkiä riisti nyt mun.
Niin turhalta tuntui tuo tohina, touhu,
niin turhalta vimmakin taistelun. –
– Mutta untako vieläkin nään?
Joko taas tämä maailma valkenee?
Tuo tuli syttynyt meitä ei varten,
saartajoita se tähtäelee!
Ja tuollahan mies! Hän kukkulan alta
hurjana huutaa, lakkia heiluttaen:
»Hoi veljet! Nyt joutuin omien luo!
Lyöty aukko on ketjuhun saartajien!»
Ketjuun! Mars! yli peltojen päin!
Läpi laakson voi ehjänä ennättää,
ken maahan ei syöksy nyt kertaakaan.
Ken jälkehen jää, se surmahan jää. –
– Elon tuuletko lyö noin kasvoja päin,
lemu mullanko sieraimet laajentaa!
Saaliinko saan minä valtahisen,
sekö nopsiksi askelet taajentaa – – –
Se saalis on mun, se täytyy mun saada!
– Nyt toveri auta ei toveriaan,
kas lyödähän arpaa saaliista nyt.
Jos kaatuvi ken, yli harpataan!
Mun voimaani tallata ei!
Tässä elämä kirmaa mylvivin karjoin,
kiiltävä-, joustava-jäntereitä
tässä petoja laukkaa liehuvin harjoin.
Tuhat väikettä silmihin lyö,
läpi laakson kun parvi noin ammahtaa.
Kun kummulla turvan se saa,
niin maahan sen voimakin sammahtaa.
Läpi riutumusverhojen nään,
miten patteri laaksoa raivaa.
Mun riemu ja riutumus humaltaa,
mut ei mikään, ei mikään mua vaivaa.
Sen muistin, sen muistin ma vain,
ett’ elämä-äiti, min jättävä olin,
taas sylkytti lastansa helmassaan,
että taas minä maisia polkuja polin.
Sen tunsin, sen tunsin ma vain:
Sen verran tääll’ autuutta kerään
kuin hurmaten katsoa saan
sinun sinisten silmies terään.


Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.