Saarretun näkyjä (runo)

Saarretun näkyjä. Kirjoittanut Lauri Haarla

Mit’ autuudesta haasteletkaan, kaunis lapsi,

tuonpuoleiseen noin taivut nuorin kiharin

ja uskoani tutkaat silmin totisin –

Taa hämärripsieskin katson, kultahapsi,

– niin katsonkin – ja nään kuin silmäs pettää sun.

Niit’ ei tok’ kuolonsairas kelmä kaihdakaan.

Kuin katve virran vuoltehessa kutsuu aurinkoista,

lomitse lehväin kaipaa: tänne loista, loista,

ja ensi sätehestä läikkyy hurmissaan –

niin immytharsoistaan sun silmäs riemuhun.

Kun raskain suudelmin viel’ ennen aamua

nuo silmät hukutan ja päivään herätän

taas paahteiseen ja runsauteen elämän,

kas silloin naurelet kuin vaimo valkea,

jok’ kylpenyt on salaa rannall’ autuaalla.

Niin silloin autuaaks näät riemus maallisen,

ett’ tulevaiset taivaatkin niin hohtaa vastaan

kuin lainais loistonsa ne täältä ainoastaan,

ja onnes maallinen ois iankaikkinen – – –

kuin ain, mua suuteleisit suulla riemukkaalla.

Ja kerran jos sun tummuu, sammuu katsehesi,

sinertäväin jos suontes hurma jähmettyy,

kun kantapäähäs pistää nilja kalman kyy,

se silloin autuutesi, että kukkeutesi

sa muistat mulle sieluin nuorin tuhlannees.

Niin minäkin vain sun ja maisen riemun muun,

– mi huntuna sun peitti jäsenesi armaat –

näin silmilläin, kun kerran kuolon kasvot harmaat

mun luoksein mustin huulin pyrki suuteluun –

kas silloinkin ma vaivuin nuoreen kauneutees.

Ja tyhjää mulle oli taivaat tulevat,

vaikk’ omaa rintaa vastaan teroitin jo miekkaa.

– Noin itsekin sa tiimalasis heljää hiekkaa

pian naurain tuhlaat, vallatonna kiharat,

vaikk’ kerran haihtuvan sen tiedät kokonaan.

Kuin päivä paistaa sulle usko ihanin,

kun vien sun kukkulalle kuolon saartamalle,

sielt’ ennen yötä hehkuvaista hohtavalle

taas pilvenpaltehelle, jolta suudelmin

sun sitten nostan nurmitanterelle maan.

***

Viiskymmentä miest’ oli meitä

kylän laidassa kummulla voiton –

Oli vallattu kylä ja hyökätty sinne

juur hetkenä auringon koiton.

– Nyt ristiin ja rastiin juttelu kulki

kuin hangella sätehen läikky.

Vain harjuilta kaukaa pakenevaisten

viel’ ärhensi voimaton kuoleman räikky.

»On tottakin hauskaa tappelu tää,

vain kimmalla juosta ja kummulle syöstä.

Ja ryyppyjä riemun ja mainehen maljat

saa mies mokomastakin työstä.»

»– Ja kaunistuu toki silmät tyttöjen vain

kun itkevät meitä murhetta kantain.

Taas voittojen jälkeen me saavummehan

kuin prinssit ja herrat luo kotirantain.»

»Ja kuolema kurja koikkivin säärin

jo vuorien taakse pakohon saa.»

»Mutta raapaisi mustalla kynnellään,

jotta Harjulan poikaa noin horjuttaa –.»

»No kostuupa siitä kun laastari pannaan

ja tään kylän tyttäret hellästi hoitaa. –

Ja sitten kun vielä se Rait’ojan tyttö

ikilemmellä haavat ja jäsenet voitaa.»

– Näin einettä söimme me jutteluin –.

Koko laakson päivä jo kirkkahaks liehtoi,

radan raiteet ja asehet joukkoimme kiilsi.

Se säihky se vasta silmiä kiehtoi!

Mut hetkellä tällä, kun maa-elo jälleen

noin Sinikki-silmin vastahan loisti,

kun mieleni riemun ja uskon sun silmiis

tämä huomenen armaus toisti,

juur silloin laukesi kuoleman ansa

ja kurkkua kuristi huohottavaa:

Vihamiesten nyt saapui pantsarijuna,

ryömi keskelle laaksoa riemuisaa.

Väet pirstaksi löi tuli turmahinen,

pian ammotti laakso kuin auennut hauta,

meit’ eestä nyt saartoi harjut ja takaa

tuo mylvivä pantsarinauta.

Niin yksin me jäimme kuin tuomittu koppiin.

Ja kuolema äsken pilkattu palas,

kuin haudasta julmuri nous

ja kostaa nyt pilkkamme halas.

Se ryntähät nosti, ja taivasta vasten

välkkyi sen kuparirystyt ja luut,

käsvarsina harjut ja lyijyä kynnet,

vihasilminä tykkien suut. – –

Niin taistelu hurja ja toivoton syttyi. –

Makas maassa nyt kummulla hohtelevalla

miesten mustien repalerivi.

Taas pystyhyn ponnahti karjaisemalla,

rivin täydeltä lyijyä syöksi.

Täällä armoa pyydetä ei!

jok’ ainoa laukaus harjulle huusi.

Mutta hetki jok’ ainoa miehiä vei. –

– Niin kiirettä työt’ oli tuo,

ett’ aatos ei kuolon, ei elämän

koko päivänä tunkenut sieluun. –

Mut illalla saapuissa hämärän

oli tauonnut touhu ja työ.

Panos jäljellä ainoa, viimeinen,

sitä tuhlata ei, sepä vapahtaa,

kun saapuvat saartajat hyökäten.

Tätä hetkeä vartoissa nyt

ma ihmeitä laella kummun näin.

Näin riitelevän minä hurman ja turman

sielusta miehen mun ympärilläin.

Minä katsoa koin mitä tuleman piti,

päin mustia varjoja kuoleman maan.

Niin nöyränä katsoin ja totisin silmin:

kadotusta en nähnyt, en autuuttakaan –

Miten katsoinkin yhä pyrkien selvyyteen,

vain varjoja tyhjyys heitteli autiuteen.

En tuntenut voimaa, en voimattomuutta,

en silmissä kastetta kyynelveen.

– Penseyttäkö kylmää on vain,

että hätään en joudu nyt sieluni tähden?

Oman sielunko tyhjyys on syy,

näin köyhänä että ma lähden?

– Miss’ on sinun riemusi nyt, sinä riemun mies!

näin huutelin hurjana ma.

Miss’ aattehes on, sinä aatteen mies?

niin kyselin kurjana ma.

Välähti, tärähti tantere silloin,

räjähti turma ja huumasi mun. –

Ja noustua sielu kuin ruumihitonna

taas vaivahan vaipui tutkistelun:

Kalman mies, sinä kauhujen mies.

Vielä kerran sun puolehes käännyn. –

Minä armoa en, vaan selvyyttä tahdon,

mut tyhjähän mykkyytees minä näännyn.

Jos sulla ei muuta sun tahtosi kieltä,

sa pelko ja kauhu sieluhun aja!

Tää tyhjyys aarteilla noilla sa täytä

ja helvetin lieskoin maalaa sen raja. – –

– Hohotti vastaan kaiuton mykkyys –

Minä näin, oli huutaa mun turha:

Ei auennut taivas, ei itkujen kuilu,

vain saarrettu mies sekä itsemurha.

Silloin, silloinpa sai säde kirkkauden!

Se tunkihe kulmaini katveeseen

kuin silmies hiilakka sini

nyt riemuni runsauteen.

Olkapäitse se kuoleman saapui.

Kalman heitti se peittohon illan.

Mutta päin elon puistoja, nurmikkokenttää

se loistavan nostalti sillan!

Ja kaikki, jotk’ oli riemua suoneet,

nuo armaani viehkeet ja sorjat,

luo mun, yli sillan he astuivat. – –

Oli kulmilla kullakin riemunsa korjat!

Ja jos joku murhetta suonut ja saanut,

se peitetty harsoin ol’ liehuvin.

Kuin ensi iltana kaikki he katsoi,

ei ykskään erojaiskyynelin.

Tuli tumma, se alkaja riemun,

ens hurma, mi haihtui kuin tuuli.

Nyt kukkeudessansa saapui

tuo kaino ja hehkuva-huuli.

– Tuli hän, min tähtinen silmä

niin kaunihin valaisi taipaleen,

mutta pois joka sammui kuin onneni tähti,

kun hukkui mun polkuni hurjuuteen.

Kuin onnea kantaen jälleen mulle

hän vieläkin kantoi kukkia noita,

joit’ yhdessä hiljaisna poimittiin,

ens’ kerran kun kuljimme nurmikoita.

– Ja kuin kukkien tietä asteli hänkin,

joka myrkkyä lemmen maljasta joi.

Hän ylpeä, ihana kaunokainen

nyt helmen sen kalkin pohjasta toi.

Hän tarjos sen mulle kuin etsijä aarteen

erämaasta tois kallihin armaalleen.

Minä näin, minä tunsin: toisella puolla

se helmi mun nostaisi kirkkauteen – – –

– Mut tuoko, tuo nainenko seuraava

mun helmeni pirstaksi lyö?

Hän ainoa pettäjä mun,

nyt taasko mun riemuni syö?

Mutta ei, joko ihmeitä nään minä taivaan!

Vaikk’ yllänsä kärsimystielle

ja allansa nielevä liekki,

hän riensi kuin tyttönen lähtehelle.

Ja kun silmästä silmään ma tutkin,

mistä riemu tää syntyä mahtoi,

näin puhtahan katseen ja toivon:

hän kuolla mun kanssani tahtoi.

Suli viimeinenkin nyt syyttely pois – –

Kaikesta mennehestä jäi kauneus vain.

Niin paljon kuin maallista riemua hain,

niin paljon nyt autuutta sielussain!

Tään rauhani ylevän tullen

viel’ lohdun korkeamman ma löysin

kuin koskaan on annettu ihmiselle,

jok’ on kytketty kalmaisin köysin:

Sinut näin, sinut loin, sinut kirkastin!

Pohjalta rauhani kuultelevan,

sielt’ alta satojen sylten

sinun nousevan näin, sinun ainoan.

– Oli kauneus ylitse kaikkien rajain,

yli kaiken sen mik’ on korkehin muilla,

sun laskettu päähäsi seppeleeksi.

Ripa otsan kuin puhtaus kulmaluilla.

Et käyden tullut, sa seppelepää,

tulit harjalla välkkyvän laineen.

Etkä yksin sa tullut, oi kiharapää.

tulit saatossa kunnian, maineen!

Sen maineen, nuoret mit’ unelmoi,

sen seurassas täytenä toit.

Ja loiston, jot’ tyhjyys ei kuoleman kiusaa,

sen kunnian loiston selvänä soit.

Sun ja sun saattosi eessä

oli hauta kuin tanhujen tarha,

ja kaikki nuo lemmet kaunihitkin

vain hoippuvan askelen harha.

– Mutta muistatko vierasta mua?

Sinut saattiko tänne sielusi kaipuu?

Vai ohitse käytkö kuin jumalatar,

alas maahan jotta mun voimani vaipuu?

Voi, tämä sieluni kuplako vain!

Oi ei, sepä ei ollut valhehaamu:

kuin kotoniittyjen kastehen yllä

on vehmas ja kukkiva aamu,

Sulla veen sekä maan oli kauneus kaikki!

Kultaa ja lieskaa ja vihreyttä maan

sun hipiäs silkkinen pinta,

ja hurma sen alla löi poltteissaan.

Et ohitse käynyt, et taammaksi jäänyt,

tulit luo, kehän piirtelit kaikkeuteen,

valtakunnan loit kultaisin muurein

ja vierelle hurmanpuut elonihmeineen.

– Ajasta irti löit hetken,

vai kaksiko, tiedä en lain.

Mut tunsin ett’ autuutta määrättömyydet

sun armostas matkalle sain.

Näkeviksi mun silmäni aukes

sun silmäisi maailmat nähden.

En kurjana, köyhänä nyt,

nyt riemulla, rikkaana lähden!

Mut yltymistään tuli yltyi vain,

unenmailta se äkkiä riisti nyt mun.

Niin turhalta tuntui tuo tohina, touhu,

niin turhalta vimmakin taistelun. –

– Mutta untako vieläkin nään?

Joko taas tämä maailma valkenee?

Tuo tuli syttynyt meitä ei varten,

saartajoita se tähtäelee!

Ja tuollahan mies! Hän kukkulan alta

hurjana huutaa, lakkia heiluttaen:

»Hoi veljet! Nyt joutuin omien luo!

Lyöty aukko on ketjuhun saartajien!»

Ketjuun! Mars! yli peltojen päin!

Läpi laakson voi ehjänä ennättää,

ken maahan ei syöksy nyt kertaakaan.

Ken jälkehen jää, se surmahan jää. –

– Elon tuuletko lyö noin kasvoja päin,

lemu mullanko sieraimet laajentaa!

Saaliinko saan minä valtahisen,

sekö nopsiksi askelet taajentaa – – –

Se saalis on mun, se täytyy mun saada!

– Nyt toveri auta ei toveriaan,

kas lyödähän arpaa saaliista nyt.

Jos kaatuvi ken, yli harpataan!

Mun voimaani tallata ei!

Tässä elämä kirmaa mylvivin karjoin,

kiiltävä-, joustava-jäntereitä

tässä petoja laukkaa liehuvin harjoin.

Tuhat väikettä silmihin lyö,

läpi laakson kun parvi noin ammahtaa.

Kun kummulla turvan se saa,

niin maahan sen voimakin sammahtaa.

Läpi riutumusverhojen nään,

miten patteri laaksoa raivaa.

Mun riemu ja riutumus humaltaa,

mut ei mikään, ei mikään mua vaivaa.

Sen muistin, sen muistin ma vain,

ett’ elämä-äiti, min jättävä olin,

taas sylkytti lastansa helmassaan,

että taas minä maisia polkuja polin.

Sen tunsin, sen tunsin ma vain:

Sen verran tääll’ autuutta kerään

kuin hurmaten katsoa saan

sinun sinisten silmies terään.

Lähde: Haarla, Lauri 1919: Saarretun näkyjä: runoelmia. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.