Sadonkorjuu
| Sadonkorjuu. Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Sade pilviä himmentää ja metsien sinen,
- mutta väreille mullan se kostean loisteen luo.
- Ja pisarat kimmeltävät, ja ihmeellinen
- on vehmaus maan, joka kasvun ja hedelmän suo.
- Ja versoen jälleen, kuin olis heleä kevät,
- syysniityt leikatut vihreinä hymyilevät,
- ja puutarhan loimua syyssade viilentää.
- Syvänmustana siementä vartoo kynnetty multa,
- mutta pelloilla vaipuu kuin tumma ja hehkuva kulta,
- ja raskaat tähkät nöyrinä maahan jää.
- Tämän runsauden, syvän, loistavan elämän nähden
- sinut, Salattu, nään; taas syliisi antaudun.
- Tuhat kertaa näin maan mullasta löysin sun,
- tuhat kertaa nyyhkytin kivun ja hurmion tähden.
- Oi tiedän, tiedän, jos olisin kahleista vapaa,
- tätä syvyyttä kullan ja ruskean tuntisi en,
- en hohtoa varjojen, jotka nyt silmäni tapaa,
- en hymyä salaista tuskan ja kauneuden.
- Laki mullan ei täyty ilman sirpin terää.
- Sinut, Ylhäinen, vain järkkyen nähdä saa.
- Vain kuumin kyynelin silmäni aukeaa,
- ja nääntyen vain, vain kuollen ihminen herää.
- Yhä vapisee sydämeni, jota on kärsimys purrut.
- Mutta turhaan en ole elämän rajoille surrut.
- Läpi sateen nään, mitä muut ei silmin nää:
- sato kypsynyt kullanraskaana kimmeltää,
- ikävöiden kuoleman viiltoa, sirpin terää.
Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.