Saksanmaa (Manninen)

Wikiaineistosta
Saksanmaa.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suom. Otto Manninen.


XIV luku.[muokkaa]

Sää märkä, maisema kalju – taas
vain lokaa harmaata halo!
Toki elää ja helää mun hengessäin:
»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»
Runon vanhan loppukertaus,
jota ammani ennen lauloi –
»Suur’ aurinko, syyttävä valo!» – mun
kuin paimentorvi se pauloi.
Puhe lauluss’ on murhamiehestä – hän
iloss’ elää ja hekkumassa,
kunis kerran riippuvan tavataan
pajun harmaan haarukassa.
Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
oli saattanut ilmi sen palo.
Ottilia huutanut kuollessaan:
»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»
Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
sen todisti sankka salo;
se työt’ oli Fehmen kostajain –
»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»
Ja laulua muistaissa muistan myös
tuon hoitajamummoni hyvän,
näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
joka rypyn ja kurtun syvän.
Hän Münsterin mailt’ oli syntyisin,
ja julmat kummitusjutut
ja kansanlaulut ja tarinat
ne kaikk’ oli hälle tutut.
Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
kuinka kuninkaan tytär nuori
kedoll’ autioll’ istui itsekseen
ja kultakutreja suori!
Hän hanhipaimenna hanhineen
siell’ olla sai, ja kun illoin
piti hanhet portista ajaa taas,
hän surren seisahti silloin.
Näet portin päälle naulittu
oli hevon pää, hepo-raukan,
joka häntä maalle vieraalle
oli viemään lähtenyt laukan.
Tytär kuninkaan kovin huokasi:
»Oi Falada, missä sun nään nyt!»
Hevon pää se vastahan valitti:
»Voi, ettet kotia jäänyt!»
Tytär kuninkaan kovin huokasi:
»Tämän äiti jos aavistaisi!»
Hevon pää se vastahan valitti:
»Sydän raukalta ratkeaisi!»
Vedin henkeä tuskin, kun sopotus
sävyn sai niin vakaan ja hartaan,
puhe keisariimme kun salattuun
oli kiertynyt, Punapartaan.
Ei ole hän kuollut, vaikk’ oppineet
niin uskoo, vakuutti muori,
hänet sotureineen on suojaansa
vain kätkenyt lumottu vuori.
Kyffhäuser on vuori se nimeltään,
joka heidät luolaansa salaa;
saliholvien laessa lamput ne niin
valoll’ aavemaisella palaa.
Hevostalli niist’ etumainen on,
monta tuhatta hevosta missä
näet seimien ääressä seisovan
sa valjaissa välkkyvissä.
Ne on satuloidut ja suitsitetut,
vaan nuo monet tuhannet ratsaat
ei hirnahda, ei heilahda,
ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.
Sotamiehiä salissa toisessa
tuhatt’ on monen monituista,
kuve kupeessa oljilla permannon
on urosta partasuista.
Ovat aseissa kiireestä kantahan,
mut urosten uljas rivi
ei hievahda, ei hiiskahda,
he nukkuvat kuin kivi.
Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys
sali kolmas on koston hankkein,
teräs-, hopeasopaa ja kypärää,
tuliaseita muinaisfrankkein.
Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
aseryhmää varten sentään.
Sen keskeltä musta-puna-kultainen
ylös lippu ylpeä lentää.
Itse keisari neljänness’ istuvi
jo vuosisatojen takaa
kivituolilla, kivipöydässä,
pää kätten varassa vakaa.
Alas aaltoova parta on punainen
kuin tulenliekkein huima,
välin silmäluomi se rävähtää,
käy ryppyyn monesti kulma.
Uness’, aatoksissako lie, sit’ et
hevin arvaa, mutta kun läsnä
on oikea hetki, hän heräjää,
ylös rynnäten ryhdikäsnä.
»Ylös, ratsuille, urhot!» hän huudahtaa
ja viittaa oivin viirein.
Asekalske soi, väki varteva
ylös kimpoo unesta kiirein.
Kaikk’ istuu jo raisuilla ratsuillaan,
ne kuopivat, korahtelevat.
Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
ja torvet ne torahtelevat.
Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
ovat maanneet halunsa täyden.
Kovin kostaa keisari, murhaajain
kera tuimalle tilille käyden –
salamurhaajain, joilta surmansa
sai kerran ihana, jalo,
kultakutrinen neito Germania –
»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»
Monen ilkkuin istujan linnassaan,
joka luuli vastuusta vapaa
olevansa, silloin kostava köys,
viha Barbarossan tapaa! – – –
Oi mummoni vienoine virsines,
oi taruinen syntymätalo!
Sydän taikauskoinen riemusta soi:
»Suur’ aurinko, syyttävä valo!»

XV luku.[muokkaa]

Sade hieno silmille hyisnä niin
kuin neulantutkaimin tuiskii.
Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,
niin murheisna hännät huiskii.
Soi toitahus ajajan torvesta,
sen nuotti tutulta tuntuu –
»Kolme poikaa portille ratsastaa!»
Niin mieleni uniseks untuu.
Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,
unen juoni se kauas juoksi,
minut ihmevuoreen se tuonne vei
Punaparta-keisarin luoksi.
Kivikuvana enää istunut
hän ei kivi-istuimellaan;
ei ollut niin arvokas näöltäkään,
kuin yleensä kuvitellaan.
Läpi salien kävellä vaapersi
ja haasteli kanssani haluin.
Hän näytteli kaikkia aarteitaan
kuin kauppias muinaiskaluin.
Asesalissa mulle hän neuvoi, kuin
piti käytellä pyssynperää,
pois ruosteesta manttelinliepeellään
pari hivutti miekanterää.
Hän riikinkukonpyrstöllä myös
monet puhdisti rautapaidat
ja monet kypärit tomuistaan,
monen piikkilakinkin laidat.
Lipun tomutti samoin ja pakisi:
»Se ylin on ylpeys mulla,
että koita silkkiin ja toukkaa ei
ole ehtinyt puuhun tulla.»
Ja saliin kun tultiin, miss’ uinaili,
päänalusna kummut kilpein,
väki tuhantinen, sota valmis tuo,
pakis äijä tuulin hilpein:
»Puhukaamme, etteivät heräjä,
nyt äänellä alennetulla;
sata vuotta ohi on mennyt taas,
ja nyt maksupäivä on mulla.»
Ja keisari hiljaa tassuttain
luo kulki nukkujan kunki,
ja salaa taskuhun kullekin
tukaatin kolikon tunki.
Salamyhkäisesti hän myhäili,
kun kummastukseni näki:
»Tukaatin mieheen palkkaa saa
joka vuosisadalta väki.»
Ja salissa, jonka ratsujen
rivit liikkumattomat täytti,
siellä keisari hykersi käsiään,
kovin tyytyväiseltä näytti.
Luki yksitellen hän laukit nuo
ja taputti kyljille; – kuulin,
kun laski ja laski hän, itsekseen
hätähoppuisin jupisi huulin.
»Luku viel’ ei täysi», – virkahti
hän viimein nurjalla miellä –
»sotaväkeä, aseit’ on kylliksi,
mut ratsuja puuttuu vielä.
Hevossaksoja laittanut samoamaan
olen joka maailman loukon,
mulle ostaa ne parhaat juoksiamet,
olen saanut jo hyvän joukon.
Ma odotan, kunnes on luku täys,
silloin isken ja isänmaani,
jalon Saksan-kansani vapautan,
joka vartovi tulentaani.»
Hoki keisari noin, vaan ma huudahdin
»Anna paukkaa, sa vanha veikko,
anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat,
jos hevosten luku on heikko.»
Punaparta vastasi naurussa suu:
»Ei hyväksi hoppua pitää,
ei Roomaa päivässä rakettu,
hyvä vilja se vitkaan itää.
Jok’ ei tule tänään, sen huomen tuo,
tasan varttuvi tammen varsi;
»Chi va piano, va sano», se Rooman on
valtakunnassa sananparsi.»

XVI luku.[muokkaa]

Minut valveille vaunujen sysintä sai,
mut luomi vasten luonta
pian painui taas, ja ma uneksin
Punaparrasta samaa juonta.
Kävin taas läpi salien kaikuvain
hänen kanssaan juttua pitäin;
piti kertoa kaikesta, kysymätään
hän kyseli vain minkä mitäin.
Ei vuoteen moneen moniseen
ylämaailmast’ ollut tuolta,
sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,
hän saanut, ei sanaa puolta.
Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch
nyt eli, mit’ erikoista
Dubarry oli tehnyt, lemmitty
tuo Ludvig viidennentoista?
»Voi, keisari», huusin, »jäljessä käyt!
Jo Moses on ammoin kuollut
kera Rebekkansa, myös Abraham,
rakas poikans’, on nurmen nuollut.
Vesan siitti Abraham Leastaan,
hänet Feliksiksi he kasti;
hän kristillisyydessä pitkälle pääs,
jo kappelin johtoon asti.
Ja Karschin muori on vainaa myös,
tytär, Klencke, samalla lailla;
tytär tyttären, Helmine Chézy, lie
viel’ elävitten mailla.
Iloss’ eleli kreivitär Dubarry –
ajall’ Ludvigin elää päti;
hänet vihdoin kun giljotineerattiin,
hän oli jo vanha täti.
Se Ludvig kuolla vuoteessaan
sai rauhassa vanhaan muotiin,
vaan giljotiinille seuraava
kera kuningattaren tuotiin.
Sille Antoinette kuningatar
nous suurta uljuutta näyttäin,
Dubarry meni giljotineerattavaks
isoll’ itkulla ilman täyttäin.» – –
Äkin silmät keisarin seisahtui
mua kohti, jäi pasteeraus
hältä kesken: hän huus: »Hyvä Jumala,
mitä on se, giljotineeraus?»
»On giljotineeraus» – selitin –
»uus keino, mi vaivaa säästää,
jolla kansaa kaikensäätyistä
voi elonpäiviltä päästää.
Sitä keinoa varten vaaditaan
kone myöskin erikoinen,
sen keksinyt on herra Guillotin,
siks sillä nimi on moinen.
Sinut siinä lautaan nuoritetaan; –
se painuu; – sun kahden paalun
se väliin tempaa; – ylhääll’ on
terä kolmikulmaisen piilun; –
mies nuorasta vetää, ja sievästi
alas terä se luistaa äkin; –
siinä tilaisuudessa sinulta
pää putoo pohjalle säkin.»
Minut keisari keskeytti: »Vaikene,
murhakoneesta mokomasta
älä haasta, taivas varjelkoon
sen kättäni saastuttamasta!
Mitä, kuningas ja kuningatar!
Ne nuoritettuina lautaan!
Johan viety on viimeinen respekti
ja etiketti hautaan!
Ja ken olet sa, joka tohdit noin
mua tutusti sinutella?
Maltappas, poika, sun purstos maar
pian tahdon ma masennella!
Mun nostaa sisintä sappeain,
kun kuulen puhettas pöyhkää,
sun hengitykses jo herjausta,
majesteetinrikosta löyhkää!»
Noin äijä kun suuttui suunniltaan
ja vallassa sokean vimman
kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös
purin sisuni salaisimman.
»Herra Punaparta» – ma huudahdin –
»olet vanha sa satuhaamu,
mene maata, meille sinuttakin
kyll’ aukee vapauden aamu.
Tasavaltalaiset ne nauraa sais,
meill’ etupäässä jos vilkkuis
eto kummitus kruunuin ja valtikoin, –
kovin ilkeästi ne ilkkuis.
Ei lippusikaan mua miellytä,
ei koko sen musta-puna-kulta;
halun vanhasaksalais-narrit sen
otti opistoaikaan jo multa.
Paras, vanhassa Kyffhäuserissä kun vaan
pysyt kiltisti kotona täällä –
kun oikein mietin, niin keisari ois
vain kiusana kiusan päällä.»

XVII luku.[muokkaa]

Kera keisarin unissa kinastelin,
niin, unissa, ei toki muuta, –
kera ruhtinasten me valveill’ ei
niin käytetä suoraa suuta.
Unen ihannehaavehissa vain
mies Saksan saksaksi julki
heille mielensä tuo, min uskollinen
sydän syvimpähänsä sulki.
Ohi metsän menossa oltiin, kun
ma havahduin, – näkö puiden,
tuo puinen, alaston todellisuus,
udut hajotti haaveiluiden.
Mulle tammi päätänsä pudisti
ja viittoi koivu ja viita
niin varoittavasti – ma huudahdin:
»Rakas keisari, anteeks se riita!
Punaparta, anteeks se pikaisuus!
Sulla suurempi paljon kuin mulla
on viisaus ja maltti – mut etkö voi,
oi keisari, pian jo tulla?
Jos giljotiini ei mielees, niin
pysy vanhoissa keinoissa: miekka
varall’ aatelin, nuoraan porvari taas
ja moukka mekkoniekka.
Välin aatelinenkin hirtä vaan
toki vaihteluksi, ja lyötä
vähän päitä moukkain ja porvarein,
kaikk’ oommehan luojan työtä.
Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo
Kaarle viidennen käyntiin taas sa,
taas kansa vanhoihin säätyihin
ja ammattikuntiin jaa sa.
Pyhä vanha Rooman valta taas
ehyt nosta sa ennallensa,
koko elvytä möyhtynyt muinaisuus
meille kaikkine ilveinensä.
Keskiaika, oikea, tosi tuo,
se sietää toki on toista –
valetilasta tästä sa vapahda vaan,
meno kaksikarvainen poista,
meno saastainen sääryssankarien,
jok’ on houretta goottilaista,
uusaikaista valhetta sekaisin,
jok’ ei kalalt’, ei lihalta maista.
Aja komediantit sa maasta pois
ja näyttelyhuoneet sule,
joiss’ entisyyttämme ilveillään –
oi keisari, pian jo tule!»


Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.