Salaisuus (Harmaja)
| Salaisuus. Kirjoittanut Saima Harmaja |
- Sireenimaassa tuuli viivähtää
- ja tienoon täyttää tuoksunkyllyydellään,
- kun sinipunan hohtoon liian hellään
- ihanat tertut värähdellen jää.
- Pois käännyn, sillä enää kestä en.
- Mut puutarhasta väikkyy silmihini
- jo lemmikkien armas taivaansini
- ja esikoiden paiste kultainen.
- Vei sinne perhon onnenherkkä lento.
- Myös narsissien kukka lumenhento
- niin ylväin varsin maasta kohoaa,
- mut katsettaan ei nosta ihanaa.
- Se, sääliväinen, terälehdin hienoin
- ei enää henno mua järkyttää,
- mut kun sen kasvot käännän sormin vienoin,
- se suoraan sydämeeni hymyää.
- Nyt uupuneena sineen liian hentoon
- lehahtaa perho lemmikeiltä lentoon,
- ja sireenien hellään syvyyteen
- se vajoo loistavine siipineen.
- Ja silloin lauluun puhkeavan kuulen
- ma peipposen, ja sävelhyrskyihin
- sen pienen rinnan pakahtuvan luulen.
- Ei lemmen riemu jumalallisin
- noin soida voi, ei suvivirsi syvin.
- Ah, silmin autuudesta hämärtyvin
- ma näen: salaisuuden viimeisen
- se tietää, peippo! Koska tiedän sen?
Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.