Salakari: VII luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VI luku VII luku
Salakari
Kirjoittanut Minna Canth
VIII luku


Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle. Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät toisilleen.

John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään.

»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen.

»Jo.»

»Oliko hauskaa?»

»Ei.»

John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki.

Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut. Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen. Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla.

Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien ihmisten yhteydestä.

Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli takaisin sohvalle.

Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli.

»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään.

Alma el tullut vastanneeksi.

»Oletkos kipeä?»

»En.»

»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?»

»Kuuma.»

Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa. Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon.

»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.»

Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään, ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja tarttuivat nihkeään otsaan.

Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti.

Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen. Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan muuttunut, tullut aivan toiseksi.

Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä silmäyksistä.

Miina toi hänelle kirjelapun.

»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.»

Alma repäisi sen auki.

»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän pikaiseen poistumiseenne.

Haluaisin hartaasti teitä tavata...

Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.»

Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:

»Tulkaa!»

Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä vedellä.

Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta. Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut.

Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi uuteen itkuun.

»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko, minä arvaan kaikki.»

Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen kädestä.

»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.»

Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen.

Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua. Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä, joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen.

»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se teitä kaunistaa.»

Alma hiukkasen hymyili.

»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.»

»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.»

»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?»

»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein, viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.»

»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat minua, aivan kuin jotain saastaista.»

»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä, ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä pahoitatte mielenne heidän tähtensä.»

»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...»

»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri, että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni. Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat, niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin, kuinka heikko vielä olette?»

»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.»

He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa. Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin.

Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.

Mutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala kaikkian avarimmalle ulottui.

»Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?» kysyi Nymark.

»Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin mahdollista.»

»Mutta te väsytte.»

»En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia näkyisi.»

»Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme siitä enää tiedä mitään.

Niemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli ympärilleen.

»Täällä on hauska», hän sanoi, »ei muuta kuin luontoa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.»

»Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja kahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.»

Almalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää. Mutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella vielä palaamista.

»Jäädään», hän sanoi, »ollaan iltaan saakka!»

Nälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark puhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei suoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska, verevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia leipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle hengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa.

Nuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän osaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle ohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli suurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat sille molemmat, söivät ja puhaltelivat.

Kahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia, joiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi puhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa leikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet keskeyttäen sanoi Nymarkille:

»Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me täällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin ihanaa.»

»Ei hän ole minun rouvani», vastasi Nymark matalalla äänellä.

Alma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain likimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa.

»Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.»

»Mistä?» kysäsi Nymark naurahtaen.

»Onhan niitä merkkiä.»

»Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?»

»Oikeinko se pitää sanoa?»

»Tietysti.»

»Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin lempeästi rouvaansa katso.»

»Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.»

»Eiköö?» Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia.

»Hm», myhähti hän, »ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa minua valehtelijaksi.»

Nymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän oli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin.

Nymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että Alma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi tarkemmin.

Alma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja kumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille, vaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen hän nojasi ohaustaan.

Nymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin siirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän päässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset tekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon konstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan Alman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan kauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo hienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan.

Koko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä. Emännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen hermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti Nymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta.

Kello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä jäähyväiset talonväelle.

Ovella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja kodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja kuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden lähtisivät ulos yksinäisyyteen.

»Hyvästi, hyvästi», kuului vielä kerran kaikkien huulilta.

Sitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja seinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet hänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei mitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike, pieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti, peloitti ja hurmasi samalla.

Kuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle. Jää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä houkutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla siimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä helakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä mustia, äänettömiä varjoja.

He luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin kuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan suinkin saattoi sitä välttää.

Mutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla lepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden.

»Sinnekö?» kysyi Alma arasti.

»Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.»

Alma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen jalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen, jotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut liikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä huumasi.

Nymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle; Alma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne. Hänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei hänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin pyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun sekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin hän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten aaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä kerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen huuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas.

Hetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät harhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut seisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta ylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin.

Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa asennossa.

»Joko lähdemme?»

Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta sitä hän ei tuntenut.

»Alma, elä ole lapselinen.»

Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.

»Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua.»

Hän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan.

»Rauhoitu nyt, ole reipas!»

Hän hiveli hiljaa hänen olkapäätään.

»Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.»

Alma vastasi valittavalla huokauksella.

»Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä vaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.»

Nymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin.

He olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin luistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan.

»Alma, odota hiukan, elä jätä», hän sanoi.

Mutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen katsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös sitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää kuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi muhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen nurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle pihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi vähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se aukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään outoa eikä tavatonta.

Hän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui saliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen.

John oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi maata.

»Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?» kysyi John. »Hän tuli kesken kotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää tulirokkoa.»