Salakarista (Valvoja)

Salakarista (Valvoja 1888) Kirjoittanut O. E. Tudeer

Mikä on syy siihen, että tässä novellissa kuvatun perheen onni joutuu salakarille ja häviää surkeaan haaksirikkoon?

Luettuansa läpi kirjan, seurattuansa onnettoman Alman nopeata luistamista perikadon partaalle ja nähtyänsä sen vihdoin päättyvän lankeemukseen ja kuolemaan, lukija on aluksi vielä täydelleen sen tenhon alaisena, jonka rouva Canthin ihmeellinen kuvaamiskyky on omiaan vaikuttamaan; tuntuuhan hänestä ikään kuin hän olisi omin silmin nähnyt kaiken tuon hirveän edessänsä tapahtuvan. Mutta kun hän sitten, lumouksesta vähitellen toinnuttuaan, luopi uudestaan katsauksen esitetyn ihmiskohtalon pääpiirteihin, niin herää häneen – niin on ainakin arvostelijan käynyt – jonkunmoinen epävarmuuden tunne; ei voi olla kysymättä: mutta mikä sitten on syy siihen, että noin täytyi päättyä onnellisen perheen onnen? Sillä tietäähän lukija ennaltaan sen, ett’ei rouva Canthin ole tapa kuvata ihmisten kohtaloita sokean sattumuksen kyhäämiksi eikä viekkaiden juonten kutomiksi; ja havaitseehan hän tätäkin kirjaa lukiessa, että tekijä on tarkoittanut jotakin muuta, kuin miellyttävää veltostuneiden hermojen kiihottamista vaan. Mutta mitä? Tunnustamme suoraan, ett’ei meidän ole onnistunut löytää tähän kysymykseen täysin tyydyttävää vastausta.

Kertomuksen alussa meille esitetään onnellinen aviopari. Lasten ijästä päättäen sen yhteiselämää on jo kestänyt noin 9 vuotta. Mies on luonteeltaan jalo ja suora, hän rakastaa vaimoansa, luottaa hänen rakkauteensa ja kunnioittaa häntä vapaana järkevänä vertaisenansa. Vaimo on jouduttuansa naimisiin, vetäytynyt pois seuraelämän huvituksista ja antautunut vaimon ja äidin tehtäviin; miestänsä ja lapsiansa hän hellästi rakastaa, onhan hänen miehensä hänen mielestään muita jalompi ja etevämpi; ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta hänen povensa sykkäilee, kun hän, vakavista asioista keskusteltaessa, huomaa miehensä kohoavan ikään kuin hallitsijana yli kaikkein muiden. Yhden pilvenhattaran vaan havaitsemme heidän onnensa kirkkaalla taivaalla: Alma-rouva on mustasukkainen miehensä isänmaallisille harrastuksille; ja kun tämä valtiopäivämieheksi valittuna ei näy enää niiden rinnalla huomaavan eikä muistavan muuta mitään, ei lähestyvää eron hetkeäkään, niin Alma-rouvan tunteet loukkaantuvat. Keskinäinen kylmeneminen syntyy, mutta, kuten onnellisessa kodissa ainakin, vaan muutamiksi päiviksi; sitten sovitaan, ja kaikki on jälleen hyvin. Arveluttaa vaan se seikka, että sovinnon näyttää vaikuttavan, parhaasta päästä aistillinen vietti.

Tuota mainittua mustasukkaisuutta ja siitä johtuvaa yksinäisyyden tunnetta maisteri Nymark käyttää alussa välikappaleena, virittääksensä Alma-rouvassa turhamaisuuden ja huvittelemishalun kipinää ja sitten käypi niinkuin käypi. Näyttää siis melkein siltä, kuin tekijä olisi nimenomaan tahtonut kuvata, kuinka sen naisen onni ja kunnia ovat vaarassa, joka, huolimatta vakavista yleisistä harrastuksista ja niitä käsittämättä, pysyy tunne-elämän kannalla. Epäilemättähän laveampi näkö- ja harrastuspiiri selvittää järkeä ja saattaa myöskin mieltä lujittaa; ainakin se estää heittäytymästä kokonaan turhamaisten huvitusten pyörteesen. Mutta tämä kaikki ei meidän mielestämme riitä selittämään Alma-rouvan surkeata kohtaloa. Se ei suinkaan johdu esitetyistä perusteista. Ne ovat kyllä tyypillisiä; mutta niin ei ole seurausten laita. Onhan yleensä velvollisuuden ja siveellisen puhtauden tunne niin syvälle juurtunut meidän maan sivistyneihin (taikka sivistyneeseen luokkaan kuuluviin) naisiin, että, vaikka useat, ehkä useimmat ottavat yhtä vähän osaa yleisiin harrastuksiin kuin Alma-rouva, ja vaikka epäilemättä monella on aviokumppaniltaan vielä vähemmän tukea kuin Almalla, kovin harvoin tapahtuu, että joku joutuu semmoiseen siveelliseen haaksirikkoon kuin hän, saatikka sitten takertuu niin törkeästi viritettyihin ansoihin kuin hän. Jos Alma on todenmukaisesti kuvattu, niin hän on todella tavattoman heikko astia; silloin kummastuttaa vaan, että tämä vasta niin pitkän avioelämän jälkeen tulee ilmi.

Oli miten oli, varmaa on, että tekijän tarkoitus olisi käynyt selvemmäksi, mahdollista on, että hänen kuvauksensa olisi tuntunut täysin johdon- ja todenmukaiselta, jos hänen olisi onnistunut luoda kertomuksessa esiintyvät miehet eläviksi yksilöiksi. Erittäinkin on suureksi haitaksi, että John, Alman puoliso, on jäänyt milt’ei tyhjäksi abstraktsiooniksi. Hän kyllä lausuu jaloja ja syvämielisiä aatteita, joista lukija todella on tekijälle kiitollinen; mutta tekijään hän niiden kautta tutustuukin, eikä Johniin. Sillä Johnilta puuttuu melkein kokonaan persoonallisia piirteitä; abstraktisia aatteita vaan hänellä on. Vai olisiko tekijä häntä tarkoittanut semmoiseksi verettömäksi kaava-ihmiseksi, jommoisena hän kirjassa enimmiten esiintyy? Silloin tietysti ymmärrämme helpommin Alma-raukan kohtalon. Mutta ei toiselta puolen tunnu siltä, kuin tekijä olisi sillä tavoin tahtonut jakaa syyn tasan kumpaisenkin aviopuolison hartioille (vaikka itse elämässä, semmoisten olojen vallitessa kuin rehtori Karellin perheessä, syytä useimmiten on sepissä yhtä hyvin kuin sysissäkin). Siksi on tekijä häntä liian paljon suositellut, tekemällä hänen omien aatteittensa kannattajaksi.

Maisteri Nymarkin luonteenkuvauksesta tietysti emme voi odottaa sitä tapahtumien syntyjen syvien selvitystä, jota Alman ja hänen puolisonsa sekä heidän keskinäisen välinsä esittämisestä melkein vaadimme. Nymark on noita pikimustia ideaalikonnia, joita, Jumalan kiitos, tapaa useammin romaaneissa ja näytelmissä, kuin tosielämässä. Lieneeköhän juuri todenmukaista, että semmoinen henkilö noin avomielisesti paljastaa omia periaatteitaan? Ei sitä ainakaan luulisi parhaaksi keinoksi naisen viettelemiseen joll’ei tämä ole ennaltaan tavattoman ”kiitollinen objekti”.

Tähän asti ehkä olemme monen mielestä liian yksipuolisesti pitäneet silmällä kertomuksen heikkouksia. Olemme näet koettaneet saada selville niitä syitä, jotka ovat vaikuttaneet sen, että kirjan varsinainen periaate on jäänyt hämäräksi. Että kirjalla on suuriakin ansioita, emme sillä ole suinkaan tahtoneet kieltää. Sisältö on taidokkaasti järjestetty, niin että tapausten kehkeytyminen aina selvästi ja nopeasti kulkee eteenpäin. Kompositsiooniin katsoen Salakari epäilemättä on Hanna-kertomusta etevämpi ja kokonaisempi.

Kukin kohtaus on tässäkin kirjassa esitetty samalla ihmeteltävällä runoilijavoimalla, kuin rouva Canthin edellisissä kirjoissa, eikä niiden vaikutusta heikonna se suunnitelman hajanaisuus, joka esim. Hanna-kertomuksessa häiritsi lukijan nautintoa ja osanottoa.

Vastustamattoman vaikutuksen tämä kirja lukijaan tekeekin. Erittäinkin tuo naisellisen puhtauden koko henkilöä murtava reaktsiooni hetken saastumista vastaan, josta ei maailma mitään tiedä, on kuvattu tavalla semmoisella, ett’ei sen muisto pian lukijan mielestä häviä. Sen tarkoituksen ainakin on tekijä täysin määrin saavuttanut.

O. E. T[udeer].

Lähde: Canth, Minna 1996: Salakari. SKS, Helsinki. Ensimmäisen kerran ilmestynyt Valvoja -lehdessä 1888.