Salaperäinen suojelija

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Salaperäinen suojelija

Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Silmäillessäni jokseenkin hajanaista pikku kertomusteni sarjaa, jolla olen koettanut valaista ystäväni Sherlock Holmesin luonteen enimmän silmiinpistäviä omituisuuksia, olen kummastuksissani siitä miten vaikeaa on valita juuri niitä esimerkkejä, jotka täysin vastaisivat tarkoitusperääni. Sellaisissa tapauksissa, missä Sherlock Holmes käyttää taiteessaan jonkunlaista tour de force keskustellessaan loogillisesti ja osottaessaan omituisia tutkimistapojaan, ovat tapahtumat useinkin olleet niin vähäpätöisiä ja jokapäiväisiä, etten minä katso voivani esittää niitä yleisölle. Toiselta puolen on usein tapahtunut, että hän on sekaantunut sangen tavattomiin ja dramallisiin tutkimuksiin, mutta niiden ratkaisemisessa on hänellä ollut varsin pieni osa, ja myönnettäköön ettei ystäväni osa tähän nyt kerrottavakseni ottamaani seikkailuun ollut kovin silmiinpistävä, mutta koko tapaus oli niin omituinen, etten katso voivani jättää sitä pois kertomusteni sarjasta.

Minä en ole oikein varma päivämäärästä, sillä muutamat muistiinpanoni ovat kadonneet, mutta minä luulen sen olleen ensimäisen vuoden lopulla asuessamme yhdessä hänen kanssaan Baker Streetillä. Oli myrskyinen lokakuun ilma ja me olimme kumpikin olleet kotona koko päivän. Huonon terveyteni tähden pelkäsin lähteä ulos vinhaan syystuuleen, ja Holmes työskenteli salaperäisissä kemiallisissa töissään, jotka aina kiinnittivät koko hänen huomionsa puoleensa niin kauan kuin hän työskenteli niiden parissa. Illalla halkesi eräs koeputki ja päätti hänen työnsä kesken aikojaan; suuttuneena hypähti hän ylös tuoliltaan ja ärjäsi kärsimättömästi.

»Koko päivän työ meni hukkaan, veli Watson«, sanoi hän ja meni ikkunan luo. »Siellähän on tähtikirkas taivas ja tuulikin on tauonnut! Mitä sinä sanot kävelyretkestä kaupungille?«

Ollen väsynyt pikku huoneessa olooni suostuin mielihyvällä ehdotukseen ja nostettuani nuttuni kauluksen kylmän ilta-ilman suojaksi kävelimme kolmisen tuntia edestakaisin, tutkien elämää Strand- ja Fleetstreetillä. Holmes oli päässyt tilapäisestä suuttumuksestaan putken halkeamisen takia, ja hänen omituinen keskustelunsa ja terävä huomiotekokykynsä huvittivat minua. Noin kello kymmenen olimme taas Baker Streetillä. Porttimme edessä odottivat pienet umpivaunut.

»Hm, se on joku tohtori – yksityislääkäri huomaan minä«, sanoi Sherlock Holmes. »Hän ei ole vielä kauan ottanut vastaan sairaita, eikä hänellä ole ollut paljoa tekemistä. Minä luulen hänen tulleen meitä etsimään. Olipa onni että tulimme niin pian kotiin.« 

Tunsin täysin tarkoin Holmesin johtopäätelmät, joten voin seurata hänen puhettaan. Vaunuissa pienessä korissa olevien lääketieteellisten esineiden laatu oli hänelle ollut ohjeena loppupäätösten tekemisessä. Vierashuoneemme ikkunasta heijastava valo osotti vieraan olevan meillä. Uteliaana, saadakseni kuulla, mikä saattoi tuon omaan ammattiini kuuluvan toverin tähän aikaan vuorokaudesta Holmesin luo, seurasin minä ystävääni huoneeseen.

Sisääntullessamme nousi tulisijan vierestä tuolilta kalpea, kapeanaamainen mies, jolla oli punertava poskiparta. Hän ei voinut olla kuin korkeintaan kolmenkymmenen vuoden vanha, mutta hänen surullinen ulkonäkönsä ja sairaloinen ihonsa osottivat ankaran elämän murtaneen hänen terveytensä ja riistäneen häneltä nuoruutensa kukoistuksen. Hänen käytöstapansa oli kainoa ja sulkeutunutta kuten tunteellisten ihmisten useinkin ja hänen noustessaan uunin laidalle panemansa hoikka valkea kätensä oli enemmän taiteilijan kuin lääkärin käsi. Hänellä oli yllään musta, pitkä nuttu, tummat housut ja värillinen, silkkinen kaulaliina.

»Hyvää iltaa tohtori«, sanoi Holmes ystävällisesti. »Minä olen iloinen huomatessani ettette ole tarvinnut odottaa paria minuuttia kauempaa.«

»Te olette siis puhelleet kuskin kanssa?«

»Emme, mutta kynttilä tuolla pöydällä osottaa sen minulle. Olkaa hyvä ja istukaa ja kertokaa, millä asialla olette.«

»Minä olen tohtori Percy Trevelyan«, sanoi vieras, »ja asun n:ssa 403 Brook Streetin varrella.«

»Tekö olette kirjoittanut sen tunnetun monografian hermoväristyksestä?«

Hän punastui ilosta, saadessaan kuulla minun tuntevan hänen teoksensa.

»Kuulen niin harvoin puhuttavan kirjastani, että luulin sen jo hautautuneen unhotuksen yöhön. Kustantajani antaa minulle huonoja tietoja sen myynnistä. Minä otaksun teidänkin olevan lääkärin.«

»Olen tätä nykyä sotilaslääkäri. Olen ottanut eron terveydellisistä syistä.«

»Minun oma erityisalani on aina ollut hermotautientutkimus. Minä haluan yksinomaan saada antautua niiden hoitoon, mutta alussa täytyy tietysti ottaa vastaan mitä voi saada. Tämä ei kuulu kumminkaan asiaani. Minä tiedän miten kallis teidän aikanne on, herra Holmes. Asia on nimittäin sellainen, että minun kotonani Brook Streetillä on tapahtunut muutamia sangen omituisia tapahtumia ja tänä iltana tulivat ne niin sekaviksi, etten voinut odottaa hetkeäkään kysymättä teidän neuvoanne.«

Sherlock Holmes istahti ja sytytti piippunsa.

»Minua huvittaa kuulla«, sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tehkää minulle mahdollisimman tarkka selko niistä tapahtumista, joiden takia olette rauhaton.«

»Muutamat niistä ovat niin mitättömiä, että minä melkein häpeän niitä mainita. Asia on kumminkin niin selittämätön ja sen viimeinen tila niin kummallinen, että minä esitän sen teille kokonaan saadaksenne ratkaista mikä on tärkeää, mikä taas vähäpätöistä.

Minun täytyy alkaa muutamalla sanalla omasta menestymisestäni. Minä opiskelin Lontoon yliopistossa, ettekä te saa luulla minun kehuvan itseäni sanoessani, että professorini pitivät tulevaisuuttani sangen lupaavana. Tutkinnot suoritettuani ryhdyin jatkamaan opinnoltani ja oli minulla alilääkärin paikka Kuninkaallisessa College-sairaalassa. Minä olin onnellinen saadessani herätetyksi huomiota kirjoituksellani katalepsian patologiasta ja sain palkinnon ja mitalin hermoväristyksen monografiasta, jonka ystävänne juuri äsken mainitsi. Näin ollen ei liikoja toivottu kuin tulevaisuuttani pidettiin loistavana. Rahanpuute oli minulle kumminkin suurena esteenä. Kuten hyvin tiedätte, täytyy korkealle tähtäävän erikoistutkijan alkaa vastaanottonsa jonkun suuren kadun, esim. Cavendish Squaren. varrella. Sellaisen talon vuokraaminen ja kalustaminen maksaa kumminkin äärettömän paljon. Sitäpaitsi täytyy tällaisen alkajan olla kyllin rikas elääkseen ensimäiset vuotensa pääomallaan ja voidakseen vuokrata itselleen komeat ajoneuvot. Kaikki tuo oli minun varoillani vallan mahdotonta ja ainoa toivoni oli mahdollisimman suurilla ponnistuksilla ja säästäväisyydellä koetella kymmenen vuoden perästä alkaa yksityinen vastaanottoni. Eräs aivan odottamaton tapaus avasi minulle kumminkin heti ennen pitkää uusia näköaloja.

Muutamana aamuna tuli aivan tuntematon vieras, Blessington nimeltään, minua tervehtimään ja alkoi heti puhua raha-asioista.

»Oletteko te sama Percy Trevelyan, joka on suorittanut loistavat tutkinnot ja äskettäin voittanut palkinnon?« kysyi vieras.

Minä kumarsin.

»Vastatkaa minulle avonaisesti«, sanoi hän. »Sen tulette huomaamaan olevan eduksenne. Teillä on kaikki se etevyys, joka tekee miehen menestyksen mahdolliseksi. Onko teillä myöskin tahdillisuutta työssänne?«

Minä hymähdin tuolle omituiselle kysymykselle.

»Minä toivon saaneeni osan siitäkin lahjasta«, vastasin hänelle.

»Onko teillä mitään huonoja taipumuksia? Onko teillä taipumusta juoppouteen?«

»Hyvä herra«, huudahtin minä.

»Se on hyvä, kovin hyvä. Mutta minä olin pakotettu teiltä kysymään. Minkätähden teillä sitten ei ole sellaisilla edellytyksillä sairaita?«

Minä kohautin olkapäitäni.

»Se on varmaankin tuo vanha historia. Teillä on enemmän päässä kuin taskuissanne, vai kuinka? Mitähän te sanoisitte, jos minä hankkisin teille talon Brook Streetin varrelta?«

Minä tuijotin häneen kummastuneena.

»Se tapahtuu minun itseni eikä suinkaan teidän tähtenne. Minulla on muutamia tuhansia puntia joutavia rahoja ja ne aion käyttää hyväksenne.«

»Mutta minkätähden?« kysyin minä.

»Se on yksinkertaisesti vain tavallinen spekulatsiooni ja monta muuta sellaista varmempi.«

»Mitä te tahdotte sitten minun tekevän?«

»Sen sanon teille heti. Minä vuokraan huoneuston ja kalustan sen, maksan palvelijat ja panen koko yrityksen käyntiin. Te voitte vain kuluttaa tuolianne vastaanottohuoneessa. Minä annan teille taskurahat ja kaikki. Sitten te annatte minulle kolme neljännestä kaikesta mitä ansaitsette ja neljänneksen te pidätte itse.«

Tämän ehdotti minulle herra Blessington. Minä en tahdo väsyttää teitä kertomalla neuvottelujamme. Asia loppui sillä, että minä seuraavana kesänä muutin huoneustoon ja alotin vastaanottoni melkein hänen esittämillään ehdoilla. Hän asettui luokseni potilaana, sillä hänellä oli heikko sydän ja niin ollen tarvitsi alinomaista apua. Toisen kerroksen kaksi parasta huonetta laitettiin hänen makuuhuoneekseen ja vierashuoneeksi. Hänen tapansa olivat sangen omituiset, hän pelkäsi seuraa ja meni harvoin ulos. Hänen elämänsä oli muuten säännötön, mutta eräässä suhteessa oli hän yhtä säännöllinen kuin kellon koneisto. Samaan aikaan joka ilta hän tuli vastaanottohuoneeseen, selaili tilikirjat, pani kolme shillingiä ja kolme penceä pöydälle jokaisesta ansaitsemastani guineasta ja loput kassalaatikkoon, jonka hän otti mukaansa huoneeseensa.

Voin aivan hyvällä mielellä vakuuttaa, ettei hänellä ole koskaan ollut syytä katua spekulatsiooniaan. Muutamat onnistuneet tapaukset, samoin sairaalassa saavuttamani maine, veivät minua hyvin eteenpäin ja viimeisinä vuosina olen tehnyt hänet rikkaaksi mieheksi.

Muuta en tarvitse mainita elämästäni ja suhteestani herra Blessingtoniin. Nyt on vain kertomatta, mikä minut toi tänä iltana tänne.

Muutamia viikkoja sitten tuli herra Blessington luokseni sangen liikutetussa tilassa. Hän puhui eräästä Lontoon läntisessä osassa tehdystä murtovarkaudesta ja tuntui olevan tapauksesta tavattoman huolestunut. Hän selitti jo samana päivänä panevansa ikkunoihimme ja oviimme vahvemmat lukot. Koko viikon ajan oli hän levottomassa tilassa. Hän katseli alinomaa ulos ikkunoista ja lakkasi kävelemästä päivällisen edellä, kuten hänellä ennen oli tapana tehdä. Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kuolettava tuska jostakin, mutta kysyttyäni häneltä, tuli hän niin vihaiseksi, että minun oli pakko vaihtaa puheenaiheeni. Asteettain katosi hänen levottomuutensa ja se oli jo melkein kokonaan haihtunut, kun taas uusi tapaus häntä säikytti siihen määrin että hän näytti kadottaneen koko mielenmalttinsa.

Syy oli seuraava. Pari päivää sitten sain minä kirjeen, jonka nyt luen teille. Kirjeessä ei ollut osotetta eikä päivämäärää ja se kuuluu:

»Eräs nykyään Englannissa asustava venäläinen aatelismies tahtoo mielellään saada tohtori Percy Trevelyanin lääkärinhoitoa. Hänellä on ollut jo vuosikausia kataleptisia kohtauksia, joita tohtori Trevelyan on tutkinut. Hän aikoo tulla käymään huomisiltana neljännestä yli kuusi ja toivoo, että tohtori Trevelyan hyväntahtoisesti olisi sinä aikana kotona.«

Kirje oli minusta erittäin hauska, sillä vaikein seikka katalepsiaa tutkittaessa on siinä, että tauti ilmenee niin aniharvoin. Minä olin sentähden määrätyllä kellonlyönnillä kotonani vastaanottohuoneessa. Palvelija osotti odotetun potilaan sisään. Hän oli vanhanpuoleinen mies, hyvin laiha, hiljainen ja jokapäiväisen näköinen, eikä millään tavoin vastannut sitä kuvittelua, jonka saa venäläisestä aatelismiehestä. Enemmän olin minä kumminkin kummastunut hänen toverinsa ulkonäöstä. Tämä oli tavattoman kaunis ja hyvin nuori mies, tumma ja tulinen näöltään, jäsenet ja rinta kuin Herkuleella. Hän piteli vanhaa miestä kainalon alta kiinni ja saattoi hänet tuolille sellaisella hellyydellä, ettei sitä olisi voinut odottaa hänen näköiseltään mieheltä.

»Suokaa anteeksi, että tulen sisään«, sanoi hän vähän murteellisella englanninkielellä. »Tämä on minun isäni ja hänen terveytensä on luonnollisesti minulle sangen tärkeä.«

Minä olin hänen levottomuudestaan liikutettu. »Kenties te tahdotte jäädä sisään neuvottelun ajaksi?«

»En suinkaan missään nimessä«, sanoi hän kauhistuneena. »Se on minulle liian surullinen aine. Jos minä näkisin isäni jossakin tuollaisessa kauheassa kohtauksessa, niin minä tuskin voisin elää sen yli. Minun hermostoni on sangen herkkä. Teidän suostumuksellanne odotan minä toisessa huoneessa siksi kun te puhelette isäni kanssa.«

Minä suostuin hänen pyyntöönsä ja hän poistui. Sairas ja minä aloimme nyt keskustella sairaudesta ja minä tein samalla tarkkoja muistiinpanoja. Miehen intelligenssi ei ollut kovin suuri, ja hänen vastauksensa olivat usein horjuvia, mikä luullakseni riippui hänen vajanaisesta englanninkielentaidostaan. Vihdoin hän lakkasi vastaamasta ja kääntyessäni häneen päin, säikähdin minä nähdessäni hänen istuvan suorana tuolissa, tuijottavan minuun tyhjällä ja liikkumattomalla katseella. Hän oli taas saanut tuon kummallisen taudin kohtauksen.

»Ensin tunsin minä myötätuntoisuutta miesraukkaa kohtaan, mutta innostuin heti saadessani tilaisuuden lähemmin tutkia tapausta. Minä tein muistiinpanoja potilaan valtasuonesta ja lämpösuhteista, koettelin hänen lihastensa kankeutta sekä otin huomioon muutamia tahdottomia liikunnoita. Minä en tavannut niissä mitään säännöllisestä poikkeavaa, mikä oli sopusuhtaista aikaisempien kokemusteni kanssa. Minä olin useita kertoja ennen hyvällä menestyksellä antanut potilaitteni hengittää amylinitratia ja tahdoin nyt taas koettaa sen vaikutusta. Pullo oli laboratorihuoneessani ja minä jätin sairaan tuoliin ja menin sitä hakemaan. Ollen pakotettu etsimään sitä ennen kuin löysin, palasin vasta viiden tai kuuden minuutin perästä. Ajatelkaapa kummastustani kun minä huomasin huoneen tyhjänä ja sairaan poissa. Minä menin heti odotushuoneeseen. Poika oli myöskin kadonnut. Eteisen ovi oli kiinni, mutta ei lukossa. Palveluspoikani oli äsken tullut ja sangen hidas. Hän odottaa tavallisesti keittiössä ja tulee sisään ainoastaan sulkeakseen oven potilaiden mentyä, kun minä soitan vastaanottohuoneen kelloa. Hän ei ollut kuullut vieraiden menoa ja asia jäi niin ollen sangen salaperäiseksi. Herra Blessington palasi kävelyltään vähän sen jälkeen, mutta minä en virkkanut tapahtumasta mitään, sillä, totta puhuen, olen tottunut puhelemaan hänen kanssaan mahdollisimman vähän.

Minä luulin nyt, etten enää koskaan tapaisi sitä venäläistä aatelismiestä ja hänen poikaansa. Hämmästyin sentähden suuresti huomatessani heidän molempien seuraavana iltana tulevan samaan aikaan vastaanottohuoneeseeni samalla tavalla kuin edellisenäkin päivänä.

»Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi eilistä äkillistä katoamistani«, sanoi venäläinen.

»Minä tunnustan olleeni hyvin hämilläni siitä«, vastasin minä.

»Asian laita on nim. sellainen, että minun ymmärrykseni on tällaisten kohtausten jälkeen aina sangen sekaisin. Minä unhotan kaikki, mitä juuri edellä on tapahtunut. Minä olin heräävinäni vieraassa huoneessa ja menin teidän poissaollessanne kadulle jonkunlaisessa horrostilassa.«

»Ja nähtyäni isäni menevän odotushuoneen oven ohi, luulin minä keskustelun loppuneen«, sanoi poika. »Minä en käsittänyt tapahtumasta mitään ennen kuin olimme kotona.«

»No niin«, sanoin minä, »mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, mutta minä olin eilen sangen hämilläni. Jos tahdotte mennä odotushuoneeseen, niin voimme taas jatkaa keskeytynyttä neuvotteluamme.«

Puolen tunnin ajan me keskustelimme vanhan herran taudin tunnusmerkeistä ja kirjoitettuani hänelle muutamia reseptejä meni hän pojan käsivarteen nojaten matkoihinsa.

Se tapahtui herra Blessingtonin kävelytunnilla. Hetkisen perästä kuulin minä hänen tulevan kotiin ja menevän huoneeseensa. Pari tuntia myöhemmin juoksi hän alas ja ryntäsi huoneeseeni kauhistuksesta villiytyneenä.

»Kuka on ollut minun huoneessani?« huudahti hän.

»Ei kukaan«, vastasin minä.

»Se on valetta«, sanoi hän. »Tulkaa ylös ja katsokaa itse.«

»Minä en puhu hänen raa’asta puhetavastaan, sillä hän oli pelosta puoliksi pois järjiltään. Tultuani hänen huoneeseensa, osoitti hän minulle useita likapilkkuja vaalealla matolla.

»Väitättekö niiden olevan minun jälkiäni?«

Ne olivat todellakin paljon suuremmat hänen jälkiään ja olivat vallan tuoreet. Iltapäivällä satoi ja venäläinen potilas poikineen olivat ainoat, jotka kävivät luonani koko iltapäivällä. Odotushuoneessa istuneen miehen on jostakin tuntemattomasta syystä täytynyt mennä herra Blessingtonin huoneeseen, sillä aikaa kuin minä puhelin isän kanssa. Ei mitään ollut kadonnut eikä liikutettu, mutta Blessington tuntui olevan tapahtumasta enemmän liikutettu kuin luulinkaan, vaikka asia oli kyllin vakava riistämään mielenrauhan keltä hyvänsä. Hän istahti itkien nojatuoliin ja minä tuskin sain häntä puhumaan mitään yhtenäistä. Hän ehdotti, että minä tulisin hakemaan teitä. Minä huomasin sen olevan suureksi hyödyksi asian ratkaisulle, sillä se näyttää sangen kummalliselta, vaikkakin luulen hänen liioittelevan. Jos te tahdotte seurata minua nyt vaunulla, niin te kenties voitte lohduttaa häntä, vaikka ette voisikaan selittää tuota kummallista tapahtumaa.«

Sherlock Holmes oli innostuneena kuunnellut tätä pitkää kertomusta ja hänessä voin huomata heränneen harrastusta asiaan. Hänen naamansa oli yhtä liikkumaton kuin koskaan ennen, mutta hänen silmäluomensa olivat laskeutuneet enemmän ja enemmän ja hänen piippunsa savu tuprahteli yhä paksumpana tohtori Trevelyanin kummallisen kertomuksen jatkuessa. Vieraamme lopetettua hyppäsi Holmes ylös tuoliltaan, ojensi minulle hattuni, pani omansa päähänsä ja seurasi tohtoria ulos. Neljännestuntia myöhemmin nousimme vaunuista tohtori Trevelyanin talon edustalla Brook Streetillä. Se oli noita hiljaisia taloja, jotka aina kuuluvat lääkärien vastaanottohuoneisiin läntisessä Lontoossa. Palveluspoika avasi meille oven ja olimme juuri nousemassa leveitä, matoilla huolellisesti peitettyjä portaita ylös, kun tapahtui jotakin, joka ehkäisi meidän askeleemme. Kaasuliekki sammutettiin äkkiä portaissa ja me kuulimme pimeästä vienon, vavahtelevan äänen:

»Minulla on pistooli«, virkkoi ääni, »ja minä vannon, että minä ammun, jos te tulette lähemmäksi.«

»Tämähän on todellakin liian naurettavaa«, sanoi tohtori Trevelyan.

»Oletteko sitten tohtori«, sanoi ääni helpotuksen huokauksella. »Mutta nuo toiset herrat, ovatko ne samoja miehiä, mitä näyttävät olevan?«

Me huomasimme tulleemme hyvin tarkoin tarkastetuiksi pimeässä.

»Niinpä niin, se on hyvä«, kuului ääni lopuksi. »Te voitte nyt tulla ylös. Pahoittelen sitä, että mahdollisesti olen teitä säikytellyt varoitustoimenpiteilläni.«

Näin sanoessaan hän sytytti taas kaasun ja me näimme edessämme miehen, jonka ulkomuoto ja ääni todistivat hänen hermostonsa huonoutta. Hän oli hyvin laiha, mutta samalla voi huomata hänen ennen olleen lihavammankin. Hänen ihonsa riippui kasvoilla löysillä, pussimaisilla poimuilla, kuten verikoiran huulet. Hänen ihonsa oli sairaloinen ja hänen ohut, punertava tukkansa näytti pelosta törröttävän aivan pystyssä. Hänellä oli kädessään pistooli, jonka hän pisti taskuunsa meidän lähestyessämme.

»Hyvää iltaa, herra Holmes«, sanoi hän. »Minä olen kovin kiitollinen, että te heti tulitte tänne. Ei kukaan ole koskaan ollut suuremmassa avun tarpeessa kuin minä. Minä otaksun tohtori Trevelyanin kertoneen tuon selittämättömän murtautumisen minun huoneeseeni.«

»Kyllä hän on sen kertonut«, sanoi Holmes. »Mitä miehiä nuo kaksi olivat ja minkätähden he tahtovat teitä vahingoittaa?«

»Niin, niin, sitä on vaikea sanoa«, sanoi Blessington hermostuneesti. »Te ette varmaankaan odota, että minun pitäisi se sanoa, vai kuinka, herra Holmes.«

»Luuletteko todellakin, ettette itse sitä tiedä?«

»Tulkaa tänne sisään, niin olette kiltti, tulkaa vain hetkiseksi sisään?«

Blessington osotti meille tien makuukamariinsa. Se oli iso ja mukavasti kalustettu. »Näittekö tuota«, sanoi hän ja osotti vuoteen jalan juuressa olevaa mustaa arkkua. »Minä en ole ollut koskaan rikas, enkä ole kuin kerran elämässäni toiminet voitonhimossa, sen herra Trevelyan kyllä hyvin tietää. Mutta minä en luota pankkeihin. Meidän kesken sanottuna on minulla kaikki vähät säästöni tuossa arkussa. Te voitte niinollen ymmärtää, mitä minulle merkitsee kun vieraat koettavat tunkeutua minun huoneeseeni.«

Holmes katsoi kysyvänä Blessingtoniin ja pudisti päätänsä.

»Minusta on mahdoton neuvoa teitä, jos te koetatte minua petkuttaa«, sanoi hän.

»Minä olen sanonut teille kaikki.«

Holmes pyörähti kantapäillään ympäri ja näytti hyvin halveksivan näköiseltä.

»Hyvää yötä, tohtori Trevelyan.«

»Teillä ei siis ole mitään neuvoa minulle annettavananne?« huudahti Blessington.

»Minä neuvon teitä, hyvä herra, puhumaan totta.«

Heti olimme kadulla kotimatkalla. Olimme sivuuttaneet Oxford Streetin ja olimme puolitiessä Harlay Streetiltä, ennenkuin kuulin sanaakaan Sherlock Holmesilta.

»Minä olen pahoillani narrattuani sinut ulos ilman aikojaan«, virkkoi hän vihdoinkin. »Tämän asian alla piilee sangen hauska juttu.«

»Minulla ei ole aavistustakaan, mikä tässä voisi piillä, minun täytyy se tunnustaa.«

»No niin, on aivan selvää, että on olemassa kaksi miestä – kenties useampiakin – jotka aikovat päästä tuohon Blessingtoniin käsiksi. Minä olen aivan varma, että ensimäisellä sekä toisella käynnillä oli tuo nuori mies Blessingtonin huoneessa, sillä aikaa kuin hänen apumiehensä viekkaalla keksinnöllä piteli tohtoria tietämästä, mitä oli tekeillä.«

»Entäs tuo katalepsia?«

»Se on taitavaa matkimista, vaikken minä uskalla heittää sellaista syytöstä spesialistiamme vastaan. Sitä sairautta on hyvin helppo matkia. Minä olen itsekin tehnyt sitä samaa.«

»Aivan sattumalta oli Blessington molemmilla kerroilla ulkona. Syynä tuon tavattoman neuvotteluajan valitsemiseen oli nähtävästi halu päästä vakuutetuksi, ettei ketään muita sairaita olisi odotushuoneessa. Kumminkin tapahtui, että he määräsivät juuri saman ajan, jolloin Blessington oli kävelemässä. Tämä näyttää viittaavan siihen, etteivät he oikein tienneet hänen elämäntapojansa. Jos he olisivat olleet rosvoja, niin olisivat he koettaneet etsiä hänen rahansa. Minä voin sitäpaitsi nähdä ihmisen silmistä, tahtooko hän pelastaa omaa nahkaansa. On uskomatonta, että Blessingtonilla olisi tietämättään kaksi niin vaarallista vihollista kuin nämä näyttävät olevan. Sentähden luulen hänen tietävän ketä nuo miehet ovat, mutta hän vaikenee jostakin syystä. Mahdollisesti me huomenna tapaamme hänet puheliaammalla tuulella.«

»Eikö ole muuta mahdollisuutta olemassa«, sanoin minä, »se on tosin sangen uskomatonta, mutta se tuntuu kuitenkin uskottavalta. Eiköhän tuo kertomus kataleptisesta ryssästä ja hänen pojastaan olekin vain Blessingtonin talossa asuvan tohtori Trevelyanin keksintöä?«

Minä näin kaasunvalossa Holmesin hymyilevän tälle loistavalle keksinnölleni.

»Paras ystävä«, sanoi hän, »se oli ensimäisiä ratkaisuja, mitkä minulle juolahtivat mieleen, mutta minä sain heti vahvistuksen tohtorin kertomukseen. Nuori mies oli jättänyt jälkiä portaiden matolle, joten minun oli tarpeetonta katsella hänen jälkiään huoneessa. Hänen kengissään oli tylpät käret ja Trevelyanin kengissä taas suipot ja olivat ne ainakin kolmannes tuumaa pitemmät kuin tohtorin kengät. Sinun täytyy sen vuoksi tunnustaa, ettei ole epäilemistäkään tuon nuoren miehen huoneessa olosta, mutta me voimme nyt nukkua tämän asian päälle, sillä minä ihmettelisin jollemme huomenna kuulisi jotain Brook Streetiltä.«

Sherlock Holmesin ennustus toteutuikin sangen surullisella tavalla. Kello puoli kahdeksan aamusella huomasin hänet vuoteeni vieressä yönuttuun puettuna.

»Vaunut odottavat meitä ulkona«, sanoi hän.

»Mitä on tekeillä?«

»Se on tuo Brook Streetin asia.«

»Oletko saanut mitään uutisia?«

»Surullisia, mutta salaperäisiä. Lue tämä muistikirjan lehti: »Herran tähden, tulkaa pian P. T.«, kirjoitettuna lyijykynällä. Ystävämme tohtorin on täytynyt olla sangen liikutettu tätä kirjoittaessaan. Tule ystäväni, sillä se on pakottava kutsumus.«

Neljännestunnin kuluttua me olimme tohtori Trevelyanin luona. Tohtori otti meidät vastaan säikähtäneen näköisenä.

»Voi mikä onnettomuus«, huudahti hän kädet silmien edessä.

»Mitä on tapahtunut?«

»Blessington on tehnyt itsemurhan!«

Holmes vihelti hiljaa.

»Hän on varmaan hirttäytynyt yöllä.«

Me menimme sisään ja seurasimme tohtoria hänen makuuhuoneeseensa.

»Minä tuskin tiedän mitä on tehtävä«, sanoi hän. »Poliisi on jo siellä ylhäällä. Se on järkyttänyt minua kauheasti.«

»Koska te sen huomasitte?«

»Hän joi joka aamu kupin teetä. Ja palvelijattaren mennessä tänä aamuna kello seitsemän teekupin kanssa sisään riippui tuo onneton keskellä huonetta koukussa, jossa tavallisesti pidetään lamppua. Hän oli hypännyt sen suuren arkun kannelta, jonka hän eilen näytti teille.«

Holmes seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena.

»Mutta teidän luvallanne tahtoisin minä mielelläni mennä ylös tutkimaan asiaa.«

Me menimme molemmat ylös tohtorin seurassa.

Siellä oli kauhea näky silmäimme edessä sisääntullessamme kuolleen huoneeseen. Minä olen jo ennen maininnut Blessingtonin naaman pussimaisesta näöstä. Siinä hän nyt riippui katossa, kaula pitkäksi venyneenä, naama kierona ja tuskin ollenkaan ihmisnaaman näköisenä. Hän oli puettu pitkään yöpaitaansa, ja hänen pöhöttyneet kinttunsa ja jalkansa riippuivat aivan rentoina. Hänen vierellään seisoi poliisi-inspehtori ja kirjoitteli muistiinpanojansa.

»Kah, herra Holmes«, sanoi hän ystäväni tullessa sisään. »Onpa hauska nähdä teitä.«

»Hyvää huomenta, herra Lanner«, vastasi Holmes. »Ette kai pidä minua haitallisena. Oletteko kuullut tähän surmanäytelmään johtavista tapahtumista?«

»Kyllä minä olen vähän niistä kuullutkin.«

»Mikä on teidän mielipiteenne asiasta?«

»Käsittääkseni oli mies pelon takia pois järjiltään. Hän on nukkunut kauan vuoteessa, kuten huomaatte hänen ruumiinsa jättämästä kuopasta. Itsemurhat tehdään tavallisesti tuossa kello viiden tienoissa aamulla. Hän on luultavasti hirttäytynyt siihen aikaan. Asia näyttää olleen hyvin harkittu.«

»Minä luulisin lihasten kankeudesta päättäen miehen olleen kuolleen kolmisen tuntia«, sanoin minä.

»Oletteko huomanneet huoneessa mitään erinomaista?« kysyi Holmes.

»Löysin ruuvimeisselin ja muutamia ruuvinauloja pesupöydältä. Hän näyttää myös tupakoineen paljon yön aikana, sillä tässä on neljä sikarinpätkää, jotka olivat lattialla.«

»Hm«, sanoi Holmes. »Oletteko nähnyt hänen sikari-imukettaan?«

»En ole sitä nähnyt.«

»Oletteko sitten nähnyt hänen sikarikoteloansa?«

»Se oli hänen nuttunsa taskussa.«

Holmes avasi kotelon ja haisteli yhtä siinä olevaa sikaria.

»Tämä on havannasikari«, sanoi hän, »mutta nuo toiset ovat sellaisten sikarien pätkiä, joita hollantilaiset tuovat itä-intialaisista siirtomaistaan. Ne ovat tavallisesti kiedotut olkiin ja ovat ohuempia pituuteensa verraten kuin muut sikarilajit.«

Hän otti nyt esille sikarinpätkät ja tutki niitä suurennuslasilla. »Kaksi näistä sikareista on poltettu imukkeessa ja kaksi ilman. Kaksi on leikattu jotenkin tylsällä veitsellä ja kaksi purtu vahvoilla hampailla. Tämä ei ole itsemurha, hyvä herra Lanner!« 

»Mahdotonta!« huudahti poliisi-inspehtori.

»Miksi se on mahdotonta?«

»Miksi toinen murhaisi toisen noin rumalla tavalla, kuin hirttämällä?«

»Tästä meidän juuri tulee ottaa selkoa.«

»Mutta miten ovat murhaajat tulleet taloon?«

»Eteisen kautta.«

»Mutta se oli tänä aamuna lukossa.«

»Silloin on joku sen lukonnut murhamiesten jälestä.«

»Minä olen nähnyt rikollisten jäljet eteisessä. Suokaa anteeksi hetkinen, niin minä kenties voin antaa teille tarkempia tietoja.«

Hän meni ovelle ja väännettyään avainta tutki hän lukkoa tavallisella tavallaan. Sitten hän otti avaimen, joka oli sisäpuolella ja tutki sitä. Vuode, matto, tuolit, uuninreunusta, kuollut ruumis ja köysi tutkittiin kukin vuoroonsa tarkimmalla tavalla, kunnes Holmes vihdoin selitti olevansa tyytyväinen. Avustuksellani otti poliisi-inspehtori kuolleen alas ja asetti ruumiin lakanalle.

»Mistä tuo nuora on?« kysyi Holmes.

»Se on leikattu tästä«, sanoi tohtori Trevelyan ja veti esille pitkän köyden, joka oli kääritty kokoon sängyn alle. »Hän oli sangen levoton tulipalon takia ja sen vuoksi hänellä oli aina tämä köysi sängyn alla voidakseen päästä ulos tulipalon syttyessä portaissa.«

»Se on säästänyt heiltä hyvin paljon vaivaa,« sanoi Holmes miettivästi. »Niin, tapahtumat ovat sangen selvät ja minua kummastuttaisi, jollen iltapäivällä voisi sanoa teille syytä, minkätähden he murhasivat tämän miehen. Minä otan tämän Blessingtonin muotokuvan kanssani, se voi olla minulle hyvänä apuna.«

»Mutta tehän ette ole kertoneet meille mitään«, huudahti tohtori.

»Tapahtumasta ei ole epäilemistäkään. Asiaan oli sotkeutuneena kolme henkilöä, vanha ja nuori mies sekä eräs kolmas, josta en vielä ole oikein selvillä. Kaksi ensimäistä ovat tietysti samoja, jotka näyttelivät venäläisen aatelismiehen ja hänen poikansa osaa. Heistä on helppo tehdä selko. Heidät laski taloon heidän rikostoverinsa. Jos minä saan antaa teille herra inspehtori yhden neuvon, niin tulisi teidän vangita palveluspoika, joka on äskettäin tullut tohtorin palvelukseen.«

»Se heittiö onkin jo hävinnyt«, sanoi tohtori, »palvelustytöt ovat turhaan etsineet häntä ympäri koko talon.«

Holmes kohautti olkapäitään.

»Hän on pelannut sangen tärkeän osan tässä näytöksessä. Nuo kolme miestä kulkivat varpaisillaan rappuja ylös, vanhempi ensin, nuori sitten ja tuntematon viimeisenä.«

»Mutta paras Holmes«, huudahtin minä.

»Ei ole epäilemistäkään, että jäljet puhuvat totta. Minulla oli eilisiltana oppitunti, joka selvitti kenen jäljet ovat. He menivät siis ylös herra Blessingtonin ovelle, joka oli lukossa. Teräslankapalasen avulla he sitten väänsivät lukon auki. Suurennuslasittakin voi nähdä merkin avaimessa kun lanka on painettu sitä vastaan.

Huoneeseen tultuaan ovat murhamiehet varmaankin ensin sitoneet murhatun suun. Kenties hän nukkui, on myöskin mahdollista, että hän oli niin masentunut pelosta, ettei hän voinut huutaa apua. Seinät ovat täällä muuten niin paksut, ettei kukaan olisi kuullutkaan, jos hän olisi huutanutkin.

Päästyään näin varmuuteen hänestä ovat he minun nähdäkseni pitäneet neuvottelun. Luultavasti se oli jonkunlainen tuomioistuin. Tuo neuvottelu näyttää kestäneen jonkun aikaa, sillä sikarit on poltettu sen kestäessä. Vanhempi mies istui tuossa korituolissa ja hän käytti sikari-imuketta. Nuorempi mies istui tuolla ja karisti sikarista porot piironkia vastaan. Kolmas henkilö käveli edestakaisin lattialla. Minä luulen Blessingtonin istuneen suorana vuoteessa, mutta en ole siitä kumminkaan varma.

No niin, asia päättyi siten, että he hirttivät Blessingtonin. Teko oli niin hyvin valmisteltu, ainakin minun luullakseni, että heillä oli jonkunlainen hissilaitos tai väkipyörä, jolla hänet nostettiin riippumaan. Nuo ruuvit ja ruuvimeisseli olivat aiotut sen kiinnittämistä varten. Löydettyään lampunkoukun säästyi heiltä tietysti aikaa. Päätettyään ilkityönsä menivät he matkoihinsa ja heidän apulaisensa sulki oven.«

Me olimme kaikki seuranneet suurimmalla mielenkiinnolla tätä öistä murhenäytelmää. Holmes oli päässyt sen perille jälkiä tutkimalla, jotka olivat niin hienot ja yksityiskohtaiset, että me, hänen niitä osottaessaan, tuskin voimme seurata hänen puhettaan. Poliisi-inspehtori riensi heti ulos, saadakseen selkoa palveluspojasta ja Holmes ja minä menimme Baker Streetille syömään aamiaista.

»Minä palaan kello neljä«, sanoi hän. »Sekä inspehtorin että tohtorin tulee tavata minut silloin täällä ja toivon silloin voivani selittää ne epäselvät kohdat, jotka vielä ovat jälellä.«

Vieraamme saapuivat määrätyllä kellonlyönnillä, mutta Holmesin tuloon kului kokonainen neljännestunti. Minä huomasin heti hänen onnistuneen tutkimuksissaan.

»Onko teillä, inspehtori, mitään uutisia«, kysyi hän.

»Me olemme saaneet pojan kiinni.«

»Sepä oli erinomaista! Minulla on murhamiehet.«

»Oletteko saanut heidät kiinni«, sanoimme kaikki yhtaikaa.

»Niin, minä tiedän ketä he ovat. Tuo niinkutsuttu Blessington oli, kuten luulinkin, poliisille tuttu henkilö, kuten hänen murhaajansakin. Niiden nimet olivat Biddle, Hayward ja Moffat.«

»Mitä, samatko, jotka murtautuivat Worthington-pankkiin?« huudahti inspehtori.

»Aivan niin«, sanoi Holmes.

»Silloin on Blessingtonin täytynyt olla Sutton!«

»Aivan oikein!« sanoi Holmes.

»Koko asia on siis selvä kuin päivä«, sanoi inspehtori.

Trevelyan ja minä katselimme kummastuneina toisiimme.

»Ettekö muista tuota kuuluisaa murtautumista Worthington-pankkiin«, sanoi Holmes. »Viisi miestä oli sotkeutunut asiaan. Nämä neljä ja viides, jonka nimi oli Cartwrigth. Pankin vahtimestari Tabin mestattiin ja rosvot pakenivat, mukanaan kuusituhatta puntaa. Se tapahtui v. 1870. Kaikki viisi vangittiin, mutta todistukset eivät olleet mitenkään sitovia. Tämä Blessington eli Sutton, joka oli kaikista pahin, antoi ilmi toverinsa. Hänen todistuksensa nojalla Cartwrigth mestattiin, ja toiset saivat kukin viidentoista vuoden vankeuden. Päästyään äskettäin vapaalle jalalle, ryhtyivät he nyt, kuten voitte ymmärtää, etsimään pettäjää ja kostamaan kumppaninsa kuoleman. Kahdesti koettivat he saada hänet käsiinsä, mutta eivät onnistuneet, mutta kolmannella kerralla joutui hän kiinni. Pitääkö minun selittää teille vielä lisää, tohtori Trevelyan?«

»Minusta te olette selittäneet kaikki erinomaisella tavalla. Epäilemättä hän, nähtyään sanomalehdistä toisten vapaaksipääsyn, juuri samana päivänä oli sangen liikutettu.«

»Aivan oikein. Hänen puheensa sisäänmurtautumisesta oli vain keksittyä.«

»Mutta miksi ei hän tahtonut sanoa teille tätä kaikkea?«

»Tuntien niin tarkkaan toverien kostonhimon, koetti hän mahdollisimman kauan piilotella. Hänen salaisuutensa oli niin häpeällistä laatua, ettei hän voinut sitä ilmaista. Tuo kurja oli kumminkin Britannian lakien suojassa, enkä minä epäile teidän, herra inspehtori, voivan osottaa, että vaikka lain turva välistä ei ole kylliksi, niin on kuitenkin olemassa oikeuden miekka, rankaisemaan syyllisiä,« sanoi Sherlock Holmes.

Näin kävi sairaalle lääkärin luona Brook Streetillä. Tästä yöstä alkaen ei kuultu enää puhuttavan noista kolmesta murhamiehestä, ja luuli poliisi niiden olleen matkustajien joukossa höyrylaiva »Norah Creinalla«, joka kohta tämän tapahtuman jälkeen upposi kaikkine joukkoineen Portugalin rannikon läheisyydessä. Oikeudenkäynti palveluspoikaa vastaan ei päättynyt koskaan todistajien puutteessa, eikä Brook Streetin tapahtumaa ole vielä koskaan tätä ennen kokonaisuudessaan julaistu.


Lähde: Doyle, Arthur Conan 1923: Salaperäinen suojelija. Kustannusliike Minerva Oy, Helsinki.