Sananen Suomen kielen ulko-muodosta ja venytys-merkistä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sananen Suomen kielen ulko-muodosta[1] ja venytys-merkistä.

Kirjoittanut Wolmar Schildt


Kirjotuksen[2] lyhemmŷs on pitemmŷttä parempi.
Kun venyke[3] on äänikkên päällä, nîn tämä
luetan pitkäksi, nimittäin: â, ê, î, ô, û, ŷ,
luetan kuin: aa, ee, ii, oo, uu, yy.

Jokainen tietää että kieli on ihmis-hengen sikiö, se on se luonnollinen pukine, se verho, se välitön aine, jolla yksityinen ihminen, taikka useammat yksilöt[4] voivat toisille henkilöille[5] ilmotella ajatuksiansa. Nînkuin tŷni järvi kuvastelê taivân ja lehtevät rannat, nîn kielikin osottelê kunkin kansan hengellisen tilan. Jos kansa vielä seisô luonnollisella kannalla, totta kielikin kûlû ainoasti honkien huiskêlta ja lainên läiskêltä. Vân jota enemmän kansakunta kohô luonnolliselta pohjaltân, sekä irtântû luonnon siteistä ja pidäkkeistä, yleten sen herraksi, sitä vapâmman muodon sâvat kaikki hengen työt, samaten sîs kielikin. Nîn on Suomenkin kieli jo paljo mûttunut alkutuisesta olostân, jopa paljo nîstäkin ajoista, joina ensin saimme kirjallisûtta. Kieli on mûttunut ei ainoastân sanojen ääntymisen puolesta, jota korva – kûlo-aisti – huomâ, mutta myöskin nîden ulko-näöltä, jota silmä – näkö-aisti – havaitsê. Sen kirjotus-tapa ja kirjaimet ovat muka sânêt toisen muodon vähitellen. Kirjallisûtemme alku-aikoina oli saksalainen räntti yleinen Saksan ja Ruotsin mâla, ja tuli sillä lailla ulko-pukinêksi meidänkin kielelle. Pysyi sitten kauvan itsevaltiaisena Suomessa. Mutta, kun selko ja ihana latinainen räntti oli yleinen useammissa muissa mân-jûrin kirjallisûksissa, pääsi se myös Saksalaisten, Ruotsalaisten ja vîmen Suomalaistenkin kirjoihin pukinêksi. Tätä nykyä on se Saksan ja Ruotsin mâlla jo miltei tavallisempi kuin vanha koukervoinen räntti, joka arvattavasti aikoja myöten siellä joutû muinelmien joukkôn. Samaten käyne Suomessakin, että soreat latinaiset kirjaimet vienevät voiton vanhalta saksalaiselta räntiltä, joka paennê näkymättömîn kirjastojen loukkoihin.

Mutta, onpa Suomen kirja-kielessä vielä yksi silmään pistävä virhe, nimittäin pitkien äänikkeiden leveä kirjotus-tapa. Pian joka asia tosin on suhteinen;[6] nînpä tuokin virhe on ainoastân suhteinen, eikä vakituinen.[7] Entisille ajoille se kirjotus-tapa oli kyllä sovelias ja kaunis, vân nyt se kieltämättä näyttää pitkä-pîmäseltä. Nyt kun rauta-teitä rakennetân ja aikâ opimme paremmin käyttämään, on myöskin entinen eli tähän-astinen pitkä kirjotus-tapa heitettävä pois. Tämä lyhennetty tapa on varmân sekä silmille ihanampi, että joutusampi kirjottavalle. Tietääksemme hyveksî jo moni sivistynyt henkilö tätä ûtta kirjotus-lâtua; mut arvattavasti moni sitä paheksî kovasti, eikä luovu vanhasta. Tämä pysyväisŷs kîni vanhassa onkin erittäin Suomalaisten ominaisutena.

Onpa meillä esi-kuvâ tähän venytys-merkkîn myös muissa kielissä. Meidän heimolaiset Madjarilaiset eli Ungerilaiset pitävät venykettä pitkien äärikkeiden päällä, nimittäin: â = aa; sitä tavatân myöskin latinaisissa kirjotuksissa: ā = aa; nîtä käytetään nîn-ikään ranskan kirjelmissä: â = aa, muita mainitsematta. Ja koska näitä lyhikkeitä[8] löytŷ ranskan kielessä, joka on sivistyneimmiä ja aivan arka kaikelle rumalle, nîn sopine nîtä viljellä Suomenkin kirjallisûdessa.

Ajatus ja muisti ovat johdattanet meidät tähän-astisessa esityksessä; sâkôn nyt kuvatti[9] meitä viehätellä tulevaisûtên. Me näemme sînä kuinka aikojen päästä, ehkä vasta vuosisatojen kuluttua, silloinen, voimakas ja sûri Suomen kansa katselê näitä vanhoja aikoja. Se kummeksî ja oudoksî kuinka vielä yhdeksännen-toista vuosi-sadan keski-tienoilla oli Suomalaisilla minûtin pituisia äänikkeitä, koska nîtä kaksittain kirjo-tettîn. Se päättää, että koska nämä vanhan-aikaiset ihmiset olivat nîn hitaita puhêssân, nîn totta sitä olivat myös likennêltäkin. Ja tokko se on oleva kovin väärässä tuossa päätöksessänsä?

Pŷtäisimme valistunutta lukijâ vilkasemân johonni vanhaa ruotsin-kielisên kirjân, jossa tulê näkyvin esim. sana: book. Tätä hän lausu lûltavasti vetämällä pitkään näin: bo-o-o-ok, lûllen muka sitä vanhoina aikoina nîn pitkään venytetyksi. Mut uskottavasti eivät sitä jûri pitempään puhunêt sillon kuin nytkään, vaikka soreuden ja nopeuden vuoksi sitä nyt kirjotetân yhdellä o:lla. Ruotsin kielessä ei käytetä venykettä, sinä osotetân pitkiä äänikkeitä muilla lailla; vân meidän kielessämme semmoinen lyhike on tarpêllinen.

Tosin tämmöiset ûtûdet ovat outoja äkkinäiselle. Vân jos nîstä on etua, nînkuin onkin, totta tulevat vähitellen tavaksi, vaikka kuinka ensimmättä yltyisi vastustajoita. Ja onkin rohkea lûlomme järkähtämätön, että tämä latinainen räntti lyhikkeinên kerran on oleva yleinen Suomen kielessä.

Oikeimmiten olisi ä ja ö kirjotettavat latinaisilla pûstavilla æ ja œ. Sillä tavalla kirjotettaisin esim. sanat: elkööt pitäkö äänikkeitä äiän (paljo), se näyttää rumalta ja törkeältä, taikka päättäköön kukin ja tehköön mieltään myöten, näin: elkôet pitækœ âenikkeitæ æiæn, se næyttâe rumalta ja tœrkeæltæ; taikka pâettækôen kukin ja tehkôen mieltâen myôeten. Olisi tuo kuitenni lîan jyrkkä mûtos: vân kerran kukaties sekin tapahtunê.

  1. Suomen sanat ovat enimmiten pitkät. Nîtä kun yhdistetään tulevat sylen pituisiksi, ja ovat vaikêt sekä lasten että muiden äkkinäisten lukea, ellei nîtä enimmästi eroteta tavû-merkillä. Jälkimmäisen sanan alkutavûlla ei ole ihan nîn kova korko kuin ensimmäisellä sanalla, mut on se kuiteni kovempi kuin jos olisi vân yksinen, pitkä sana. Esimerkiksi sanoissa: ulkomuoto ja ulkonainen. Kolmannella tavulla muo on kovempi korko kuin kolmannella tavulla nai. Jo senkin tähden on parempi kirjottâ sanat: ulko-muoto erokkêlla.
  2. Puoli-î, esim. sanoissa: kirjoitus, kirjoittaisin, ilotoin, rîpaisen y. m., on melkên tarpêton, ja ihan sopimaton kîreisessä, toimellisessa puhêssa. Ei sitä käytetä Itä-Suomessa, ei Pohjos-Suomessa, eikä Keskisuomessa, ei pitkin Hämêssäkään; miten lienê Turun puolessa. Se tekê sanan suotta suoveti pitkäksi. Sûri-arvoisessa puhêssa ja kun tahto antâ enemmän pontta ja sointia jolle-kulle sanalle, nîn sopî sitä î:tä viljellä. Nînhän myös kirkon-kello, kun soittamasta pääset, soipi vielä kauvan jälestäpäin.
  3. Nämä merkit sanotan venykkeiksi, sillä äänikkêt, joidenka päällä ne ovat, luetân eli ikäänkuin venytetään pitkiksi. Nuo merkit nimitetään myös lyhikkeiksi, sillä ne lyhentävät kirjotuksen, kun ei tarvitse kirjottâ kahta, vân yhtä äänikettä.
  4. Yksilö, individ.
  5. Henkilö, person.
  6. Suhteinen, relativ.
  7. Vakituinen, absolut.
  8. Nämä merkit sanotan venykkeiksi, sillä äänikkêt, joidenka päällä ne ovat, luetân eli ikäänkuin venytetään pitkiksi. Nuo merkit nimitetään myös lyhikkeiksi, sillä ne lyhentävät kirjotuksen, kun ei tarvitse kirjottâ kahta, vân yhtä äänikettä.
  9. Kuvatti, fantasi.


Lähde: Suomi: tidskrift i fosterländska ämnen. 1856. Finska Litteratur-Sällskapets förlag, Helsingfors.