Sant’ Ambrogio

Sant’ Ambrogio. Kirjoittanut Giuseppe Giusti

Suom. Otto Manninen.

Vaikk’, Eceellenza, silmänne ei siedä

mua jonkin pienen pila-pahan tähden,

mun työssäni, kun kaakinpuuhun viedä

koin konnia, vain Saksan-vihaa nähden,

nyt kuulkaa kohtaus, jost’ ette tiedä.

Ol’ aamu ikään, käyskelylle lähden,

Milanon Sant’ Ambrogion katedraali,

tuo vanha, koht’ on askelteni maali.

Mua saattoi nuorukainen, isä jolla

on muuan Sandro, kynämies sen verran,

ett’ ei lie vaaraton, ei kesy nolla,

romaanin »Kihlatut» hän laati kerran.

Kai Armonne... vai voisko outo olla?

Ah, aivonne – niin, niille rauha Herran –

on muusta kaikesta niill’ aina huoli,

näilt’, arvaan, ne jo ammoin tarkkaan kuoli.

Käyn kirkkoon, sotilaat sen täyttää, ruodut

kai Böömin kasvoi tai Kroatian mailla,

nuo pohjolastaan tukipuiksi tuodut

nyt viinitarhaamme, mi niit’ on vailla.

Kuin kenraaliin on kaikki katseet luodut,

kuin paalut seisoo, toinen toisen lailla,

tai kynttilät nuo pörröviiksinaamat,

nyt pyhän paikan vakaviksi saamat.

Jäin taammas, sillä siihen laumaan siellä

kun tupsahdin, sen myönnän kauhun tuoneen,

mi Teille vieras virkanne on tiellä,

toi levottoman tykinnän se suoneen,

löi kuumaksi, ol’ inha löyhkä niellä.

Niin, anteeks, Armo, kauniin Herran huoneen

pääalttarin jo juhlakynttilätkin

ne tuntui korvatuilta talipätkin.

Vaan samassa, kun pappi vihkijäksi

käy pyhän hostian, siell’ ihanainen

soi sävel, soitto mielen heltyväksi

sai alttarin nyt luota sointuvainen.

Sävelet sotatorvista ne läksi,

ne soi, kuin huokaa, huutaa hätä mainen

apua Luojan, pois kun onnen päivät

jo kiiti, kipeät vain puutteet jäivät.

Soi Verdin kuoro, huuto puoleen taivaan,

lombardein tuskan, kaipuun ilmituoja,

repijä, viihtäjä niin moneen vaivaan,

soi tuo: Oi Herra, synnyinmaamme suoja!

Mult’ itseni jo häipyi, mennä sai vaan,

ja oli kuin ois yhtä vieraat nuo ja

tääll’ oma kansani: jäin äsken loukkoon,

käyn tahtomattani jo toisten joukkoon.

Niin, nähkääs, kauniimpaa ei sävel-luomaa,

se meidän on, eik’ esityskään vajoo,

tuo tulkinta on antaumuksen tuomaa,

se vakuuttaa, pois harhaluulot hajoo.

Se päättyy, vaan en – Armonne sen huomaa –

voi vielä mennä, silloin mieleen kajoo

uus yllätys, ja seuraa kumma toista:

jo unikeon-suista nousee noista

hitaasti väikkyin hymni saksalainen

luo Jumalan, taa taivaan pyhän sinen,

rukous, laulu, valituksen lainen,

niin haikea, niin harras, juhlallinen –

jäi sieluuni sen kaiku ainiainen,

ja tuota mun ol’ ihmetteleminen:

nuo muukalais-puunuket kovapinnat

kuink’ ovat sointua noin täynnä rinnat.

Toi veisu mieleen laulut lapsuusajan,

suloisen karvaat, herkinnään kun taipuu,

nuo saadut huulilt’ armaan kasvattajan,

nuo toistetut, kun mieli tuskaan vaipuu,

toi äidin muiston, takaa suuren rajan,

soi orpo rauhan, rakkauden kaipuu,

maanpaon pitkän raskas kammotaakka,

soi, liikutti mua huimaukseen saakka.

Se vaikeni, vaan rohkeammin haavein

samoili aatos armaampia teitä.

Kuningas, ahdistettu pelon aavein,

ei noille, mietin, kodin rauhaa heitä,

Italian pelkää kapinaa ja slaavein,

nuo orjat ajaa orjuuttamaan meitä.

Kroatia, Böömi jää, on olo noilla

kuin karjan talvella Maremme-soilla.

On olo, kuri on kuin koura hallan,

ja täällä, ummikko, vain pilkkaa siedä!

Sokea ase viekkaan väkivallan,

jok’ ei sua liikuta, jost’ ehk’ et tiedä!

Vihako vois, tie jonkin Caracallan,

lombardit alemannein liittoon viedä!

Sit’ auttaa vain, ken hallitsee ja jakaa,

hae kansain veljeytt’ ei, vaan vastahakaa!

Poloiset! Etääll’ omiensa luota,

maass’ oudossa, jok’ ei suo heille hyvää!

Ties, vaikka salaa valtiastaan tuota

he toivottais päin paikkaa yhtä syvää!

Lyön veikkaa, saatiin kaulaan sama ruota.

Nyt pois – tai tuota tuohon pylvästyvää

ma sauvaniekkaa syleilen koht’ikään

korpraali-pölkkyä – ei estä mikään.

Lähde: Italian kirjallisuuden kultainen kirja. 1945. Toimittanut Tyyni Tuulio. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.