Santa Margherita

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Santa Margherita

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Sisällysluettelo

I[muokkaa]

Kujat kansaa kaunista kuhisee..
Puutarhoissa palmut suhisee..
Minut epätodellinen
tämä auringonhehku huikaisee,
valo yliluonnollinen.
Tajuntaa sini taivaan sivelee,
kajo ilmojen ihmeellinen.
Veden siintely samettinen
humalluttaen aisteja hivelee,
meren armaus asuurinen.
Sädekimppuja silmistä sinkoilee.
Jalat karkeloi, jalat pinkoilee.
Avosandaalein ohi liitelee
Signora bella, bellissima
ja signorina snellissima.
Kiven kiiltely marmorinen
ja heleät seinät huikaisee.
Jumalallista hellettä hengin,
olen oudon onnellinen.
Ohi vaunut ja hevoset kiitelee,
korurihmoissa, helkkyvin kengin.
Kukon kurkulla kuski luikkaisee:
   »E-ée, e-ée,
   e-ée, e-ée» –
heti toinen ja kolmaskin huikkaisee
kuin trumpetti kuparinen:
   »E-ée, e-ée,
   e-ée, e-ée,
   e-ée, e-ée, e-ée!»
Tuhat kaikua kiirii ja riitelee,
käy pauhina haaveellinen,
sadun soinnukas reuhaaminen,
tarun tohina romanttinen.
Sinirannalta hurmaten helähtelee
meren harppu harmooninen.
* * *
Väreissä kylpee torit.
Vasuissa mustekalat,
muut oudot herkkupalat.
Hedelmää hehkuu korit.
On auki ovet, portit,
ja virkkuumummot virkkaa
ja ohikäyjää tirkkaa.
Hämyssä trattoriian
tuliset miehet tummat
juo, pelaa, läiskää kortit,
eloisa syttyy riita
ja huudot kuuluu kummat –
veren kiihkon he purkavat liian.
* * *
Valon täyteys taivaallinen,
värin hehkuma harmooninen
veren elvyttää, tajun raukaisee.
Kohu soinnukas, oireellinen,
humu, toitotus romanttinen,
häly, huhuilu, teuhaaminen,
sopusointuinen ristiriita
lukot rintani ruosteiset laukaisee,
ovet onnen ummesta aukaisee..
Soi soristen sorja, ranta,
soi kahisten palmu viita,
soi sihisten silkkisanta,
meren laulaa haltiatar:
   »San-Marghe, Santa-Mar,
   oi rannan valtiatar.
   o rive belle, larghe,
   o Santa-Mar, San-Marghe,
   o Santa, Santa, Santa,
   o Santa Margherita..»

II[muokkaa]

Veristyy horisontin vyö.
Jo vesperiä kellot lyö.
Tyventyy ristiriita.
Jo kiire viihtyy, herkee työ,
jo kätkee pauhun panta.
Ihana siintyy ilta.
Syventyy hämy, kerkee yö,
kuun päilyy kultasilta.
Ei käy jää näy. Vain levittäy
all’ ikkunan palmuviita,
yön lämmössä hiljaa liikkuu.
Meri mainingein käy vaimennein,
tulet taivaan sen kalvossa kiikkuu.
On ihana yö, veet hyväillen lyö,
meren suukoista samettisanta
suhahdellen soi:
                »Felicissima,
    o notte tranquillissima,
    Santissima, Santa, Santa,
    o riva felicissima,
    o Santa, Santa, Santissima,
    Santissima, Santissima,
    Santissima Margherita..»

III[muokkaa]

Mut aamuun alakuloiseen
ja uinuntaani suloiseen –
mut aamuun ani varhaiseen,
tajuntaan unen-harhaiseen –
mut ilmaan hiiren-hiljäiseen
soi huuto, mi vavisuttaa,
unet silmistä ravisuttaa!
Kadulta kurkku kiljaisee;
   »Caffè! Caffè!
   Caffè! Caffè!»
Ja torvi toinen parkaisee
– näin korviani karkaisee –:
   »Erbaggi! Frutta! Frutta-a!
   Comprate frutta! Frutta-a!»
Soi »frutta, frutta, frutta-a,
   caffè, caffè,
   caffè, caffè»
ja »frutta, frutta, frutta..»
Juur unhoon hukkunutta,
vain hetken nukkunutta,
töin tuskin toipunutta
tajuntaa voipunutta
tuo »frutta, frutta, frutta.
   caffè, caffè»
ja »frutta, frutta, frutta-a»
jo vallan kauhistuttaa,
nyt ratki raivostuttaa,
jo huumaa, humalluttaa,
jo tuiki hullaannuttaa!
Soi raivokas »frutta, frutta-a.
   caffè, caffè» –
lyö luukut, ruudut särisee,
rakoilee muurit, värisee,
maan perustukset tärisee,
kun järisee
   »caffè, caffè,
   caffè, caffè»
ja »frutta, frutta, frutta..»

IV[muokkaa]

Tovi pieni on yö. Pian hetki lyö,
kun herää päivän touhu ja työ.
Kadun melskeeseen, elon helskeeseen,
sen hyörintään ja pyörintään
minut imee syöveri villi.
Ilon sorinaan, ilon porinaan
hukuttaa elon hornanpata.
Oi pauhinan hekkumata,
kun korvaani turtunutta
tärisyttää: »frutta, frutta,
     caffè, caffè»
ja kuskien kurkkupilli;
     »e-ée, e-ée,
     e-ée, e-ée»
ja kaulaa laulaa sata!
Tämä riemukas ristiriita,
tarun, todellisuuden viita
pian aamuisen raivoni hillitsee,
sulollaan olemukseni villitsee.
Tämä armaus aallon sinen,
valo yliaistillinen
omakseen minut ottaa ja vallitsee,
sysi hivusten samettinen,
ihon himmeys oliivinen,
helo silmien haaveellinen,
hymy huulien romanttinen
tajuntaa, sydänhermoja hallitsee –
kunis hiipuu liekkirata
taas auringon, sen syvyys syö,
ja tulisen päivän nielee yö
ja silkkisormin laine lyö
taas lyyraansa:
                »Felicissima,
    o riva tranquillissima,
    o Santa, Santa, Santissima,
    Santissima, felicissima
    Santissima Margherita..»


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.