Sargasso

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sargasso
Sargasso-meren salaisuus
Kirjoittanut Ward Muir
Suomennos. Englanninkielinen alkuteos Sargasso ilmestynyt Pearson’s Magazinessa lokakuussa 1908.


[s. 164]

Sargasso.

Sargasso-meren salaisuus.

Kirjoittanut Ward Muir.

Syyskuun lopulla ilmoitettiin rahtilaiva „Wellington” „kadonneeksi”, ja Cardiffissa ja Liverpoolissa rikastuivat muutamat rauhalliset henkilöt, jotka olivat toivoneet hyötyvänsä vakuuttaessaan laivan ennenkuin se tulee „kelpaamattomaksi”. Vakuutusyhtiö maksoi „Wellingtonin” omistajille vakuutusmaksun pitemmittä mutkitta. Pari kolme rihkamakauppiasta hyötyi jossakin määrin, myydessään muutamille merimisten leskille suruharsoa, ja siihen se asia oli päättynyt. Rahat vaihtoivat omistajaa, ja siellä ja täällä murtui joku sydän ja perheitä tuli orvoiksi. Siinä kaikki.

„Wellington” oli purjehtinut Cardiffista Trinidadiin ja matkalla kadonnut. Pohjoisen Atlantin ulapat olivat nielleet sen kertomatta mitään sen katoamisesta. Mitään myrskyjä ei ollut ollut, sen kulkureitillä ei ollut ainoatakaan merkitsemätöntä karia, eikä laivahylkyjä, jotka olisivat voineet ajelehtia sen reitille. Hyvin luultavasti oli se siis uponnut. Muuta selitystä ei voitu keksiä. Eihän se voinut panna siipiä selkäänsä ja lentää taivaaseen, se ei voinut haihtua olemattomaksi, ei voinut särkyä niin pieniksi kappaleiksi, ettei jotain osaa siitä olisi löydetty. Epäilemättä oli se uponnut. Mutta mikä oli ollut syynä sen uppoamiseen? Ja jos se oli uponnut, niin miksi ei miehistö etsinyt turvaa pelastusveneistä? Tässä piili jotain salaperäistä. Meri piti omana tietonaan monta sellaista tapausta — ja piti ne visusti.

Wellingtonin katoaminen olisi tähän päivään asti pysynyt salaisuutena (ja selvittämättä jääneitä haaksirikkoja on hyvin paljon), ellei „Pennsylvania” olisi sattunut risteilemään eräällä valtameren osalla eräänä määrättynä päivänä neljä vuotta myöhemmin. „Pennsylvania”, joka kuului Yhdysvaltojen laivastoon, oli tieteellisellä matkalla, etsien uuden lajisia kaloja, tai meriruohoja, tai jotain muuta — meihin [s. 164:2]ei kuulu, mitä se etsi. Laivalla oli oppineita professoreita kiikareineen ja tieteellisine koneineen, ja oppineet professorit eivät suinkaan olleet etsimässä „Wellingtonia”. Yhtä kaikki he sen löysivät. Se keinui hopeankirkkailla laineilla aivan vahingoittumattomana kölistä maston huippuun asti, koko runko oli aivan ehjä, koneet nähtävästi käyttökunnossa ja ottamatta lukuun muutamia aivan pieniä vikoja, olivat kaikki venheet soutukunnossa, ja kajutat — niin, niissä oli jotain, josta meidän täytyy kertoa. „Wellingtonin” ainoana asukkaana oli kuolema.

„Omituista!” sanoi tieteellistä matkaa johtava kapteeni tullessaan haaksirikkoisen laivan kannelle.

„Pennsylvanian” lääkäri tutki kajutassa olevaa olentoa ja hän ilmoitti kummallisen asian. „Kuollut nälkään”, sanoi hän. „Mitään vammaa ei hänessä ole minun tietääkseni.”

Koneenkäyttäjä, joka lähetettiin konehuoneeseen, sanoi, että hiukan koneita puhdistamalla saadaan „Wellington” kuljettaa satamaan. „Koneissa ei ole mitään vikaa”, huomautti hän, „lukuunottamatta hiukan ruostetta. Varastossa on monta tonnia hiiliä.”

Sitten tuli muuan professori, joka oli sillä välin soudellut laivan ympärillä. „Katsokaahan tätä?” sanoi hän. Hän ojensi toisille kappaleen merikasvia. „Minä menin uimaan teidän täällä tutkiessanne, sukelsin katsomaan propellia ja silloin löysin tämän.

„Propelli on epäilemättä mennyt rikki”, sanoi kapteeni. „Propellin kadottaminen on ainoa seikka, joka on voinut pakoittaa heidät seisahtumaan matkallaan. Mutta miksi he eivät menneet veneisiin menetettyään propellin, jumala sen yksin tietää.”

Professori oli hyvin vakava. „Propelli on paikallaan, mutta sen ympärillä oli tätä.” Ja jälleen hän näytti meriruohoa.

[s. 165:1]„Laiva on tietysti joutunut meriruohojen keskelle, ajelehdittuaan, jumala tiesi, kuinka kauan.”

„Ehkä.” Professori heitti meriruohon laivan kannelle ja otti sikaarin. Sitten hän alkoi miettiväisesti tupakoida.

„Tuo kaikki on vain arveluita”, sanoi hän. „Sargasso voisi meille kaikki selittää. Ja siihen asti, kunnes teidän miehenne ovat löytäneet toisen selityksen, on minun paras. Niin, sargasso on minun selitykseni tähän arvoitukseen.”

Tohtori palasi kajutasta kädessään pieni kimppu paperiliuskoja. „Meidän ei tarvitse mitään arveluita tehdä”, hän sanoi. „Tässä on koko asian selitys. Laivalla on ollut muuan sanomalehtimies, joka terveyttään hoitaakseen on lähtenyt matkalle. Hän on kirjoittanut kaiken — ainakin melkein kaiken. Loppua ei ole kirjoitettu.”

Sanomalehtimies oli kirjoittanut päiväkirjaansa seuraavasti:

Sunnuntaiaamu.

Jotain omituista on tapahtunut, ja pitääkseni kaikki muistissa Trinidadista sanomalehdelleni lähetettävää tiedonantoa varten, kirjoitan tähän muistiin kaiken. Viime yönä, kun tavallisella vauhdilla kiisimme eteenpäin, ja minä olin kajutassa maaten sohvalla, lukien erästä kertomusta, tunsin äkkiä laivan kulussa omituisen muutoksen. Eteenpäin kulkemisen tunne, silloin kun ollaan laivalla keskellä valtamerta, on niin selvä, ettei kukaan sitä unohda. Tällä hetkellä tunsin selvästi tämän liikunnon seisahtuvan.

Laiva ei seisahtunut äkkiä, se ei ollut samanlaista kuin olisimme äkkiä töytäisseet karille. Mitään sellaista tärähdystä ei tuntunut. Yhtä kaikki minä olin pudota sohvalta ja pelastuin siitä tarttumalla äkkiä sohvan selkänojaan. Laiva ei ollut painanut keulaansa alaspäin, vaan kölinsä. Kaikki tämä tapahtui suuremmatta melutta. Päinvastoin tapahtui se hiljalleen melkein samalla tapaa kuin höyryveturi tekee mennessään vietereillä varustettua puskuria vastaan. Ainoa seikka, mikä tapahtui kajutassani, putoamistani lukuunottamatta, oli se, että eräs [s. 165:2]pullo putosi pöydältä ja vieri permannolle.

Nousin istualleni ja kuuntelin. Propelli pyöri yhä ja laiva tärisi. Mutta minä olin kadottanut eteenpäin menemisen tunteen, joka ihmisellä aina on silloin, kun hän kuuntelee propellin käyntiä. Hetkeä myöhemmin kapteeni, joka jo oli ollut vuoteessa, syöksyi ylös puolipukimissa ja paitahihasillaan. „Pysäyttäkää koneet!” kuulin hänen huutavan perämiehelle, juostessaan kannelle.

Sekuntia myöhemmin kilahti merkkikello, koneiden käyti hidastui ja taukosi sitten. Kaikki oli hiljaista.

Seurasin kapteenia kannelle. Hän oli komentosillalla. Näin hänen kasvonsa, sillä siellä oleva lyhty valaisi ne. Hän näytti hyvin kummastuneelta.

Riensin hänen luokseen. „Mitä on tapahtunut?” kysyin minä.

„Hitto vieköön, jos itsekään sen tiedän”, sanoi hän. „Jos täällä olisi hiekkasärkkiä — hiekkasärkkiä, keskellä Atlantin merta!” Hän tuijotti pimeään.

Yö oli pimeä. Oli kuutamo, mutta kuu oli peittynyt tummiin pilviin. Laivan pysähdyttyä tunsi, kuinka omituisen kuumaa ilma oli.

„Täytyy käyttää valonheittäjää”, sanoi kapteeni.

Mastossa oleva valonheittäjä, jota käytetään laivan tullessa satamaan, syttyi. Sen kirkas valo valaisi meren joka taholta.

Merenkö? Mitä on meri?

Meidän edessämme oli jotain laajaa, liikkumatonta ja synkkää. Mutaako? Ei, ei mutaa. Se ei ollutkaan niin liikkumaton, kuin minä olin ajatellut. Silloin tällöin se liikahti aivan kuin laine. Sen pinta ei ollut kuitenkaan vettä. Se lainehti, mutta se ei lainehtinut sillä tapaa kuin vesi. Siellä täällä oli siinä selviä juovia. Se ei varmaankaan ollut vettä.

„Meriruohoa, kautta Jupiterin!” sanoi kapteeni. „Monien metrien — satojen metrien päähän sitä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Olen kyllä kuullut Golf-virran meriruohosta, mutta en koskaan ole kuullut tällaisesta. Meidän on hyvin vaikeata päästä sen läpi. [s. 166:1]Me peräydymme ja sitten aamun tultua kierrämme sen ympäri. Meriruoho ei ole mikään leikin asia silloin, kun sitä on noin paljon. Täydellä koneella taaksepäin!”

Perämies antoi merkin konehuoneeseen, ja alhaalta kuului koneen pauhina. Laiva vapisi liitoksissaan.

Minuutin ajan seisoimme paikallamme. Sitten kapteeni kiirehti merkinantolaitoksen luo vääntäen osoittajan „seis” sanan kohdalle.

„Minun täytyy ensin katsoa laivan perää”, sanoi hän, „Meriruohoa on tarttunut propelliin, täytyy koettaa saada se siitä pois.”

Minä menin hänen kanssaan laivan perään, ja me laskimme lyhdyn alas.

Sielläkin oli meriruohoa. Ei paljon... noin parin jalan päässä laivan perästä. Laiva oli kääntynyt ja sen sijaan, että propelli olisi raivannut itselleen tien siitä pois, olikin se mennyt ruohon sisään. Laivan tekemä väylä näkyi aivan selvästi, vesi kimalteli siinä.

„Tukala paikka”, sanoi kapteeni. „Meidän on vaikea päästä täältä pois, mutta täytyy ainakin koettaa.” Hän palasi komentosillalle jättäen perämiehen laivan perään pitämään sitä silmällä.

Taas pantiin koneet täyteen käyntiin, tällä kertaa vielä kovemmalla pauhinalla kuin edellisellä kerralla. Laiva ponnisteli päästäkseen vapaaksi.

Se liikahti hiukan ja keinui. Samalla nousi alhaalta’ meriruohoista jokseenkin miellyttävä tuoksu.

Kapteeni rypisti silmäkulmiaan. „Ei käy päinsä”, sanoi hän käskien uudelleen pysäyttää koneet. „Meidän täytyy lykätä vene vesille ja leikata meriruoho irti propellista.”

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten: „Parasta on kai odottaa aamunkoittoon.”

Hän odotti ja lopulta aamu alkoi kajastaa idästä. Pilvet alkoivat punertua ja vihdoin taivas välkkyi kirkkaan sinisenä.

Taivaan sini vaikutti meihin rohkaisevasti, vaikka päivä osoittikin meille hyvin peloittavan näyn. Niin kauaksi kuin silmä kantoi, välkkyi meriruoho auringon valossa. „Se ulottuu [s. 166:2]penikulmien laajuudelle”, sanoi kapteeni, tarkastettuaan mastosta sitä kiikarilla. „Penikulmien päähän! En ole eläissäni kuullut sellaisesta. Muutaman metrin levyisiä meriruohopaikkoja kohtaa silloin ja tällöin. Välimerelläkin olen nähnyt sellaisia. Ja Tyynessämeressä kokonaisia meriruoho-saaria. Mutta tämä ei ole mikään saari, tämä on kokonainen mannermaa. Jota pikemmin me pääsemme vapaaksi tästä mannermaasta, sitä parempi.”

Alue, joka eroitti meidät sinisestä valtamerestä, oli luullakseni yöllä paljon laajennut, mutta vene voisi helpolla päästä sen läpi, me voimme antaa laivan peräytyä ja minulla on mainio kertomus sanomalehteämme varten.

Vene laskettiin vesille ja vaipui ruohon sisään. Vesikelloja nousi sen ympärille ja särkyi, ja minä tunsin tuon saman tuoksun, jonka jo aikaisemmin olin tuntenut ja joka nyt alkoi minua inhoittaa. Osa miehistöä — Cardiffissa pestattuja, kaikkiin maailman kansoihin kuuluvia miehiä — laskeutui veneeseen. Se vaipui hiukan syvemmälle ruohoihin. Airot otettiin esille.

Silloin ilmestyi ensimäinen levottomuuden aihe. Vene ei liikkunut paikaltaan.

Airot eivät vaikuttaneet mitään. Ne jäivät kiinni ruohoihin, joita ne nostelivat ylös. Vene keinui puolelle ja toiselle soudettaessa. Mutta ei päästy tuumaakaan eteenpäin. Miehet hikoilivat otsansa hiessä. Mutta kaikki heidän ponnistuksensa olivat aivan turhia.

Kapteeni kiroili. „Heittäkää tuo!” huusi hän viimein. Miehet lakkasivat soutamasta. „Perämies, te saatte mennä katsomaan laivan perään, onko puukoista mitään apua. Me laskemme teidät sinne köyden avulla.”

Puukoista ei ollut mitään apua. Perämies katkoi meriruohoa puukollaan ja nosteli suuret kasat sitä syrjään, mutta se ei mitään auttanut. Vaikka hän olisikin voinut tehdä väylän ruohistoon, olisi siihen uutta ruohoa heti tullut. Mutta hän ei hetkeäkään toivonut voivansa avata mitään väylää. Meriruohisto oli syvää — ehkä [s. 167:1]pohjattoman syvää. Kun pistettiin seiväs siihen, oli sitä vastassa aina vain ruohistoa vaikka kuinka syvälle. Jossain sen alla täytyi olla avointa vettä, mutta yhtä syvällä kuin on paksuimman jään alla. Kuinka syvällä? Sitä ei voinut sanoa.

Koneet pantiin taas käyntiin ja raivoissaan ne taistelivat tätä kietovaa hirviötä vastaan. Laiva vapisi ja keinui, painoi peräsimen noin kyynärän päähän taaksepäin ja ponnahti taas eteenpäin. Siitä ei siis ollut mitään tulosta.

„Me olemme ajautuneet kiinni!” sanoi kapteeni.

Ja me olimme todellakin ajautuneet kiinni.

Äkkiä muuan huomautti, että vene, joka oli laskettu laivan viereen, ei ollutkaan enää yhtä lähellä. Meriruohoa oli tullut sen ja laivan väliin. Me kuljimme hitaasti, mutta aivan huomattavasti eteenpäin. Köysi heitettiin veneeseen ja se vedettiin hitaasti ja suurin vaivoin laivaan. Meidän kunnoituksemme meriruohoa kohtaan kasvoi nähdessämme, miten suurella voimalla se vastusti veneen vetämistä ja aivan kuin imusarvilla takertui sen perään.

Vene vedettiin taas laivaan ja miehistö meni syömään päivällistään.

Maanantaiaamuna.

Me olemme yhä vielä keskellä ruohistoa ja avoin vesi on yhä kauempana. Koko eilispäivän olivat koneet täyttä voimaa käynnissä, mutta mitään tulosta ei huomattu. Tämä on kamalaa. Mastoon on asetettu vahti, joka pitää silmällä ohi kulkevia laivoja, joita voisimme kutsua avuksemme. Jos me voisimme saada köyden avoimella merellä kulkevaan valtamerilaivaan, voisi se vetää meidät pois. Ellei laivaa näy...

Kapteeni on kieltäytynyt sanomasta, mitä tapahtuu, ellei laivaa näy.

Joka tunti kasvaa välimatka, joka eroittaa meidät avoimesta vedestä. Joko se kasvaa nopeasti tai sitten jokin näkymätön voima kuljettaa laivaa tämän limaisen mannermaan keskelle.

[s. 167:2]
Tiistaina.

Miehet alkavat mutista. He tahtovat jättää laivan. Kapteeni ei tahdo suostua siihen niinkauan kuin on hiiliä ja koneet voivat ponnistella vapauttaakseen meidät.

(Myöhemmin.) Tätä kirjoittaessani ovat koneet lakanneet käymästä. Meriruoho on kietoutunut propelleihin, ja koneet, vaikka eivät olekaan menneet pilalle, ovat saaneet kaikellaisia vammoja, niin että niitä täytyy korjata.

Keskiviikkona.

Avoin vesi on nyt noin sadan kyynärän päässä meistä. Joka puolelle ulottuu tämä ruohisto. Se on kamalaa ja sen tuoksu alkaa vaikuttaa turmiollisesti terveyteemme. Suuri osa siitä näkyy olevan mätänemistilassa. Luultavasti on kaloja joutunut siihen ja kuollut. Ehkä siinä on myöskin hylkeitä.

Torstaina.

Miehistö alkaa kapinoida ja kapteeni on luvannut koettaa jättää laivan. Lähteä siitä veneellä on aivan mahdotonta. Ei millään voimalla voisi soutaa ruohiston halki. Laivan puuseppä on ehdottanut, että pitkin ruohistoa pannaan lautoja. Ne eivät voi vaipua. Niistä voi laatia lautan ja sitten sitä pitkin kantaa veneen avoimen veden rajaan asti. Osa miehistöä aikoo koettaa sitä tänä iltana. Parhaillaan valmistetaan lautoja.

(Myöhemmin.) — Kauheaa! Kauheaa!

Laudat asetettiin ruohiston päälle ja niistä muodostui luja silta. Miehet laskeutuivat niille ja veivät mukanaan uusia lautoja, jotka he laskivat edellisten jatkoksi. Tie alkoi tulla yhä pitemmäksi. Se nousi ja laski hiljalleen, mutta muuten oli se aivan turvallinen kävelytie. Miesten jalat tuskin kastuivat kävellessään sillä.

Tämä näky oli omituinen. Miehet tekivät ahkerasti jopa kuumeisestikin työtä, ja kummallinen puusilta tuli yhä pitemmäksi. Lopulta viimeiset laudat olivat lasketut ruohiston päälle ja avoimen veden reunaan oli päästy. Sillan toisessa päässä olevat miehet huusivat hurjasti hurraata, enkä minä [s. 168:1]sitä ihmettelekään. Avoimen veden kohtaaminen mahtoi tuntua heistä suorastaan virkistävältä.

He palasivat laivaan ja vene — pienin, mikä meillä oli — laskettiin alas. Sen painosta painui silta vähän, todellakin ihmeellisen vähän alas. Ruohoja tuli lautojen päälle, mutta se ei mitään merkinnyt.

Miehet nostivat veneen olkapäilleen alkaen hitaasti ja hyvin varovaisesti astella avointa vettä kohden.

Aurinko oli jo laskenut mailleen, mutta oli kuutamo, ja oli aivan valoista. Laivaan jääneet katselivat tavattoman suurella jännityksellä veneen kuljettamista.

He olivat päässeet noin puolitiehen, kun jotain kamalaa tapahtui.

Sanoi ei sitä voi kuvata. Mitä kamalin hyökylaine tuli. Parin sekunnin ajan minä toden totta uskoin, että jokin kamala merihirviö oli noussut meriruohiston alta. Olkoon kuinka tahansa, tapauksen kulku oli seuraava:

Ruohiston läpi kulki äkkiä tavattoman voimakas lainehtiminen. Me, jotka olimme „Wellingtonissa”, saimme taistella kaikin voimin pelastaaksemme henkemme. Laiva suorastaan seisoi pystyssä, keula ilmassa. Hetkisen sen keula oli korkealla ilmassa. Seuraavassa hetkessä sen perä oli korkealla ja keula alhaalla.

Me koetimme takertua mikä mihinkin kiinni, nähdessämme laineen tulevan, jos voi kutsua laineeksi tuota huimaavan korkeata, kiinteätä, vuoren tapaista vyörymää.

Seuraavassa hetkessä oli laine ennättänyt puusillan keskellä kulkevat miehet.

Silta nousi korkealle ilmaan ja katkesi.

— — —

Kuului kamala kauhun huuto ja sitten oli kaikki hiljaista. Miehet, silta ja vene, kaikki oli kadonnut tuohon suohon. Ne vaipuivat sen sisään ja heidän huutonsa tukehtuivat...

Perjantaina.

Kapteeni sanoo, että tuon ilmiön syynä oli merenalaisen tulivuoren purkautuminen. Tämä selitys ei ollut täysin luotettava. Sen me kaikki huomasimme, [s. 168:2]että tunti tai pari tämän laineen jälkeen oli ruohisto meidän laivamme ympärillä ohuempana. Se oli murtunut ja hajaantunut ja kovalla ponnistuksella olisimme voineet päästä vapaiksi. Mutta koneet eivät olleet käyttökunnossa. Mikä kohtalon iva!

Taukoamatta puhaltaa tuuli tämän ruohistomannermaan keskustaa kohden, muussa tapauksessa me nostaisimme purjeet koettaen niiden avulla päästä pois. Me olemme aikoneet valmistaa toisen puusillan, mutta paljon pitemmän kuin ensimäinen. Entinen silta oli köydellä sidottu laivaan kiinni, mutta me emme voi nostaa sitä ylös, ruohisto on tukkeutunut sen päälle.

Lauantaina.

Toisen puusillan tekoon ryhdyttiin tänä aamuna, mutta huomattiin se mahdottomaksi. Sen toiseen päähän alkoi ruohisto kietoutua, ja sitä tuli yhä enemmän, yhä enemmän...

Sunnuntaina.

Me olemme olleet nyt kokonaisen viikon ruohistossa, eikä avointa merta näe mistään muualta kuin mastosta. Olemmeko me todellakin tuomittuja? Vaikeata on sitä otaksua. Laivassa on kylliksi ruokaa ja kylliksi hiiliä...

Mutta mitä hyötyä meillä on ruuasta ja hiilistä?

Maanantaina.

Ei mitään toivoa. Koneet ovat taas käynnissä. Mutta niistä ei ole mitään apua.

Tiistaina.

Meidän asemamme alkaa vaikuttaa hermoihimme. Muuan italialainen väittää yöllä ruohistosta nousseen kamalan hirviön, joka koetti kiivetä laivan kannelle. Kun häneltä kysyttiin, minkä näköinen tuo eläin oli, niin vastasi hän, että se oli aivan kuin jättiläissuuri sisilisko, jolla oli loistavat silmät. Sehän on järjetöntä, mutta minä en ihmettele, että miehet ovat alkaneet tulla levottomiksi. Tämä on kamala seutu.

Keskiviikkona.

Ruoka-annoksia on pienennetty. Selvä järki vaatii sen, mutta miehistö mutisee.

[s. 169:1]
Torstaina.

Sähköakkumulaattorit ovat loppuneet ja me voimme saada sähkövalomme illalla ainoastaan sen kautta, että panemme sähkökoneen käymään. Kapteeni näyttää kummalliselta. Hän oli viime yönä kannella, ja hänkin tunnustaa nähneensä kummallisen elävän olennon — keskellä ruohistoa. Hän ei suostu selittämään, minkä näköinen se oli, mutta hän sanoo, että sillä oli kova ääni.

Perjantaina.

Onko ruohistossa eläimiä? Viime yönä minä menin kannelle vartioimaan. Kuu on jo vähenemässä, mutta valoa on kuitenkin niin paljon, että koko tuon kamalan tasangon saattaa nähdä. Toisinaan siitä nousee vesikelloja, toisinaan se liikahtelee, mutta aina se säihkyy, säihkyy pienissä välkkeissä.

Keskellä yötä kuulin etäältä ääntä. Katsahdin sinne päin, josta se kuului, ja näin — näin jotain, joka liikkui laivaa kohden pitkin ruohistoa aivan kuin lintu, eikä kuitenkaan lintu. Se oli liian suuri ollakseen lintu. Sitten se yhä läheni. Ja sen tultua lähemmäksi näin, ettei se lentänytkään, niinkuin olin luullut. Se oli todellakin ruohistossa, mutta sen pää (jos se oli pää) liikkui usean jalan korkeudella ruohistosta laihan, hyvin laihan kaulan päässä. Kaula nousi ja laski ruohistossa ja pää tuli yhä lähemmäksi, yhä lähemmäksi...

Se vaipui ja katosi. Ruohisto painui sen päälle.

Oliko siellä todellakin ollut jotain? Nyt ajattelen asiaa kirkkaalla päivällä ja minun mielestäni on se paljas öinen harhanäky. Mutta jos meidän täytyy taistella sellaisia harhanäkyjä vastaan öisin, niin parasta on silloin luopua öisistä vartioimisista laivan kannella, muuten saamme taistella yhtä hyvin mielipuolisuutta kuin ruohistoakin vastaan.

Lauantaina.

Miehistö on tehnyt kapinan. He tahtovat saada haltuunsa ruokavarat ja väkijuomat. Kapteeni, perämies, molemmat koneenkäyttäjät ja minä olemme sulkeutuneet kajuttaan.

[s. 169:2]
Sunnuntaina.

Taas on vuorokausi kulunut!

Maanantaina.

Me olemme koettaneet neuvotella miesten kanssa. Turhaan.

Tiistaina.

Niin, tässä ruohosto-erämaassa on todellakin eläimiä.

Viime yönä maatessamme kajutassa kuului laivan kylkeä vastaan jonkinlaista raapimista. Musta, suuri olento kulki ikkunan ohitse pimittäen hetkiseksi kuun valon. Sitten oli kaikki hiljaista. Me emme nähneet mitään muuta, mutta emme tohtineet mennä kannelle peläten miehistöä, jolla on revolverit ja joka uhkaa ampua jokaisen meistä heti, kun vain näkee.

Keskiviikkona.

Ovatko meidän aivomme menneet sekaisin? Viime yönä me kaikin kolmisin heräsimme laivan vierestä kuuluvaan ammuvaan, viheltävään ääneen. Ikkunoista ei voinut nähdä mitään. Ääni tuli kauempaa laivan keulan puolelta.

Sitten kuului raapiva ääni, aivan samanlainen kuin se, minkä kuulimme tiistaina, vain selvempänä. Se muistutti käpälän raapimista. Samalla tuntui aivan kuin olisi kettinkejä vedetty.

Käpälä, jos se sellainen oli, poistui hetkisen kuluttua. Aamu tuli. Ikkunoista ei voinut nähdä mitään muuta kuin autiota ruohistoerämaata.

Torstaina.

Viime yönä kuului taas tuota raapimista, ja sen jälkeen eläin, jos se sellainen oli, nousi kannelle ja liikuskeli siellä kaataen yhtä ja toista. Ennen aamua se poistui.

Perjantaina.

Se tuli taas viime yönä, ja tuskin se oli päässyt kannelle, kun keulasta kuului kamala huuto.

Lauantaina.

Miehistö on liittynyt meihin — taistellaksemme yhdessä yhteistä vaaraa vastaan. Mitä tuo vaara on, ei voi kukaan sanoa. Ainoa, mitä tiedämme, [s. 170:1]on se, että ylikippari oli kannella ja että tuo peto vei hänet pois.

Sunnuntaina.

Kolme viikkoa on nyt kulunut.

Sen jälkeen kun sovinto tuli miehistön ja meidän välillemme, voimme liikkua niin paljon kuin tahdomme kannella. Odotimme pedon tuloa kajuutan suojassa, mutta sitä ei näkynyt.

Kapteeni arvelee, että nyt olemme enemmän kuin penikulman päässä ruohiston reunasta. Hän on nähtävästi kadottanut kaiken toivon päästä täältä pois.

Maanantaina.

Surullinen tapaus tänä päivänä. Kapteeni ampui kuulan ohimoonsa.

Ajattelen, oliko hän täysillä järjillään? Eiköhän ole parempi jouduttaa kuolemaa kuin odottaa, odottaa — kunnes joku kamala kidutus surmaa ihmisen tuuma tuumalta, tai kunnes hulluus tulee?

Tiistaina.

Muutamat miehistöstä ovat alkaneet juoda väkijuomia.

Asiaa ajatellessani, eivät he ole sen hullumpia kuin kapteenikaan.

Keskiviikkona.

Nuorempi koneenkäyttäjä kiinnitti tänään lautoja saappaisiinsa ja koetti astella ruohistoa pitkin. Mitä hän toivoi voivansa saavuttaa päästyään ruohiston toiseen ääreen, en tiedä. Hänen kokeensa epäonnistui heti. Hän kompastui... ja ruohisto nieli hänet.

Torstaina.

Peto tuli taas viime yönä ja me kaikki näimme sen... Taivas auttakoon meitä!

Perjantaina.

Perämies on tullut hulluksi.

(Myöhemmin.) Meidän täytyi ampua perämies puolustaaksemme henkeämme.

Lauantaina.

Laivan puuseppä tuli tänään minun [s. 170:2]luokseni pyytäen minua ampumaan hänet. „Minulla ei ole itselläni rohkeutta siihen...”

Kauheata! Enhän minä sitä voinut tehdä.

Sunnuntaina.

Neljä viikkoa!

Laivan puusepällä oli enemmän rohkeutta kuin hän itse luulikaan...

Minä olen nyt yksinäni kajutassa, jälellä olevat miehet ovat kaikki humalassa.

Jos tuo peto tulee tänä yönä, niin menen sitä vastaan...

— — —

Tässä loppui päiväkirja.

„Se oli sittenkin sargasso-ruohoa”, sanoi kapteeni hitaasti. „Te olitte oikeassa. Mutta millä ihmeellä pääsi laiva lopulta siitä vapaaksi?”

„Tuli toinen vedenalainen maanjäristys, mutta tällä kertaa entistä suurempi. Minä luulen, että suuri hyökylaine nousi, ruohisto pirstaantui sinne ja tänne, sitten tuli ankara myrsky, ja nyt me kohtaamme „Wellingtonin” keskellä kirkasta valtamerta.”

Kapteeni katsoi sikaariinsa. „Ja nuo pedot, joista päiväkirjassa puhutaan, onko niitä todellakin olemassa?”

Professori avasi kämmenensä. „Oletteko ennen nähnyt tällaista suomusta?” kysyi hän.

Suuri suomus — luultavasti tavattoman suuren kalan suomus — oli hänen kädessään ja loisti auringon valossa.

„Mistä te sen löysitte? Se on toden totta tavattoman suuri suomus. Ainakin kaksi tuumaa leveä ja lujaa kuin teräs.”

„Tämä suomus”, sanoi professori ja pisti sen taskuunsa, „ei ole minkään kalan, imettäväisen eikä matelijan, ei minkään muunkaan eläimen, josta olen kuullut puhuttavan. En voi teille sanoa muuta kuin että löysin sen ohjauskopin seinästä, johon se oman limansa vaikutuksesta oli jäänyt kiinni.

Kapteeni ja professori katsoivat toisiinsa. Sitten tohtori, joka oli kuunnellut kertomusta, lausui:

„Minä kiitän onneani, etten ollut „Wellington ”-laivassa.”


Lähde: Ward Muir: Sargasso. Sargasso-meren salaisuus. Nuori voima, 1910, nro 14–15, s. 164–170. Kansalliskirjasto.