Satamassa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Satamassa.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Miekkonen mies, joka sataman saavutti,
Ja jälkeensä jätti meret ja myrskyt,
Ja nyt lämpöisessä ja rauhassa istuu
Bremenin kelpo kellarissa.
Miten sentään se mailma tuttuna, suloisena
Kuvastuvi kuppukylkiseen lasihin,
Ja miten tuo läikkyvä mikrokosmos
Sulana suljuu janoiseen sydämmeen!
Lasissa näkyy jos jotakin,
Vanhan ja uuden ajan historja,
Turkit ja Kreikat, Hegel ja Gans,
Sitruunametsät ja vartioparaadit,
Berlini, Schilda, Tunis ja Hamburg,
Mut ennen muuta armaani kuva,
Pien’ enkelinpää
Rheinviininkultapohjalla.
Ah, kuink’ ihana, ihan’ olet, armas!
Sa olet niinkuin ruusu!
Et niinkuin Shirasin ruusu,
Tuo Hafislaulujen satakielenhemppu!
Et niinkuin Saaronin ruusu,
Tuo pyhänpunainen, profeetan ylistämä; –
Sa olet kuin Bremenin kellarin ruusu!
Se on ruusujen ruusu,
Jota vanhemp’ on se, sitä sulommin kukkii,
Ja sen taivainen tuoksu mun autuutti,
Se innosti mun, se huumasi mun,
Ja ellei ois mua pidellyt kiinni,
Nupusta kiinni,
Bremenin kellarin isäntä,
Häränpyllyn heittänyt oisin.
Tuo kunnon mies! yhdessä istuimme,
Ryypimme kuin veljet,
Pakisimme korkeista, salaisist’ asioista,
Huokasimme ja vaivuimme toistemme syliin,
Ja hän minut käänsi rakkauden uskoon, –
Join pahinten vihamiesteni maljan,
Kehnoille runoniekoille anteeksi annoin,
Niinkuin mullekkin anteeks’ on annettava,
Hartaudest’ itkin, ja vihdoin
Aukesit minulle portit autuuden,
Jossa kaksitoist’ apostolia,
Nää pyhät tynnyrit,
Ääneti saarnaavat, ja sentään niin selvästi
Kaikille kansoille.
Nää ne on miehiä!
Näöttömät päältä, puisissa puvuissa,
Ovat he sisältä kauniimmat, kirkkaammat
Kuin kaikki komeat leviitat temppelin
Ja Herodeen seura- ja hovilaiset,
Kultakoruiset, purpurapukuiset!
Sitäp’ aina olen sanonut,
Ei aivan alhaisten joukossa,
Ei, paki parhaassa seurassa
Eleli ainian kuningas taivaan!
Hallelujan! Miten vienosti vilhuvat
Beth-Elin palmut!
Miten tuoksuvat Hebronin myrrhat!
Miten lorisee Jordan ja riemusta huljuu! –
Myös kuolematon sieluni huljuu,
Minä huljun sen kera, ja huljumasta
Mun tuop’ ylös portaita kadulle
Bremenin kellarin kelpo isäntä.
Sä Bremenin kellarin kelpo isäntä!
Katsos, talojen katoilla istuu
Enkeleitä juopuneina ja laulaa;
Tuo loimuava aurinko tuolla
On vainen punakka, juopunut nenä,
Maailmanhengen nenä;
Ja ympäri punakan mailmanhengennenän
Kääntelekse koko juopunut mailma.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.