Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 8. Kaarle Saksa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
7. Perheen turva 8. Kaarle Saksa
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
9. Koirankuonolainen


Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen. Sivistynyt, hauska seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty opettaja ja ystävä, oli hän jokapaikassa tervetullut. Vilkas muotonsa osotti hyvää sydäntä. Hän oli nerokas ja hyvänluontoinen, vartaloltansa pitkä, sinisilmäinen ja valjumuotonen. Oltuansa jonkun ajan Oulussa, muuttui nuoren papin luonto ihan toiseksi. Hän rupesi seuroja välttämään, kävi surullisena ja miettivänä saamatta yönlepoakaan. Tunnittain nähtiin hänen istuvan kosken reunalla Pokkisenmäen alla, mutta estelemättä seurasi hän siitä ystäviänsä, jotka kokivat hänen raskasmielisyyttänsä hälventää. Mutta heidän yrityksensä oli turhat; sairasmielisyys kasvoi yhä, syystä ettei hän mielestänsä saanut pois nuorta tyttöä, joka jo oli toisen kanssa kihlattu.

Vihdoin tuli tämä onneton niin hurjaksi että oli vahdattava. Mutta monasti karkasi hän, ja älykkäämpi kun moni viisas, meni hän sinne, minne tahtoi.

Eräänä valoisana kesä-yönä heräsi nuori morsian, jota raivomielinen niin toivottomasti rakasti, siitä että kuuli jonkun häntä puhuttelevan. Säikähdyksensä on ymmärrettävä nähdessään hurjan vuoteensa äärellä polvillaan. Hullu-äänisesti nauraen, pyytää hän häntä levollisesti sulkemaan silmiänsä, sillä hän muka ei sietäisi kolmea aurinkoa yhtaikaa (nouseva aurinko pilkotti ikkunasta). ”Jos nukut taikka valvot, olet minun silmissäni yhtä ihana; vaikka olisit kymmenen vuotta haudassa maannut, niin sittekin sinun tuntisin. Olethan sinä Vapahtajani äiti, neitsyt Maria! Minäkö en sinua tuntisi?” Nyt yritti hän suudella häntä, mutta samassa näki tyttö kaksi välkkyvää pistoolia povitaskussa. Peljästyksestä oli lähes menehtyä. Hän ei edes voinut ääntääkään, kuin samassa kuului ääniä kadulta, jotka hakivat karannutta raivoa, mutta tämäpä kuuli ja näki nekin. Yht’äkkiä viritti hän pistolein hanat. Toisella tarkoitti hän tulijoita, toisella tyttöä, joka ei muuta voinut, kun kädet ristissä huo’ata: Herra, ota minun henkeni!

Mutta nytpä raivo itkien viskasi pois aseet. ”Anna anteeksi, sinä pyhä”, niiskui hän; ”enhän se minä ollut, joka pistolin viritin sinua kohden; se oli pahahenki itse! Ei, tuhat kertaa mieluisammin kuolisin!” Mutta samassa tavotti hän niitä taas; vaan ne jo olivat vartiain käsissä. Nyt tyttö taas rohkeni hengittää, mutta peljästyksestä jäi hän monta päivää kipeäksi.

Saksa oli ensin käynyt erään ystävänsä luona ja sieltä ottanut pistoolit. Tänne tultua oli löytänyt avaimen, hiipinyt niin hiljaa etusuojan lävitse ettei siellä makaava palkollinen sitä kuullut ennenkuin hakijatkin olivat sisässä.

Mielen-sairautensa kautta menetti Saksa virkansa, mutta muutaman vuoden kuluttua oli hän taas terve ja pääsi kappalaiseksi Hyrynsalmelle. Hän kävi naimisiin, eli onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta taaski kääntyi hän hurjaksi ja lunastettiin sitte Kronobyn hulluinlaitokseen. Nuori puolisonsa seurasi häntä sinne ja kiitos hänen seuralle ja siellä saamalle hoidolle, tuli hän kuusi vuotta siellä oltuansa ihan terveeksi. Mutta kuin hän oli parantumattomien luvussa, ei huolittu hänen pyynnöstänsä päästä vapaaksi. Vihdoin karkasi hän sieltä ja kävi jalkaisin Turkuun. Siellä kävi hän konsistoriin, valitti kärsimäänsä vääryyttä ja vaati vapautta. Hän puhui niin selvästi ja väkevästi, että se liikutti ja kummastutti koko konsistorin. Hän sai vapautensa ja heti senjälkeen kappalaispaikkansa Hyrynsalmella.

Lähes 30 vuotta onnettomuutensa jälkeen Oulussa, halasi hän tavata siellä olevia sukulaisiansa ja ystäviänsä. Siellä oli kappalaispaikka avoin. Hän haki sitä ja pääsi vaalille. Ilolla kohtasivat siellä olevat ystävät vanhan opettajansa.

Sunnuntaina, jolloin koetussaarna oli pidettävä ja hän nousi saarnastuolille, liikutti häntä sanomattomasti se, mikä kohtasi hänen silmiänsä. Suuri kirkko oli väkeä niin täynnä että paljo, joilla ei ollut tilaa sisässä, seisoivat ulkona. Vanha opettaja tunsi joukossa ystäviä, tuttavia ja monta rippilastansakin, jotka kyynelsilmin odottivat kuulla entisen rakastetun opettajansa ääntä. Ääneti tuli hän ensin monta rukousta, sitte tahtoi korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan sillä sydämensä tunteet olivat liian väkevät. Ensin purskahti hän katkerasti itkemään, sitten hämmentyivät silmänsä ja muotonsa kävi hurjan näköiseksi. Sitte rupesi hän äänin tervehtimään ystäviänsä ja tuttaviansa. ”Kas veikko Keckman”, huudatti hän, ”miten olet jaksanut sitten kun viimein tarjoit meille hyvää kotopantua olutta suuresta hopeakannustasi, jonka jalusteella oli apostolein kuvat ja sotamies kannella? – Hyvää päivää veikot Niska ja Wacklinit! Montako tuhatta tynnyriä tervaa olette pieksi keittäneet tänä vuonna Pikisaarella? – Kas ystävä Öberg! Muistatko, miten Blommi pisti pienen elävän kalan sun viinapottuusi? Sinun, veli Antell, näin viimeksi Kajaanissa käräjää pitämässä. – Kaikkihan minä teidät muistan Julinit, Mellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin, Ulbrantin ja viisastelia Kantin. Muistatko, veikko, mitenkä paisti karkasi, kuin kenraalin olit päivälliselle kutsunut?”

Näin pitkitti hän joutavaa tarinoimistansa. Kirkkoväen valloitti synkeä mieli ja vähittäin hiipi yksi toisensa perään ulos, niin että kirkko vihdoin jäi tyhjäksi. Sitte nousi muutama mielipuolen ystävistä saarnastuoliin, ottivat ja veivät hänen kotia.

Hyrynsalmessa tuli hän taas selväksi ja eli monta vuotta tämän surullisen tapauksen jälkeen.