Sattuma vaiko vapaus?

Wikiaineistosta
Sattuma vaiko vapaus?

Kirjoittanut Émile Boutroux
Suom. Sulevi Manninen.


Voidakseen luoda tieteen ihminen on kieltänyt itsensä. Hänen ensimmäinen menetelmänsä ilmiöiden selittämiseksi oli ollut se, että hän teki niistä johtopäätöksiä oman itsensä mukaan ja arvosteli niitä ex analogia hominis, kuten Bacon sanoo. Tieteellinen katsantokanta merkitsi sitä, että oliot nähdään niiden omasta näkökulmasta, että kaikkeus selitetään kaikkeuden kannalta, ex analogia universi. Mutta tämä olevaisen täysin objektiivinen käsittäminen asettaa ajattelulle probleemeja, joita se ei pysty ratkaisemaan. Silloin ihminen katsahtaa taakseen ja kysyy itseltään, eikö siihen tapaan, millä hän ensinnä tarkasteli olevaista, sisältynyt mitään järjenmukaista ja oikeutettua.

Und mich ergreift ein längst entwöhntes Sehnen nach jenein stillen ernsten Geisterreich!

Miten kävisi, jos uudelleen ryhtyisin tutkimaan luontoa tajunnallani ja tajuntani näkökulmasta?

Tässä ei ole kysymys siitä, että tieteen oikeutus tehtäisiin kyseenalaiseksi. Tieteellä on oikeutuksensa ja omalla alueellaan se uhmaa kaikkia hyökkäyksiä. Tarvitaanko mitään enempää, jotta sen loukkaamattomuus olisi turvattu? Mutta onko tiede sitten meidän ainoa tiedonlähteemme?

On merkittävää, että ratkaistessamme teoreettisia tai käytännöllisiä kiistakysymyksiä emme todellisuudessa vetoa yksinkertaisesti vain tieteeseen, vaan myöskin järkeen.

Ja tosiaankin järki, jota tieteen keksinnöt ja menetelmät ovat muovanneet yhtä suuressa määrin kuin ihmiskunnan ja ihmisajattelun historia, järki, tuo teorian ja käytännön ykseys tai pikemminkin niiden sopusointu, on sellainen, että se toisaalta eroaa tieteestä ja toisaalta tuottaa ihmiselle ajattelun sääntöjä, jotka ovat yhtä päteviä kuin tieteenkin säännöt. Juuri järkeä Descartes tarkoitti määritellessään tutkimustemme korkeimmaksi päämääräksi sen, että arvostelukykymme kehittyy luotettavaksi ja totuudelliseksi, ei ainoastaan tieteellisten kysymysten, vaan kaiken suhteen, mitä voi eteen sattua. Moraalinsa lopputuloksena hän esittää tahtovansa kehittää juuri järkeä, raviten sitä koko elämänsä ajan sekä tieteellisillä tiedoilla että kokemuksilla moraalin alalta. Hän ei uskonut, että järki – bona mens, kuten hän sitä nimitti, – on meissä valmiina, a priori, tai että se voisi kehittyä meissä täydellisyyteen saakka. Sillä on kuitenkin hänen mielestään oma evidenssinsä, joka eroaa aistien ja abstraktisen dialektiikan evidenssistä ja jota vailla molemmat viimeksimainitutkaan eivät olisi taattuja.

Eikö se tosiaankin ole kiinteää todellisuutta, tuo konkreettinen kyky, jonka filosofit ovat keinotekoisesti jakaneet teoreettiseen ja käytännölliseen järkeen, kyky, joka sulkee piiriinsä kaiken ihmisajattelun ja antaa pohjan yhteisymmärrykselle.

Tieteen puolella ovat tosiasiat: järki voi vedota yhtäjaksoisuuteensa, säännölliseen kehkeämiseensä, jossa kehityksen ja identiteetin välillä ei ole ristiriitaa, sekä yhä kasvavaan valtaansa ihmiskunnassa.

Järki ei tieteen tavoin tuota tehotonta ja olennaisesti objektiivista tietoa: se ei ole pelkästään kyky vastaanottaa tietoa, vaan se on kyky harjoittaa tarkistusta ja arvostelua. Sillä on omat prinsiippinsä, jotka eivät, kuten eräät dogmaattiset ratsionalistit tahtoisivat, ole määrätyt eivätkä määrättävissä a priori, mutta jotka voidaan lukea, niinkuin elävä ajatus tekstin rivien takaa, enemmän tai vähemmän selvästi ihmiskunnan älyllisestä ja siveellisestä historiasta. Suurin piirtein niiden ytimenä on, kuten kreikkalaiset jo olivat nähneet, soveliaisuuden ja sopusoinnun oivaltaminen korkeammaksi pelkkää mahdollisen ja todellisen piiriä. Näiden prinsiippien nimessä järki hylkää ajatuksen, että maailman olemassaolo ja lait olisi pantava sattuman tilille. Se vaatii, että se, mikä on olemassa, liittyy, ei ainoastaan toisiin olioihin, jotka nekin pelkästään vain ovat olemassa ja pelkän sattuman varaisia, vaan johonkin syyhyn, joka antaa sille järjellisen tarkoituksen ja todellisen tajuttavuuden.

Kun nyt tiede ei voi antaa ratkaisua tähän ongelmaan, näyttää olevan syytä ryhtyä etsimään sitä toisaalta ja käydä tutkimaan sitä aatteiden lähdettä, jonka löydämme omasta itsestämme, nimittäin omaa tajuntaamme.

Väitetään kenties, että selitykset, joita siitä lähteestä ammennamme, ovat etukäteen leimatut epäluotettaviksi, ne kun ovat auttamattoman subjektiivisia. Niin olisikin todella laita, jos niiden perustelemiseksi vedottaisiin pelkästään omaan tajuntaan. Mutta kun niitä tarkistamaan otetaan järki sellaisena, miksi se on kehittynyt vuosisatojen kuluessa, niin tajunnan sanelemat päätelmät eivät enää ole vain vaistomaisia, perinnäisiä ja subjektiivisia ajatuksia. Ne osoittavat inhimillisen pätevyytensä, tarjoavat sen vastikkeen objektiiviselle varmuudelle sanan varsinaisessa merkityksessä, minkä muodostaa järjellisten olentojen tajunnan yhtäpitäväisyys. Onko siis sanottu, että tiede itsekään voi olla ottamatta huomioon tätä taetta, ja jos ihminen ei ole muukalainen luonnon keskellä, niin minkä vuoksi ei inhimillisellä kokemuksella olisi jotain yleispätevääkin arvoa?


Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.