Savolaisista suvuista Ruotsissa

Savolaisista suvuista Ruotsissa. Kirjoittanut E. G. Palmén

Jokaiselle isänmaanystävälle on tunnettu asia, että paljon kansalaisia nykyänsä joka vuosi muuttaa Suomenmaasta pois, palaamatta ikinä niille seuduille, joissa he ovat lapsuutensa aikoja elelleet. Haikealla mielellä ajattelemme sitä määrää murtumatonta työvoimaa, joka tuolla tavalla menee isänmaalta hukkaan, vaikka täällä kyllä on työ-alaa liiaksikin, kunhan vaan kykenemme sitä oikein käyttämään.

Mutta ilmiö ei ole suinkaan uusi; onpa menneiltäkin vuosisadoilta lukemattomia jälkiä todistamassa, että nuo moninaiset koettelemukset, joista Suomen historia puhuu, jo muinoinkin ovat saaneet satoja ja tuhansia siirtymään vieraisiin maihin. Vaikuttimet ovat tosin eri aikoina olleet erilaiset. Nykyänsä paremman toimeentulon toiveet ja halu nähdä avaraa maailmaa sekä suuresti parannetut kulkuneuvot vaikuttavat siihen suuntaan; ennen muinoin alituiset sodat ja niistä johtuvat rasitukset sekä kadot ja nälkä saivat perheitä liikkeelle. Mutta yhtäläinen on tulos, ja vaikkei entisaikoina sinnepäinkään niin suuria joukkoja ole siirtynyt maastamme pois kuin nykyänsä, niin tappio, koska Suomen nykyinen väestö on niiltä ajoilta vähintäänkin viisikertaiseksi kasvanut, kyllä sittenkin oli tuntuva.

Menneitten aikojen siirtolaisuus kääntyi suurimmaksi osaksi Ruotsiin päin, ja useimmiten on vaikea yksityiskohdissa seurata tätä valtakunnan rajojen sisäpuolella tapahtuvaa liikettä. Suomalainenkaan itsepintaisuus ei voinut estää, että uuteen ympäristöön joutuneet siirtolaiset lopulta hämmentyivät ruotsalaisiin. Monestipa ei hämärääkään tarinaa enää ole nykyisen väestön muistoon virittämässä, että supisuomalaiset miehet ovat viljelyksen alkuunpanijat, ehkäpä väestön esi-isätkin seuduilla, missä ruotsin kieli nykyänsä yksin vallitsee.

Paikannimet antavat kuitenkin välistä viittauksia siihen suuntaan. Rosenbergin maantieteellis-tilastollisessa nimistössä on lueteltu tuhansittain ruotsalaisia paikannimiä ja niitä tarkastaessamme näemme, että Finn-tavulla alkavia, jotka siis viittaavat suomalaiseen asutukseen, löytyy paljon, etenkin keski-Ruotsissa. Niitä tavataan semminkin Venern-järven ympärillä sijaitsevissa lääneissä, mikä aivan luonnolliselta näyttääkin, koska suomalaisia parhaasta päästä asettui viljelemättömiin seutuihin, etenkin tämän järven pohjoispuolella olevaan Vermlantiin. Nimet sellaiset kuin Kymmen, Rämen näyttävät samoin selvästi viittaavan suomalaiseen alkuperään, jos ovatkin muuttuneet ruotsin kielen mukaan; välistäpä joku nimi vielä selvemmin todistaa ensi asukkaitten kansallisuutta (esim. Syrjele eli Syrjälän yksinäinen tila lähellä Bie’n kylpypaikkaa Sörmlannissa). Paikallisten olojen tuntija voisi löytää paljonkin sellaisia nimiä, jotka antavat alkuasukkaitten kansallisuudesta todistuksia.

Paraiten selviää kuitenkin asian laita niitä historiallisia tietoja tutkimalla, joita eri ajoilta on tarjona.

Lähteitten avulla tulemme siihen päätökseen, että Ruotsin suomalaisen väestön siirtyminen Ruotsin alueelle, jos esimerkkejä voikin sekä vanhemmilta että uudemmilta ajoilta mainita, kuitenkin suurimmaksi osaksi kuuluu 1500- ja 1600-lukujen historiaan. Vermlannin ja Taalainmaan silloiset aarniometsät olivat ne seudut, joihin suomalaisia parhaasta päästä muutti; varsin huomattava on suomalaisen kansallisuuden osallisuus viljelys työssä ollut myöskin Helsinglannin, Sörmlannin ja Ångermanlannin maakunnissa. Pienempiä siirtokuntia oli sitä paitsi tavattavissa erilaisimmissa osissa Ruotsinmaata. Poikkeuksen tekevät nuo eteläiset maakunnat, jotka vasta myöhemmin liittyivät Ruotsiin.

Varsin eri lailla on eri aikoina näitä tulokkaita kohdeltu. Kaarle IX ja Kustaa Aadolf kuninkaitten aikana suosittuina, asettuivat suomalaiset erämaihin, joita silloin löytyi ylen paljon Ruotsin sisä- ja pohjoisosissa, mutta 1630-luvulta alkoi ylen kovan vainon aika. Takamaiden viljeleminen supisti alkuperäisen väestön leviämisen mahdollisuutta; kaskenpoltto sekä suomalaisten metsästys olivat alituisena silmätikkuna ruotsalaiselle rahvaalle niin hyvin kuin viranomaisille; muutenkin nuo uudet ja vieraskieliset ainekset herättivät asianomaisten oudoksumista, paikoittain pelkoa. Säälimättömän kovia asetuksia, joitten kautta suomalaisten omistusoikeus, jopa turvallisuuskin uhrattiin, annettiin 1630- ja 1640-luvuilla, joskus vielä myöhemminkin.

Turvallisuuden tila ei sillä tullut parannetuksi: surmat, murhapoltot ja muut koston työt näyttävät tulleen ylen tavallisiksi. Moni suomalainen silloin katsoi välttämättömäksi siirtyä etemmä, usea rajan yli Norjan puolelle, jokupa Amerikkaan asti. Jälelle jääneet pysyivät kaukaisissa korvissaan ikäänkuin piilossa, voittaen aikoinaan naapuriensa ja hallituksen suosiota sillä taidolla ja urhoudella, jota he osottivat sodissa Tanskaa-Norjaa vastaan. Niin vähän huomatut olivat kuitenkin nuo suuret suomenkieliset asutukset, ettei tämän vuosisadan alussa monikaan pappi tiennyt, että hänen seurakuntansa äärimmäisissä osissa asui sadottain ihmisiä, joille ruotsin kieli oli vieras.

Toisenlaiseksi tuli asema kun nuori suomalainen kielentutkija Kaarle Aksel Gottlund v. 1817–22 oli jalkasin käynyt suomalaisten seuduissa ja perehtynyt niiden oloihin. Suuren henkisen herätyksen hän sai aikaan, kun rupesi unohdettujen asiaa ajamaan: vahinko vaan, että pelättiin valtiollistenkin tarkoitusten piilevän tässä harrastuksessa, sekä että Ruotsin viranomaiset sen tähden kaiken mokomin rakentivat esteitä hänen toiminnalleen. Ei näytä luultavalta, että olisi voitu ajan pitkään yllä pitää suomalaisuutta Gottlundin ehdottamilla keinoilla, mutta pikemmin suomen kieli tietysti väistyi, kun kaikella tapaa ruvettiin ruotsin kieltä edistämään.

Emme uskalla arvelujakaan lausua menneitten vuosisatojen suomalaisten paljoudesta Ruotsissa; niin vaikea on siinä kohden oikeaan osata. Paljon on suomalaisia sinne yhä lähtenyt; parin miespolven ajan siellä elettyänsä olivat he tuhansiksi karttuneet, mutta tuntuva oli toiselta puolen vähennyskin, milloin ruotsalaistumisen, milloin vainon tähden. Nykyisen vuosisatamme alkupuolella Gottlund, käytyänsä kaikkialla, missä suomea puhuttiin, arvasi suomalaisten luvun nousevan 10–12,000 Vermlannissa; sitä paitsi sama määrä kyllä asui Norrlannin eri maakunnissa, Kainuun seudut siihen luettuina. Sittemmin on Vermlannin suomalaisten lukua hyvin eri lailla arvattu: eräs ruotsalainen virallinen lähde vuodelta 1870 mainitsee, ettei niitä silloin ollut kuin 780, siitä suurin osa Nyyn seurakunnassa; mutta myöhemmin mainitsee etevä maaherra Vidmark virallisessa kertomuksessa vuodelta 1887, että niitä silloin on yksistään Vermlannissa löytynyt noin 3000, – jota paitsi samassa ryhmässä, mutta Norjan puolella rajaa, löytyi toista tuhatta henkeä.

Ei voi epäillä, että tämä suurempi luku on oikeampi, mutta yhtä varmaa on – kuten meidän aikoinamme noilla seuduin käyneet suomalaiset tutkijat, Aminoff, Krohn ja Nordmann, todistavatkin, että suomen kieli vähitellen katoaa. Puolen vuosisadan perästä, kirjoitti Aminoff jo v. 1876, on tuo osaksi Ruotsiin, osaksi Norjaan kuuluva alue epäilemättä muuttunut ruotsalaiseksi ja norjalaiseksi; »niin että ainoastaan väännellyt oudot paikkain nimet tulevaisuudessa johdattavat matkustavaisen suomalaisen tiedemiehen mieleen, että savolaisen kirves on täälläkin kaikunut, että Väinön ponteva kansa täälläkin Ruotsin erämaissa on perannut korvet ja raivannut tien sivistykselle».

Mutta mitä varmempi suomalaisuuden katoaminen noilta seuduilta on, sitä suurempi syy on säilyttää unohduksesta, mitä vaan sen muinaisuuteen nähden on säilytettävissä. Siinä kohden pari ruotsalaista kirjailijaa on tehnyt paljon: apulaisopettaja Ruotsin Karlstadissa, Albrekt Segerstedt on kerännyt suuren joukon tietoja kansan tavoista ja oloista, sellaisina kuin ne meidän aikoihin asti ovat olleet noilla suomalaisuuden pesäpaikoilla, ja tämän arvokkaan kokoelman hän sitten on Suonien yliopiston kirjastolle lahjoittanut. Myöhemmin eräs metsäherra Gustav Schröder, oltuansa vuosikausia läheisessä yhteydessä Vermlannin suomalaisten kanssa, on ottanut kertomusten muodossa esittääksensä niitä tarinoita heidän esi-isiensä taisteluista ja kärsimyksistä, jotka hän on vanhemmilta kuullut; yksi näistä kertomuksista on suomennoksessakin saatavana nimellä: »Yrjänä Kailanen ja hänen poikansa, kuvaelmia Ruotsin suomalaisten elämästä ja metsästyksistä Vermlannin ja Taalain metsäseuduilla»^[1].

Sitä mieluisemmin suomalainen tutustuu näihin muistoonpanoihin, kun ne ovat täydellä myötätuntoisuudella kirjoitetut. Siitä nurjamielisyydestä, jolla Vermlannin suomalaisia usein on ruotsalaisten puolelta kohdeltu, ei ole yhtään mitään päässyt Schröderin kertomuksiin vaikuttamaan. Valitettavasti täytyy kuitenkin muutamissa kohdin epäillä niiden historiallista arvoa. Niitä lukiessaan meikäläinen ei voi olla vierasta tuoksua tuntematta; monesta kerrotusta piirteestä ja varsinkin sankarien puheista saapi vastustamattomasti sen käsityksen, että niin eivät suomalaiset ole esiintyneet. Kuinka vapaasti Schröder on ainettaan käsitellyt, sitä emme tiedä, mutta vaikka hän olisikin kuulemiaan hyvin tarkasti pannut paperille, voipi noissa kertomuksissa tietysti löytyä paljon todellisuudesta poikkeavaa. Suullisena kertomuksena säilynyt tarina on nimittäin aina muutoksen alainen; mitä loitommaksi joudutaan esitettävästä ajasta, sitä vähemmin takeita on meillä kertomusten luotettavuudesta.

Varsin hauskaa on sen tähden, että Gottlund jo pari miespolvea ennen Schröderiä on pannut muistoon niitä tarinoita, jotka Vermlannin suomalaisuuden virkeimmillään ollessa elivät kansan muistossa. Ilman koristuksia, ikäänkuin kiveen hakattuina esiintyvät siinä niitten miesten vaiheet, jotka tavallista huomattavammalla tavalla olivat noitten äärettömien erämaitten asutuksessa osallisina. Samoja sukunimiäkin esiintyy kuin nykyajan Savossa ja Karjalassa, ja koska noista nimistä useimmat jo ovat maakuntien vanhemmissa asiakirjoissakin tavattavina, saattaa monestikin olla sukulaisuutta nimien kantajain välillä olemassa. Siitä ei helpolla voi varmaa selkoa saada, mutta sitä kieltämättömämpänä tulee näkyviin murtumaton kestävyys ja henkinen tarmo sekä paljon yhtäläisyyttä noiden kansamme haarausten välillä, joista toinen valloittaa viljelykselle sijaa Suomen sydänmaissa, toinen taistelee olemuksensa puolesta Köölin laiteilla.

Yhdistämällä niitä tietoja, jotka ruotsalaiset Fernow, Linderholm, Segerstedt ja Schröder, sekä suomalaiset Gottlund, Aminoff ja Nordmann antavat, saamme neljättä sataa suomalaista sukunimeä kokoon, ja useimmista Gottlund käsikirjoituksessaan (joka nyt kuuluu Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokoelmiin) kertoo mitä on kuullut, – erittäinkin mitkä kylät ja talot kukin on ottanut viljeltäväksi. Me tyydymme tässä lyhyimmiten kertoinaan niiden tarinain sisällystä, jotka ovat vähän omituisempaa laatua. Hyvää ja kiitettävää ei aina ole se, jota noista kuuluisista miehistä kerrotaan. Tässä, kuten tavallisesti, toteutuu sananlasku: »hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmaksi».

• * *

Suku Hakkarainen (ruotsalaisten kesken Hackran) on lukuisasti ollut Ruotsissa edustettu. Eräs Pietari Paavalinpoika Hakkarainen, joka oli Rautalammilta kotoisin, mainitaan palvelleen erästä kreivi Jaakko Possea, ja kun ei päässyt hyvällä palveluksesta, oli hän muka vaimoineen, lapsineen karannut Ahvenanmeren yli pienessä veneessä. Ylimyksen nimeen nähden lienee joku erehdys olemassa, jota emme voi selvittää. Saapuneena Gefleen, läksi Hakkarainen Vermlantiin ja asettui sinne asumaan, arvatenkin alkupuolella 1600-lukua. Ruotsalaiset polttivat kahdesti hänen kotinsa; silloin hän jalkasin meni Tukholmaan, ja sattui tapaamaan entistä herraansa, joka auttoi häntä. Hakkarainen oli tavattomista ruumiin voimistaan tunnettu ja sanotaan eläneen 150 vuoden ikään, ollen viimeisinä 20 vuotena aivan ikähuono. Seitsemän poikaa hänellä oli; niistä useimmat raatoivat itselleen kukin oman talonsa, josta viljelys sitten levisi ympäristöön.

Pojanpojista yksi, Heikki Heikinpoika, kun kerran oli kirkossa, otettiin väkisin sotapalvelukseen. Lähtiessään oli hän hakannut nimensä ja vuosiluvun 1696 suureen honkaan, joka vielä v. 1817 oli kasvamassa. Heikki Laurinpoika Hakkarainen, pois viedyn veljenpoika, oli v. 1796 vuollut pois kaarnan, jolloin alkuperäinen vuosiluku oli tullut selvästi näkyviin. Yksi Hakkarainen, jolla oli 19 lasta, muutti noin 1786 ajaksi Suomeen; väliajalla ruotsalainen ruukinhoitaja Geijer oli saanut hänen tilansa haltuunsa. Eräs Juho Antinpoika Hakkarainen, joka eli tämän vuosisadan alulla, mainitaan ampuneen seitsemättäkymmentä karhua, niistä 15 talvella 1815; toinen suvun jäsen kadotti tilansa, koska hän yhtenä talvena oli viisi hirveä ampunut. Yksi haara tätä sukua sai liikanimekseen Pasu, koska sen kantaisällä oli ollut Passupp niminen koira; eräs Pasu-Anni oli kuulu loihtimistaidostaan ja eli Gottlundin aikana. Parissa kymmenessä kylässä Ruotsin ja Norjan rajaseuduilla löytyi tämän vuosisadan alussa Hakkarais-sukuun kuuluvia jäseniä.

Suku Häkkinen (ruots. Häck, Häcken) on varsinkin tullut kuuluisaksi ensimmäisen jäsenensä, Heikki Tuomaanpojan kautta. Veljensä ja poikansa kanssa oli hän sodan tähden karannut Suomesta, ja asettunut Fryksänden erämaahan. Suomessa kuuluu hän kerran polttaneen poroksi tuvan, jolloin kokonainen hääjoukko samassa sai surmansa. Pakomatkalla sanotaan hänen uineen erään joen yli poika selässä ja pyssy suussa; vainoojat häntä ampuivat, mutta kuulien suhistessa Häkkinen poikineen kuitenkin pelastui. Rattsjöbergissä hän eli kuten ruhtinas, ollen sekä ruotsalaisten että suomalaisten kesken pelätty: neljä viisi pyssyä oli hänellä aina valmiiksi ladattuna. Sanottiin hänen omakätisesti omaa henkeä puolustaessaan tappanen »puolseitsemättä miestä»; seitsemännen tapossa oli näet ollut toinen auttamassa!

Varsin tunnettu oli hän mahdottoman suurista kaskistaan, joista joku kylä vieläkin hänen mukaansa kutsutaan Häckfallet; toisessa paikassa löytyy Häcknäs. Erään toisen suomalaisen Moilasen kanssa joulua viettäessään oli Häkkinen kerran kuullut tämän juopuneena kehuvan erinomaista kaskipaikkaa, jonka oli löytänyt. Häkkinen keväällä läksi miehineen sitä etsimään, tapasi Moilasen miehet työssä, mutta sai ne omaan palvelukseensa; lopulta oli 50–80 kirvesmiestä yhtaikaa hänen työssään. Suomalaisten paraikaa ettoneella ollessa tuli sitten joukko ruotsalaisia hakkuuta estämään, vaan työpaikalle jääneet kirveet luettuansa pelästyivät he pahanpäiväisesti ja läksivät itse pakoon. Mutta eräs suomalainen Pennanen oli jo edellisenä vuotena samalle paikalle kaatanut kasken 1/4 tynnyrin kylvöä varten, ja se jäi uuden kasken keskelle. Häkkinen koetti kaikin mokomin saada Pennasen jättämään kaskensa polttamatta. Siihen tämä ei kumminkaan suostunut, vaan poltti aikoinaan kaskensa, sillä seurauksella, että tuli pääsi Häkkisenkin kaskeen, joka huonosti paloi kun ei vielä ollut kyllin kuiva. Silloin Häkkinen kostoksi, kun oli Pennasen saanut kiinni, raateli hänen selkäänsä ja reisiä veitsellä ja hieroi suolaa haavoihin, tehdäkseen kipua tuntuvammaksi. Pennanen vuorostaan eräänä syysyönä yritti polttaa Häkkisen vilja-aitan, mutta tämä koiran haukunnasta varoitettuna ampui seinän reijästä sinne, missä näki jonkun iskevän tulta. Tästä surmasta Häkkinen sai maksaa sakkoa 100 sen ajan markkaa.

Häkkisen rikkaudesta puhuttiin kauan jälestäpäin; kerrottiin, että hän vuotuisesti möi 100 tynnyriä rukiita. Fryksänden seurakunnan kirkkoon kuuluu hän lahjoittaneen hopeisen kalkin sekä messukasukan; edellisen joku varas sitten oli vienyt. V. 1669 hän kuoli, ja 29 p:nä maaliskuuta tehty perukirja mainitsee, että hänellä oli hopeaesineitä 115 luotia, sekä 58 tynnyriä rukiita, 8 tynn. ohria, 3 tynn. seka-jyviä, 2 tynn. hampunsiemeniä, 2 tynn. suolaa j. n. e. Olihan siinä rikkautta kyllin miehelle, joka tyhjin käsin oli ruvennut tilaansa korpeen raatamaan.

Häkkisen luonto näkyy menneen hänen pojalleen perinnöksi. Paavo Heikinpoika Häkkinen läksi kerran uhalla hevosen selässä tupaan, jossa paraikaa oli suuri ruotsalainen hääseura. Kädessä hän heilutti isoa silliä, ja kaikki pelästyivät, luullen sitä puukoksi. Kuinkas oli, rupesivat kuitenkin vastarintaan ja siinä Häkkinen sai surmansa; kerrotaan itse papin seisoneen pöydän takana valaisemassa surmantyötä. Vanha Häkkinen sai kuolinvuoteellaan tästä kuulla, ja mainitaan sanoneen: »kuin oisin elänä, niin oisin vielä pojan veren perinä». – Gottlund luettelee 16 kylää, joissa hänen aikanaan asui Häkkisen perillisiä.

Lukuisin kaikista Vermlannissa tavattavista suvuista oli kuitenkin Hämäläisten, (ruots. Hammelan). Juho Jaakonpoika Hämäläinen raatoi itselleen tilan Gräsmarkin erämaassa, ja sai v. 1641 perintökirjan. Hänestä polveutui vähäinen määrä Hämäläisiä. Toinen kantaisä oli eräs Sigfrid Hämäläinen, Sipilän talon perustaja, jolla oli 3 tai 4 veljeä. Kolme muutakin samannimistä sukuhaaraa löytyi, – lienevätkö sitten kaikki olleet keskenään sukua. Eräs Paavo Hämäläinen oli sodan aikana siihen määrin tehnyt nimensä Norjan puolella pelätyksi, että muka kirkoissa rukoiltiin Jumalalta suojelusta häntä vastaan. Hänelle oli annettu nimeksi Konkari, ruotsinkielisestä gångare, partigängare. Viidessä pitäjässä löytyi lukuisasti kyliä ja torppia, missä asui Hämäläisiä.

Hänninen on suku, jolla on paljon edustajia Helsinglannin ja Medelpadin maakunnissa; jälkimmäisessä kuuluu löytyvän järvi Hännan, jolla kenties on Hännisen nimen kanssa yhteyttä. Kerrotaan eräästä Hännisestä, joka asui Rådan pitäjässä, että hän eräänä talvi-iltana läksi kotiin vieden mukanaan suuren sammion. Häntä varoitettiin lähtemästä, koska paljon susia oli liikkeellä, vaan hän ei varotuksista välittänyt. Järven jäälle tultuansa näki hän suuren susijoukon lähestyvän, eikä pako ollut mahdollinen. Silloin hän sukkelaan päästi hevosen aisoista ja leikkasi ohjakset poikki, niin että perästäpäin laahustivat; väitetään että tuo pelottaa susia, ja hevonen pääsi todellakin eheänä kotiin. Itse Hänninen kätkeytyi sammion alle, hyvä kirveensä ainoana aseena. Ei voinut tietää, kuinka monta sutta jäi häntä väijymään, mutta koko yön olivat sudet tehneet parastaan pistäen milloin miltäkin kohdalta käpälänsä sammion alle sitä kaataakseen. Mutta Hänninen aina vaan hakkasi kirveellään käpälät poikki, ehtimättä lukea, kuinka monelta pedolta sillä lailla veti kintaat pois. Vasta aamulla uskalsi hän tulla suojapaikastaan esille, ja näki silloin, että jäällä oli suuri verinen temmellyspaikka; terveet sudet olivat nälissään, raivoissaan syöneet suuhunsa haavoitetut toverit: jäännöksenä oli muun muassa 11 sudenhautaa. Siitä tuli Ruotsin suomalaisten kesken sananparreksi: »Jossa Hänninen syyvään, siin’ on hännän häitä». Hännisiä löytyi Gottlundin aikana monessa kylässä.

Helminen niminen suku löytyi, jonka kanta-isä oli Joroisista; yksi tätä sukua sai nimen Kettunen, koska oli pyytänyt niin tavattoman paljon kettuja. Toinen Helsoinen oli Rautalammilta ja sai noin 1624 perintökirjansa. Hotakka-nimisiä veljeksiä sanotaan kolmen tulleen Ruotsiin asumaan; yksi heistä karkasi sitten murhan johdosta Norjaan. Suuri järvi Hotagen Jämtlannissa lienee muistomerkki jostakin Hotakasta, samoin kylä Hotaketorp, jonka Gottlund mainitsee. Välistä ruotsalaiset muodostavat nimen toisin mainiten sitä Haddock. Eräs Huotari oli tullut Suomesta Ruotsiin v. 1604, joka on aikaisimpia tässä kohden varmuudella tunnettuja vuosilukuja.

Nimi Huuskoinen näkyy varsin kuuluisaksi tulleen, koska Schröder on Pekka Huuskoisesta tehnyt toisen kirjansa päähenkilön, joka muka olisi elänyt 1600-luvullä. Kenties on samannimisiä löytynyt useampia, mutta silloin Gottlund ei ole tästä Pekasta kuullut puhuttavankaan. Hän sitä vastoin mainitsee erään Pekka Huuskoisen, jota ruotsalaiset kutsuivat Huske-Per, ja joka oli syntynyt 1733 ja kuoli 1823. Tämä mies oli tappanut 67 karhua ja 11 hirveä, muita petoja luettelematta: lapsia oli hänelle syntynyt 12, puolet poikia, puolet tyttäriä. Huskasnäs, Hysketorp lienevät saaneet nimensä tämän suvun jäsenistä, joita tavataan sekä Ruotsissa että Norjassa.

Ikoinen on myös laaja suomalainen suku; sen kanta-isästä kerrotaan, että muka eli 120 vuoden vanhaksi. Useassa kylässä tapasi Gottlund hänen jälkeläisiään; nimi kuului ruotsalaisten suussa Hickon. Eräs Antti Martinpoika Jämsäläinen oli Jämsän pitäjästä, ja sai perintökirjansa 22 p. Maalisk. 1627. Gottlund luuli havaitsevansa, että suomen kieli niissä pitäjissä, missä hänen jälkeläisensä asuivat, oli vähän toisenlainen kuin muissa.

Eräs Fiilip Laurinpoika Karjalainen oli kauan ollut tallirenkinä Kaarle IX:nen luona, jonka johdosta sittemmin kantoi takissa hopeanappeja. V. 1613 hän sai perintökirjan tilaansa, jota kutsuttiin Karjalaksi, (nykyänsä Laggåsen). Muitakin saman nimellisiä on eri aikoina tullut Ruotsiin, mutta eivät liene olleet keskenään sukua. Ruotsalainen nimimuoto Karjan lienee väännös tästä nimestä.

Kauttoisia (Kaute) mainitaan parikin Suomesta tulleeksi, eräs Simo Rautalammilta sekä eräs Lauri, joka kuuluu sodan johdosta muuttaneen Ruotsiin. Ylen taitava seppä hän oli ja palveli sellaisena kruunua Örebrossa, mutta karkasi kaupungin elämästä pois, ja etsittiin kuulutuksilla. Toisen sepän luona palvellen hän ei uskaltanut koskaan näyttää taitoaan, jotta ei tulisi tunnetuksi, mutta kerran tuli suuren tarpeen tähden kirveen tehneeksi, ja silloin heti työstä arvattiin, että hän oli sama seppä, jota oli turhaan etsitty. Tunnustaen salaisuutensa sai hän naapureilta lupauksen, etteivät häntä ilmoittaisi. V. 1670 hän osti itselleen tilan, johon jäi asumaan; kuollessaan hän jätti jälkeensä paljon jälkeläisiä. Ruotsalaiset kutsuivat suvun Kafftene; yksi suvun jäsen tuli Upsalassa ylioppilaaksi, ja otti nimekseen Kymnæum Kymenjärven mukaan, jonka rannalla hänen ensimmäinen kotinsa oli ollut.

Rantasalmen pitäjästä Kavalan kylästä oli eräs Reko Kovalainen tullut Gunnarskogiin; Grels Cavall’iksi hän mainittiin ruotsalaisten piirissä; Bogenin eli Puuin kylän, josta kappeliseurakunta on kasvanut, on hän ensinnä ottanut viljeltäväksi. Yksi hänen jälkeläisiään, Juhana Kavalainen, joka eli vielä v. 1790, oli ampunut 95 karhua, mutta oli pahoillaan, ettei voinut saada satalukua täydeksi. Kutsuttuna hän oli kauan oleskellut Nerken maakunnassa, hävittääkseen sieltä karhuja; siksi häntä myös kutsuttiin Närkiläinen, (josta ruotsalaiset tekivät muodon Aikelan) ja tämä nimi jäi hänen jälkeläisilleen, joista muutamat ovat kotiutuneet Norjaan.

Keltaisen nimen teki Norjan rajakähäköissä kuuluisaksi eräs Antti, jota ruotsalaiset nimittivät Kelt-Anders. V. 1657 oli suurijoukko norjalaisia tulossa Fryksändeen, uhaten käyttää sen kirkkoa talliksi. Antti Keltainen otti silloin pari pyssyä mukaan ja kätkeytyi vanhaan onttohonkaan, tehden itselleen ampumareikiä. Väijyvästä mitään aavistamatta lähestyivät norjalaiset pitkässä jonossa, komea johtaja ensimmäisenä. Kun olivat kyllin lähelle tulleet, ampui Antti päällikköä, ja komensi samassa kovalla äänellä yleistä ampumista. Peloissaan norjalaiset silloin riensivät pakoon uskaltamatta nähdä, tuliko vainoojia perästä. Samaa tarinaa kerrotaan toisinaan vähän toisella tavalla. Tallella oli Gottlundin aikana isot kankisuitset, jotka voittaja oli kaatuneelta vastustajalta ottanut. Toinen Keltaisen monista taisteluista oli toista laatua. Norjalaiset olivat käyneet ryöstämässä, ja paluumatkalla jokainen heistä kantoi säkin ryöstettyä viljaa selkään köytettynä. Keltainen silloin väijyi ja ampui heitä, mutta he yhtaikaa laukaisivat pyssynsä häntä vastaan. Vaikka jäi vahingoittumatta, heittäytyi Keltainen silloin maahan, ja norjalaiset ilkkuen huusivat hänelle: fick du nu din devel! (saitko nyt osasi, sinä perkele!) ja jatkoivat matkaansa; eivät edes panneet uutta latinkia pyssyihinsä. Mutta sen teki Antti, ja kun hän äkkiä hyökkäyksensä uudisti, tuli norjalaisille sellainen kiire, että paremmin juostaksensa leikkasivat toinen toisensa viljasäkin auki; ei muka ollut aikaa solmujen avaamiseen. Niinpä meni heiltä saatu saalis hukkaan.

Toinen sotajuttu! Eräs Pertteli Kemppainen oli jo kotona Savossa kovaa kokenut; kerran oli 7 venäläistä piirittänyt tupaa, missä hän oli. Hän silloin riensi ulos päätä pyssyllään suojellen, mutta se tuli vääräksi niistä iskuista, joilla viholliset koettivat häntä tappaa. Metsään hän kuitenkin pääsi ja oikaisi pyssynsä puitten välissä; sieltä sitten ampui vihollisensa kuoliaaksi, yhden joka kuulalla, mutta ei ollut kuin 6 kuulaa. Kun vihdoin yritti pyssyn perällä antaa viimeiselle surmansa, lankesi tämä polvilleen pyytäen armoa. Siinä vakaumuksessa, ettei tästä lähin saisi omassa maassaan rauhaa, otti Pertteli ja hänen vaimonsa mukaan tavarastaan, mitä vaan jaksoivat kantaa, ja läksivät Ruotsiin. Kaarle IX:lle oli Pertteli saanut vaiheensa kertoa, ja silloin kuningas oli sanonut: »det var en kämpe (sepä oli urho), antakaa hänelle asutuskirja!» ja siitä tuli nimi Kemppainen. Kun ei korvesta löytänyt mieluista paikkaa, osti hän 50 vaski-talarilla Pullingstorpin, joka oli erään Pulliaisen perustama. Hänen pojanpojan poikansa kävi Karlstadissa koulua.

Kukkosia on useita mainittu eri talojen perustajiksi, mutta keskinäistä sukulaisuutta niiden välillä ei ole voitu todistaa. Eräästä Heikki Kukkosesta kerrottiin, että hänellä joskus oli 30–50 miestä työssään. Kasket olivat peninkulmien päässä talosta, ja kuu menivät työhön, ajoivat miehet edellänsä härkää, jonka perillä teurastivat ja söivät. Kukkosista yksi tuli papiksi, mutta otti silloin toisen nimen. Noin kahdessakymmenessä kylässä kuuluu Gottlundin aikoina löytyneen tämän nimen kantajia.

Lehmoisia löytyi vuosisadan alussa paljon; yhdelle oli Kaarle August, Norjan sijaishallitsija, josta sitten tuli Ruotsin perintöprinssi, urhoudesta antanut kunniamiekan ja Danebrogin tähden; tämä Daniel Halvorinpoika Lehmoinen oli niitä, jotka v. 1823 tulivat Tukholmaan Gottlundin kanssa esittämään suomalaisten toivomuksia kuninkaalle. Hänen veljensä oli muuttanut Köpenhaminaan ja oli siellä ravintolan-isäntänä.

Vermlannin suomalaisten joukossa löytyi myöskin eräs suku Norilainen, jolla on omituinen alkunsa. Jollakin Ruotsin puolelta tehdyllä ryöstöretkellä olivat saaneet niin suuren määrän karjaa, 300 lehmää, että suomalaiset kotiin lähtiessään ottivat mukanaan paimeneksi 14-vuotiaan norjalaisen pojan. Hän jäi sitten erään Hämäläisen luo palvelijaksi, suomalaistui kokonaan, tulipa lopuksi perheen jäseneksi. Hämäläisen pojat läksivät näet kaikki uutistaloja itselleen perustamaan; vanhaan kotiin ei tahtonut yksikään jäädä, ja silloin Hämäläinen v. 1649 naittoi Kaisa tyttärensä tuolle nuorelle norjalaiselle. Tämän pariskunnan jälkeläisiä kutsuttiin nimellä Norilainen, mutta olivat aivan suomalaisia kieleltään.

Pasainen lienee vanhimpia suomalaisia sukuja Vermlannissa, sillä Gottlundille kerrottiin, että tämän vuosisadan alussa olisi noin 300 vuotta kulunut siitä kuin Lauri Pasainen oli asettunut Sefsenin pitäjään. Eräästä paikasta, Pasaisten omistamasta, käypi tarina, että se ennen oli asuttu, mutta eräänä katovuotena jäänyt aivan autioksi; kaikki asukkaat olivat puutteeseen tai tautiin sortuneet. Kun ihmisiä jälleen monta vuotta myöhemmin tuli sinne, tavattiin muka pöydillä ja penkeillä jäännöksiä entisistä asukkaista. Tarina on omansa valaisemaan sitä kovaa taistelua, joka oli noitten yksinäisyydessä elävien asukkaitten kestettävänä.

Suku Porkka oli Gottlundin aikana hyvin lukuisa: yksi tämän niminen oli mukana suuressa 1823 vuoden lähetyskunnassa. Ruotsalaiset muodostivat nimen kuulumaan Burk.

Eräästä Eero Piiraisesta kerrotaan, että kerran, kun hän muitten suomalaisten kanssa oli karhuja metsästämässä, olivat he nähneet että miehiä tuli, soihdut kädessä, metsässä heitä kohti. Arvaten että tulijoilla oli paha mielessä, kätkeytyivät suomalaiset vähän matkaa pienestä metsämajastaan, ja saivatkin nähdä, että tulijat hiljaa hiipien lähelle kaikki yhtaikaa pistivät kodan läpi keihäillään, toivoen sillä tappavansa suomalaiset. Piirainen suuttuneena silloin ampui yhden kuoliaaksi; muut pääsivät karkuun. Mutta siitä hetkestä Purainen ei enää luullut voivansa elää rauhassa Ruotsissa, vaan siirtyi Norjan alueelle, mutta kun jo oli saanut talonsa rakennetuksi, tapahtui rajanojennus, ja tämä alue tunnustettiin Ruotsiin kuuluvaksi. Uudestaan hän silloin siirtyi pois, ottaen raivatakseen itselleen toisen uutisasutuksen, johon vihdoin jäi asumaan.

Eipä ollut vähän kärsimyksiä Olavi Pöntisenkään kestettävänä, joka asui Svärdsjön erämaissa. Hän oli yhteen aikaan merimiehenä ja joutui silloin pohjoisen Afrikan merirosvojen vankeuteen. Ei ole kerrottu, miten sieltä pääsi, mutta kotona tuli pahempi kärsimys eteen: kerran talvella kun veti nuottaa Svartenjärvellä, tulivat ruotsalaiset sinne. He leikkasivat hänen nuottansa rikki ja sitoivat hänet köyteen; sitten mies vedettiin jään alla avannosta avantoon, kunnes kuolleeksi luultiin.

Gränjen pitäjässä löytyi Rautiaisia, ja väitettiin, että niiden lupakirja paikan asuttamiseen olisi ollut vuodelta 1413 sekä pergamentille eli nahalle kirjoitettu, kuten keskiaikana oli tavallista. Tämä olisi vanhimpia asutuksia; uusimpia sitä vastoin oli se, jonka soturi Jaakko Pöyhönen, sotaväen listassa nimitetty Munter, otti tehdäkseen Svärdsjön korpeen v. 1811, kun hän Suomen armeijan hajotessa pääsi sotapalveluksesta vapaaksi, eikä tehnyt mieli Venäjän valtaan palata. Tämä mies oli Heinävedeltä kotoisin, mutta samannimisiä oli paljoa aikaisemmin asettunut Ruotsiin asumaan.

Rikkinen mainitaan myöskin niitten sukujen joukossa, joiden alku ulottuu hyvin kauas entisiin aikoihin. Pentti Juhonpoika Rikkisestä kerrottiin, että muka oli maaherran poika Suomesta, ja että hän olisi venäläisiä paetakseen muuttanut Ruotsiin. Hän oli kuulu rikkaudestaan; kun on maasta hopearahoja löydetty, on usein arveltu, että ne olisivat Rikkisen aarteita. Hänellä oli 7 hevosta, 7 veräjää pihassaan, 7 koiraa, yksi kutakin veräjää varten, sekä 7 poikaa. Kolme kertaa hän oli matkustanut Lapinmaalle oppiakseen taikoja, ja suureksi tietäjäksi häntä katsottiin. Taikoihin oli suomalaisilla yleensä taipumusta; moni heistä oli siitä taidosta kuulu ja varsinkin ruotsalaisten kesken pelätty. Varmana pitää Gottlund tarinan Rikkisen lapsista, sillä suku oli vielä tämän vuosisadan alussa laajalle levinnyt.

Ronkaisista muutamat polveutuivat suomalaisesta, joka Norjassa tehdyn murhan johdosta oli muuttanut Ruotsiin. Kahdesta Ronkaisesta Gottlund niiden omituisuuden vuoksi antaa tarkempia tietoja.

Toinen niistä, Juho Olavinpoika Ronkainen, asui Taalain Säfsenissä, jossa ei silloin enää puhuttu suomea missään, mutta Juho, joka varsin hyvin ymmärsi ruotsia, vieläpä osasi sitä puhua, ei ikinä avannut suutaan sanaakaan ruotsiksi lausuakseen; suomeksi vaan hän aina vastasi kelle hyvänsä. Kun hänellä oli asiaa kirkolle tahi keräjille tai mihin hyvänsä, otti hän aina nuoren renkinsä mukaan tulkiksi. Itsepintaisuus oli toisessa suhteessa häntä auttanut; muut talonpojat olivat tulleet läheisten ruukkien alustalaisiksi, mutta Juho Ronkainen säilytti itsenäisyytensä ja oli rikkain talonpoika koko pitäjässä. Hän oli v. 1817 68 vuotias sekä naimaton, ja Gottlund sanoo, että hän »oli kauhea suomikiihkoinen, jopa pahin suomihurja, jonka ikinä olen tavannut». Gottlundille hän sydämmensä avasi ja kertoi, että oli 16:een vuoteensa kyllä puhunut ruotsia, mutta rippikoulussa olivat toverit ja pappikin siihen määrin suututtaneet hänet pilkkaamalla hänen suomivoittoista kieltään, että Ronkainen itsekseen teki pyhän lupauksen ettei ikinä enää avaisi suutaan ruotsiksi, – lupaus jonka oli uskollisesti täyttänyt, ja varmaan hautaansa asti täyttikin. »Koko programmi toimeen!»

Vermlannin Gräsmarkissa eli toinen Ronkainen, Pietari Klemetinpoika, hänkin vanha mies sekä viimeinen siinä seudussa, joka puhui suomen kieltä. Hänellä oli paljon naapuria, mutta ilman välttämättömintä asiaa hän ei ikinä käynyt niiden luona; työpaikalla vaan, jos sattui niitten kanssa yhteen, puheli. Kolmeen, neljään, jopa seitsemään, kahdeksaan vuoteen hän ei ollut vieraana naapuriensa luona käynyt, vaikkei heidän keskinäinen välinsä ollut laisinkaan huono. Toisistaan nämä molemmat Ronkaiset eivät tietäneetkään, vaikka arvatenkin olisivat hyvin sopineet yhteen.

Tenhusia löytyi Gottlundin aikana paljon; niiden esi-isästä kerrottiin, että kun hän rakenti tupansa Dalbyn pitäjässä, niin joka miehellä oli ladattu pyssy vieressään, jotta voisi ruotsalaisten pelättyä hyökkäystä torjua. Tästä suvusta muutamat nimellä Beckvall tulivat toiseen säätyyn; yksi tuli Tukholmaan hovin kellosepäksi.

Ylempänä kerrotut piirteet riittänevät antamaan yleiskuvan siitä osasta Suonien kansaa, joka oli muuttanut asuntonsa Ruotsiin siellä elääksensä, siellä kuollaksensa. Hyviä ja huonoja ominaisuuksia tavataan vierekkäin, – edellistä laatua kuitenkin enemmän, jälkimmäistä vähemmän kuin olisi ollut syytä odottaa. Muistakaamme, että nuo rohkeat seikkailijat, jotka kuoleman sakin jälkeen niin kauan ovat heimolaistensa muistossa eläneet, eivät ole saaneet opetusta paljon ensinkään; kovakourainen kokemus vaan oli useimmilla opettajana, vihollisia oli heidän naapurinsakin. Ei niitä oltu hellitellen kohdeltu, jos kovalla kostivatkin.

Mikä ei tule kertomuksista kyllin näkyviin, on kumminkin se hämmästyttävä tarmo ja sitkeys, joka oli suomalaisten tunnusmerkkejä. Kun tavallisesti kolkoimpiin korpiin mentiin mökkiä rakentamaan, peltoa perkaamaan, niin nuo uutisasukkaat ottivat työtaakan kannettavaksi, joka kyllä olisi heikkoja hartioita saanut notkistumaan. Muutamista harvoista asutuksista kerrotaan, että ovat sitten autioiksi jääneet, useimmista on kasvanut suuret talot, äärettömät kylät, mikä osottaa, että paikat valittiin hyvällä älyllä sekä että talous alusta ohjattiin oikealle tolalle. Mutta miten monta sukupolvea sortui, ennenkuin oli saatu pedot hävitetyiksi ja kovaa maata pehmoiseksi pelloksi muokatuksi, sitä ei voi kuin arvaamalla määrätä.

Surunsekaisella ilolla seuraamme noita kertomuksia, koska tiedämme, että omalta maalta on mennyt hukkaan koko se voima, joka toiselle maalle uhrattiin ja lopulta valui toisen kansan vereenkin. Olisipa täällä kotona vielä paremmin ollut tarpeen jokainen luja käsivarsi, jokainen jalo sydän, jonka Jumala Suomen heimolle on suonut.

Mutta merkillisen hyvin ovat esi-isämme voimat, jos kohta vähälukuiset, riittäneet eri tehtäviin. Samasta Savosta, joka useimmat raatajat lähetti Vermlannin ja Taalain »suomalaismetsiin», läksi aikojen kuluessa uutisasukkaita itään, länteen, pohjoiseen, – mihinkä päin vaan oli tilaa. Laajat osat Suomenmaata ovat siten tulleet viljelyksenalaisiksi, vaikkei tarinat tuon työn edistymisestä aina ole säilyneet yhtä hyvin kuin Ruotsin erämaissa, missä suomalaiset seisoivat pienenä joukkona vennonvierasten keskellä, sekä innokas tutkija sopivalla hetkellä tuli kokoelemaan, mitä kansa vielä jaksoi muistaa.

Valaisevaa on joka tapauksessa meidänkin maan viljelyshistorialle nähdä, miten asutus tuolla lännessä on edistynyt. Samanlainen työ on eri paikoissa samoja keinoja kysynyt, ja siksipä tuntuu, kuin puhuisimme omasta maasta, kun nuo Vermlannin miesten taistelut ovat edessämme. Ehkäpä Suomenkin eri paikoissa vielä elää kansan muistossa monta samanlaista tarinaa siitä, miten on meillä muinaisina aikoina viljelys askelittain edistynyt. Hyvä olisi silloin, jos noita tietoja pantaisiin muistoon, ennenkuin ne hukkuvat uuden ajan rientojen moninaisuuteen, samoin kuin pienen puron lirinä katoaa suuren kosken kohinaan.

Tämmöisiä asioita ei aina ole historiassa otettu kyllin lukuun; sodista ja sankareista on puhuttu, unohtamalla nuo kymmentuhannet ja satatuhannet, joitten hiljainen työ on valtiollisen elämän välttämättömänä, vaikkapa usein näkymättömänä perustuksena. Silloin ei ole entisaikaa oikealla mitalla mitattu. Antakaamme täysi kunnioituksemme sille vuodatetulle verelle, joka on valunut ihmishengen vapauden hyväksi ja sille urhoudelle, joka panee henkensä alttiiksi oman kansan tai ihmiskunnan edistymisen palveluksessa, mutta eivät läheskään kaikki sodat ole olleet tätä laatua. Jokainen sota, joka on yksityisten kunnian- tai kostonhimon tyydyttämistä tarkoittanut, on ihmiskunnan vitsauksiin luettava. Viljan kasvattaminen ja elukkain elättäminen on itsessään paljoa parempi työ kuin ihmisten tappaminen.

Senpätähden vaivaloinen viljelystyö ja kansan hidas sekä usein raskas kulku sivistystä kohti ennen kaikkia ansaitsevat tutkijan huomiota. Salojen hiljaisuudessa työskentelevät taajat rivit, joista ei yksikään saa nimeään historian lehdille, ovat historiassa toimivia henkilöitä nekin; näitten joukkojen menestyminen, niitten valistaminen on historian lopputarkoituksia.

E. G. Palmén.

1. Jatkoksi tälle alkuperäisesti nimellä: Örjan Kajland och hans pojkar painetulle kirjalle on myöhemmin ilmestynyt: »Pekka Huskoinen, En drifvarfinnes lif och jakter i Vermlands och Dalarnes skogar», (Tukholmassa 1895) sekä »Pavo Makkran, Bilder från finnarnes lif under Krabbe- och Gyldenlöwe-fejderna i Vermland», (Tukholmassa 1596), ja ilmoittaa tekijä aikomuksekseen antaa enemmän kuvauksia samaan suuntaan.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.