Savolaisten sija Suomen asutus-historiassa

Wikiaineistosta
Savolaisten sija Suomen asutus-historiassa.
(Historiallinen skizzi, esitetty Savo-Karjalaisten vuosijuhlassa v. 1867.)
Kirjoittanut Torsten Gustaf Aminoff


Viime aikoina yhä rivakammasti edistyvä historiallinen ja kielentutkinto on osoittanut, ett’ei Suomalaiset esi-isämme ole kovin monta sataa vuotta ennen Ruotsalaisten tuloa maahamme asettuneet Suomen niemelle. Erottuaan keski-Wolgan seuduilla Mordvalaisista näkyvät Suomen kansan kaksi pääheimoa, Hämäläiset ja Karjalaiset, asuneen jonkun aikaa rajakkain Äänisjärven ja Laatukan seuduilla, jonnekka asti vielä nytkin voidaan seurata molempain jälkiä. Sieltä ovat he sittemmin, viimeistään v. 700 paikoilla, siirtyneet länteen päin, seuraten Suomen lahden kumpaakin rannikkoa. Ensinnä näyttävät Liiviläiset eronneen hämäläisestä pääkansastaan, karkoittaneen Liettualaiset tieltään ja asettuneen Wäinäjoen ja Riigan lahden rannoille. Heitä seurasi Warsinaisten Suomalaisten heimo, johonka paitsi maamme Warsinaisia Suomalaisia Räävelin Wirolaisetkin ovat luettavat. Jonkun aikaa Warsinaisten Suomalaisten tulon perästä näyttävät Warsinaiset Hämäläiset alkaneen siirtyä Suomen niemelle, luultavasti seuraten samoja teitä kuin Warsinaiset Suomalaisetkin[1]. Hämäläisten vanhin pesäpaikka näyttää olleen Hämeenlinnan seuduilla. Myöhemmin näyttää Hämäläisiä ruvenneen asettumaan Päijänteen rannikoille. Sen todistaa Päijänteen lounatpuolisellakin rannalla (vieläpä Lammin pitäjässäkin) tavattava savolaisuus kielessä. Jos Hämäläisten asutus näissä seuduin olisi ollut yhtä vanha kuin Hämeenlinnan puolella, ei luultavasti niin paljo savolaisuutta olisi voinut tunkeutua Hämäläisten Päijänteen-puoliselle alalle. Viimeksi on Karjalaisten mahtava heimokunta saapunut Suomen niemelle, jossa sen vanhimmat asunnot näyttävät olleen Wuoksen seuduilla ja Laatukan länsi-rannikolla. Näin oli siis Suomen etelä osa saanut vakinaisiksi asujamikseen maanviljelijöitä Suomalaisia. Mutta suurin osa maatamme makasi vielä jylhänä erämaana, ollen kalastaja- ja poro-Lappalaisten omana. Ruotsalaisten Suomeen tulon aikana ei näytä viljelys vielä ehtineen Kokemäenjokea, Tampereen ja etelä-Päijänteen seutuja pohjoisemmaksi. Sen levenemistä näillä aloilla Suomen sydänmaihin ja pohjois-Suomeen voimme jotensakin historiallisesti seurata. Ruotsalaisten valloitusretkien arvellaan vaikuttaneen sisämaidemme asuttamiseen ja saattaneen pois muuttamaan entisiltä asuinpaikoiltaan kaikkia, jotka eivät tahtoneet notkistua muukalaisten vallan alle. Niin luullaan Hämeen maan valloitettua osan Hämäläisiä hankkineen itselleen uusia asuntoja Pohjanmeren rannikolla. Varmaa on, että Kyrön pitäjäs, vanhin Pohjanmaalla ja perustettu v. 1302, on saanut asukkaansa Hämeen-Kyröstä. Vielä nytkin näytetään Wähässä-Kyrössä Tervajoen kylässä, Hakalan mäellä Hämeen-Kyröläisten aittain sijoja. Kyröstä on Hämäläisiä levinnyt Suupohjan muihinkin pitäjihin, niinkuin Laihialle, Lapualle, Härmään ja Alavuudelle, joissa pitäjissä mainitaan Kyröläisten käyneen kalastamassa ja tervaa polttamassa. Paitsi Kyröön on Hämäläisiä asettunut edullisimmille paikoille pitkin Pohjan lahden rannikkoa aina Tornion seuduille asti[2]. Pohjoisempana oli heidän pääpesänsä Kemissä ja Sälöisissä. Vaikka Hämäläiset näin aikaisin olivat asettuneet sisämaidemme reunoille, eivät he kuitenkaan ole tunkeutuneet kovin syvälle erämaihimme. Siihen luulisimme luonnolliseksi syyksi sen, että Hämäläiset asuen Karjalaisten heimoa etelämpänä ja epäilemättä rajakkain Liettualaisten kanssa aikaisemmin kuin Savo-Karjalaiset ovat ruvenneet vakinaisiksi maanviljeliöiksi, josta syystä he eivät tarvinneetkaan niin suuria viljelys-aloja kuin Savolaiset, joidenka maanviljely-tapa on nyky-aikoihin asti ollut niin sanoaksemme paimentolaista. Todistusta tähän on meillä Ruotsalaisten tuloa vanhemmiltakin ajoilta Arabialaisen Edrisin maantieteessä. Edrisi mainitsee, näet, Tavest (Hämeen) maata ja sanoo siellä löytyvän suuria kaupungin-tapaisia kyliä, joka seikka mielestämme osoittaa Hämäläisten jo silloin olleen vakinaisia maanviljeliöitä. Savolaisten omituinen maanviljely-tapa vaati yhä uusia viljelysaloja ja sentähden ryhtyivätkin he halukkaasti sisämaidemme perkaamis-työhön ja valloittivat rauhallisella toimellaan Suomen kansalle avarat alat.

Kaikista Suomen kansan eri heimokunnista astuvat Savolaiset myöhemmin historian alalle. Ratkaisematta on vielä, mistä heidän nimensä on syntynyt[3], ja onko se niinkuin on arveltu jossakin yhteydessä mainion Zavaloczeskaja Czud-nimen kanssa, jota Wenäläiset muinoin käyttivät Wienan Karjalaisista. Yhtä vähän voimme tietää, milloin Savolaiset ovat eronneet karjalaisesta pääkansastaan ja asettuneet etelä-Savoon. Porthan arvelee Thorkel Knuutinpojan valloitusretken Karjalaan ja v. 1278 tapahtuneen venäläisen ryöstöretken karkoittaneen Karjalaisia Wuoksen seuduilta Savohon. Ensikerran kohtaamme Savon eli ”Savlax”-nimeä Pähkinäsaaren rauhakirjassa, jossa nimitetään kolme Karjalan kihlakuntaa: Saulus, Jäskis ja Ägräpää, joista Wenäläiset luopuivat. Asutuksen tilasta Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin vallan alle joutuneessa osassa Karjalata antaa rauhakirja huvittavia viittauksia. Niinkuin yleisesti on tunnettu, vedettiin raja Siestarjokea ja Saejokea Wuokseen, sieltä Torsajärven kautta Särkilahteen (joka on Pihlajaveden eteläisin pohjukka, itä-etelään Savonlinnasta). Siestarjoen ja Särkilahden välillä jotensakin tiheässä mainitut rajapaikat osoittavat Wuoksen seutujen olleen vahvasti asutuita. Mutta Särkilahdelta pohjoiseen päin oli asutus aivan heikko, koska Karjalankosken[4] ja Särkilahden välillä tavataan ainoasti kaksi raja-määräystä: Samusala (Sämusälä) ja Sijti (Siti[5]). Edelleen jätettiin Pähkinäsaaren rauhakirjan mukaan Wenäjän-puolisille Karjalaisille puolet kalavesistä seuraavissa paikoissa: Ilevess, Koknekallio (Kokinkalle), Watukiffui, Somevässj, Yxepä ja Upelax, sekä kuudes osa majavan-saaliista Kunustainan (Kunustaiva) ja Kådeve (Kädeve) nimisistä paikoista. Näistä nimistä tavataan lähellä Wiipuria Ylivesi, Vatikivi, Suomenvesi ja Yksipää. Wiipurin ja Antrein pitäjästen rajalla löytyy Kokanvesi. Majavanpyytö-paikoista on edellinen nähtävästi Kuunuslainen, järvi itään päin Kirvun kirkosta ja purkava vetensä Räisälän pitäjän kautta Wuokseen. Toinen majavanpyytäjäin pesäpaikka on vaikeampi määrätä. Kenties tarkoitettaneen sillä lähellä Torsajärveä löytyvää Kotilampia. Viimeksi mainitut seikat osoittavat selvälleen, että Wiipurin seudut olivat Karjalaisten takamaita, jotka he lienevät valloittaneet hämäläis-peräiseltä rantaväestöltä, sekä myöskin, että sydänmaa Wuoksen rannoilta ja Laatukasta alkaen Pihlaja- ja Puruveteen asti vielä oli synkkänä erämaana, koska ihmisten läheisyyttä karttavia majaviakin siellä eleli.

Esiinvedetyistä seikoista päättäin oli siis Pähkinäsaaren rauhanliiton aikaan vasta eteläisin Savo eli Saimaan rannikko varsinaisesti asuttu. Äsken mainitusta Sääminginsalosta, joka kenties lienee se saari, jolle sittemmin Savonlinnan kaupunki rakennettiin, sanotaan v. 1364, että se oli asumaton. Jos siis varsinainen asutus 13 sataluvun alussa ei ollutkaan vielä ehtinyt kovin kauas pohjoiseen, olivat kuitenkin Savon ylä-vedetkin jo Savolaisille tuttuja, niinkuin näkyy siellä tavattavista Suomalaisista nimistä: Karjalankoski, Petojoki. Tunnettu on, että myöhempinäkin aikoina kokonaiset kylä- ja pitäjäkunnat yhteisesti käyttivät usein monen kymmenen peninkulman päässä olevia takamaitaan, niissä metsästäin, kalastain ja kaskea hakaten. Niin on esim. Lempääläisiä aina tämän vuosisadan alkupuoleen asti käynyt kalastamassa Luopajärvellä Jalasjärven kappelissa Ilmajoen pitäjästä, noin 15 peninkulman päässä. Savosta taas tiedämme eräästä Thure Bjelken Rantasalmilta kirjoittamasta kirjeestä, että siellä vielä v. 1556 talonpojilla oli tapana rientää joukottaan Pietarin päivän jälkeen erämaihinsa. Näistä salonkävijöistä asettui tietysti vähitellen aina useampia asumaan soveliaille paikoille erämaihin. 14 sataluvun keskipalkoilla oli varsinainen asutus ja viljelys jo edennyt keski-Savoon asti, jossa kaksi uutta seurakuntaa Juva (1442) ja Sääminki (1477) syntyi. Että Wähä Savo vasta 14 sataluvun lopussa ja 15 alussa on saanut vakinaisia, ei enää kalastus- ja metsästys-retkillä oleskelevia, vaan maata viljeleviä asukkaita, näkyy eräästä Savonlinnan läänin asujanten valituskirjasta vuodelta 1445, jossa valitetaan, että Savonlinnan isäntä Klemet kirjuri oli heidän Lapissansa, heidän parasten kalavesiensä rannalle, rakennuttanut kartanon ja ajanut heidät pois paikoilta, joita heidän esi-isänsä jo edellisen vuosisadan kuluessa olivat raataneet. Tämä Savolaisten yhteinen Lappi oli nykyisessä Wähässä Savossa eli Kuopion seuduilla, sillä tuo Klemet kirjurin rakentama kartano oli sittemmin kuninkaan kartanoksi määrätty Tavinsalmi Maaningalla. Ensimmäiset asukkaansa ovat Wähän Savon pitäjäät kansan muinais-juttujen mukaan saaneet Rantasalmilta. Iisalmessa kerrotaan, kuinka sieltä ennen vanhaan on käyty kirkossa Rantasalmilla[6], ja kuinka eräs ristilapsi oli isänsä seurassa hiihtänyt suksilla ristille. Lappalaisia alku-asujamia asui vielä kauan pohjois-Savossa Savolaisten seassa. Viimeiset, joista minun on onnistunut saada varma tieto, ovat neljä, v. 1663 Iisalmessa asuvaa Lappalaista, jotka näyttävät eläneen esi-isiensä tavalla kalastuksella, koska he suorittivat veronsa 8:lla kapahauki-leiviskällä (katso Senaatin Arkistossa löytyvää verokirjaa v. 1663). Näiden kahden veljes-kansan keskinäinen väli ja sopu ei näytä pohjois-Savossakaan olleen aivan rauhallinen, vaikka molemmat elivät saman vieraan vallan alla. Niin kertovat esim. Eskeliset[7], että heidän esi-isänsä, joka oli asettunut Jyrkkäjärven rannalle Iisalmen pitäjässä, oli tavannut samoilla seuduilla kaksi Lappalaista, jotka molemmat hän oli tappanut. Toisen heistä oli Eskelinen tavannut järven rannalla ja lyödä kolahuttanut häntä kirveellään päähän, mutta koska Lappalainen tietysti oli noita, ei kirves tähän pystynytkään, ennenkuin Eskelinen jonkun toisen läsnä olevan kehoituksesta: jotta lyöppäs ensin hänen äitiään maa-emää, oli iskenyt kirveensä maahan. Sitten vasta toisella iskulla kaatui Lappalainen. Toisen Lappalaisen oli Eskelinen kutsunut köyriä juomaan ja tappanut kotonaan. Vähitellen sulivat jälelle jääneet Lappalaiset Suomalaisten sekaan ja tulivat sekä kielensä että elämän laatunsa puolesta täysiksi Suomalaisiksi, niin että meidän aikana ainoasti pohjois-Savossa yleinen sukunimi Lappalainen, sekä etenkin syrjäisissä sydänmaan kylissä tavattava lappalainen kasvojen muoto johdattaa mieleemme vanhaa Lapin-kansaa, joka vielä 400 sataa vuotta takaperin majaili Kallaveden rannoilla.

15 sataluvun keskipalkoilla olivat Wähän Savon siirtolaiset jo niin enentyneet ja voimistuneet, että heille v. 1552 rakennettiin kirkko Kuopionniemelle. Näin syntyi tuo avara Tavinsalmen pitäjäs, josta myöhemmin Iisalmi (1627), Leppävirta (1639), Pielavesi (1723) ja Nilsiä (1738) ovat syntyneet. Nimensä sai se edellä mainitusta Tavinsalmen kuninkaankartanosta.

Samalla aikaa kuin Savolaiset omissa erämaissaan etenivät yhä kauemmaksi pohjoiseen päin, kokivat he myös levittää aluettaan länteenkin päin, josta ankarat, usein verisetkin rajariidat syntyivät Savolaisten ja heidän läntisten naapuriensa Hämäläisten välillä. Eripuraisuuden syitä poistaakseen koki hallitus tarkoin määrätä näiden heimokuntain välistä rajaa. Ensimmäinen rajanmääräys, joka tehtiin v. 1415, ei voinut kuitenkaan lopettaa rajariitoja. Kun Kaarle Knuutinpoika vuosina 1444 ja 1445 matkusti Hämeessä ja Savossa, valittivat asukkaat molemmin puolin rajariitain synnyttämiä murhia ja tuhotöitä. Kaarlen toimesta käytiin taas uudestaan rajaa, joka sai v. 1446 hänen vahvistuksensa. Kuninkaaksi päästyään vahvisti Kaarle Knuutinpoika v. 1452 uudelleen tehdyn rajan, kovasti kieltäen Savolaisia Hämäläisten alueelle tunkeutumasta[8].

Kauan eivät sittenkään Hämäläiset saaneet rauhassa hallita erämaitaan. Ruotsin valtioistuimelle nousi Kustavi Waasa, joka voimallisella kädellään rupesi mielensä mukaan ohjaamaan kaikkia maansa oloja. Erämaista, joita tätä ennen oli pidetty kuntain yhteisenä omaisuutena, oli hänellä aivan toisenlainen käsitys: hän piti, näet, niitä kruunun omina ja menetteli niiden kanssa aivan ominvaltaisesti. Sittenkun Ruotsin olot olivat vahvistuneet, alkoi Kustavi kuningas yhä enemmin kääntää huomiotansa Suomeen, jonka erämaiden asutus oli kuninkaan päätarkoituksia. V. 1547 Savonlinnan päälliköksi nimitetyssä Kustavi Fincke’ssä löysikin kuningas miehen, joka nerolla ja hartaudella ryhtyi sisämaiden asutustoimeen. Sittenkun Tavinsalmen uusi pitäjä oli järjestetty, tuli nyt Hämeen takamaiden asuttamisen vuoro. Fincke näkyy ensin siihen toimeen kehoittaneen Hämäläisiä, jotka lupasivatkin noudattaa kuninkaan tahtoa, mutta eivät näytä olleen juuri halukkaita lupaustaan täyttämään. Samalla aikaa (v. 1551) oli Fincke kehoittanut Savolaisiakin muuttamaan heiltä ennen hengen uhkauksella kiellettyyn Hämäläisten takamaahan. Muuta kuin luvansaantia eivät Savolaiset tarvinneetkaan; ennenkuin Hämäläiset ennättivät liikkeellenkään olivat Savolaiset jo asettuneet Hämäläisten takamaihin, jossa he perustivat Rautalammin avaran seurakunnan, josta myöhemmin Laukaan, Wiitasaaren ja Saarijärven pitäjäät ovat syntyneet. Hämäläistä väestöä löytyi Laukaan nykyisessä kihlakunnassa, Savolaisten uudis-asukaisten sinne muuttaissa, tuskin nimeksikään; Senaatin Arkiston verokirjat vuodelta 1562 nimittelevät Rautalammilla 133 veroa maksavaa talonpoikaa, joilla kaikilla paitsi 5 on savolaiset sukunimet. Että Hämäläisiä myöhempinä aikoina on asettunut Savolaisten sekaan, semminkin entisen Rautalammin pitäjän eteläosiin eli Jyväskylän seuduille, on luonnollista. Mutta suurimmassa osassa Rautalammin entistä alaa nimittävät asukkaat vielä nytkin itseään Savolaisiksi ja ovat sekä kielensä että tapojensa suhteen puhtaita Savolaisia. Ettei Hämäläiset voineet muuten kuin karsain silmin nähdä kalavesiensä ja takamaidensa menekkiä, on luonnollista. Kauan kestikin vihoillisuus Hämäläisten ja heidän erämaihinsa muuttaneiden Savolaisten välillä. Vielä kuningas Juhanan aikana v. 1582 julkaistiin suojeluskirja Rautalampilaisille, jossa Hämäläisiä, jotka vanhalla tavallaan tahtoivat käyttää entisiä takamaitaan, kielletään Rautalampia häiritsemästä.

Samaan aikaan kuin Fincke oli toimittanut savolaisen siirtokunnan Hämäläisten takamaihin, loi hän myöskin silmänsä Pohjanmaan puoleen, jossa Oulunjärven ja Kajaanin seudut näyttivät asuttamista vaativan. Wenäjän-puoliset Karjalaiset kulkivat jo silloin niinkuin nytkin veneinensä Kajaanin vesiä ja Oulunjärveä alas Ouluun ja Liminkaan, kuljettain hamppua ja sarkaa, ostellen nahaksia ja kapakaloja. Tämän Wenäjän kaupan silmällä-pitämisen tähden näytti Finckestä tarpeelliselta kuninkaankartanon rakentaminen Oulunjärven rannalle ja maan asuttaminen. Kehoittaakseen Pohjanmaan rantalaisia muuttamaan sisämaahan matkusti Fincke v. 1552 talvella Korsholman lääniin. Nähtävästi eivät Pohjanmaan Hämäläiset olleet kovin halukkaita muuttamaan kalarikkailta rantamailta vihoillisten rajalle sisämaahan. Sillä Savonlinnaan palattuaan lähetti Fincke vielä samana keväänä Savosta siirtokunnan Oulunjärven tienoille ja kirjoitti kuninkaalle, että hän luulee saavansa noin 140 Savolaista muuttamaan Korsholman erämaahan. Tarkemmin katsellessamme, minkä äärettömän alan Savolaiset siirtokunnat muutamain vuosien kuluessa valloittivat viljelykselle ja sivistykselle, on epäluulo syntyä meissä mahdollisuudesta lähettää yhdestä maakunnasta niin mahtavia siirtokuntia joka haaralle. Mutta jos muistamme, että siihen aikakauteen oli vielä tapana asua sukukunnittain yhdessä talossa, ja että nyt vanhemmat pitäjäät kadottivat omistusoikeutensa entisiin takamaihinsa, ell’eivät itse tahtoneet niihin muuttaa, ei asia ole ollenkaan luonnoton. Kohta Tavinsalmen pitäjään ja Oulunjärven siirtokunnan perustamisen jälkeen kohtasi molempia onneton kohtalo. Vuonna 1555 alkaneen venäläis-sodan aikaan hävitti vihoillinen molempia siirtokuntia. Sodan rasituksista huolimatta pysyi Savolaisten perustama siirtokunta Oulunjärven rannoilla hengissä ja on vähitellen levittänyt alaansa vesijaksoja myöten itään ja koilliseen päin, niin että meidän aikana tavataan savolaista asutusta Paltamon, Sotkamon ja Hyrynsalmen pitäjissä, ehkä vähemmin tahi enemmin Wenäjän Karjalaisten ja rantamaan Hämäläisten kanssa sekoitettuna. Myöskin Kuusamon asutus näkyy olevan pää-osakseen savolainen. Sitä osoittavat seivästi Sjögrenin kertomuksessa Kemin Lapista löytyvät Kuusamon sukunimet, joista suurin osa tavataan Savon puolella, esim. Iisalmessa[9]. Varsinaiset Wenäjän-puoliset Karjalaiset näyttävät ylipäätä Oulun läänissä jättäneen aivan vähän jälkiä, tuskin enemmän kuin Hämäläiset Rautalammilla.

Vaikka Oulunjärven uudisasutus, perustettu lähelle Wenäjän rajaa ja riidan alaiselle maalle, on herättänyt enimmän huomion, ei se kuitenkaan ole Savolaisten ainoa siirtokunta Oulun läänissä. Warelius’en mukaan kerrotaan Sievin kappeliin muuttaneen asujamia Leppävirroilta ja Iisalmesta. Ja vanhoista Senaatin Arkistossa säilytetyistä verokirjoista näemme, että jo 15 sataluvulla Savolaisia oli asettunut nykyiseen Oulun lääniin pitkin Maanselän liepeitä. Verokirjat vuosilta 1564 ja 1565 sisältävät Savolaisia sukunimiä Kaarlepyyn, Kalajoen, Sälöisten ja Limingan sisäkylissä[10]. Myöskin Rautalammin muinaisesta pitäjäästä on Savolaisia muuttanut monelle haaralle. Merkillisin niistä muutoista on Saarijärveläisten kulku yli Maanselän ja asettuminen Lappajärven rannoille. Paremmin käsittääksemme viime mainitun asutuksen tärkeyttä on meidän tunteminen Lappajärven seutujen aloja ennen Savolaisten sinne tuloa. Seuraten Pohjanmeren rantaa pohjoiseen olivat Hämäläiset asettuneet edullisimmille paikoille, niinkuin Kyrön ja Sälöisten seuduille; mutta näiden asutuksen pesäpaikkain välinen maa oli melkein asumaton. Ruotsalaisten uudisasukasten muutettua Pohjanmeren rannikolle oli heille tie sisämaahan avonaisna. Kuinka haitallinen tämmöinen vieraan kansan pääsö Suomen sydämmeen olisi ollut Suomalaiselle kansallisuudelle on helppo ymmärtää. Jopa olikin Ruotsalainen siirtokunta asettunut Lappajärven itä-rannalle ja siellä perustanut ”mark’in.” Savolaisten tulo esti Ruotsalaisten kauemmaksi levenemistä ja ajan kuluessa tulivat Ruotsalaiset Suomalaisten sekaan. Tämä Saarijärveläisten asettuminen Lappajärven seuduille näyttää tapahtuneen loppupuolella 15 satalukua[11]. Lappajärveä etelämpänä tavataan samoina aikoina Savolaisia Alavuudella ja Töysäjärvellä. Sisä-Satakunnastakin, Normarkun ja Mouhijärven pitäjistä, on löydetty Savolaisten jälkiä. Ylipäätä voipi todenmukaan lausua, että missä osaa maatamme jylhiä korpia on löytynyt, siellä on Savolaisen kirves kaikunut.

Yhtä tärkeitä ellei tärkeämpiäkin kuin yllämainitut asutukset, ovat valtiollisessa ja kansallisessa suhteessa Savolaisten itäänpäin lähettämät siirtokunnat. Stolbovan rauha v. 1617 avasi heille uusia viljelys-aloja. Savolaisia alkoi muuttaa Savon ja Karjalan vesien väliseen erämaahan sekä muihinkin osiin Käkisalmen lääniä, jossa 16 sataluvun alkupuolella jo syntyi useampia luterilaisia seurakuntia. Vielä enemmin alaa tuotti Savolaisten siirtokunnille v. 1656 syttynyt hirveä venäläis-sota. Wenäläiset yllyttivät edellisessä rauhanliitossa Ruotsin vallan alle joutuneet kreikanuskoiset Karjalaiset kapinaan, joten julma taistelu luterin- ja kreikanuskoisten välillä syntyi. Savolaiset kostivat Wenäjän-puoleisten tekemiä tuhotöitä hävitysretkillä Karjalan kreikanuskoisia vastaan. Rauhan synnyttyä oli suurin osa Käkisalmen lääniä autiona. Sen entiset asukkaat olivat osaksi kaatuneet sodassa, osaksi vaeltaneet pois maastansa Wenäjälle, jossa heidän jälkeisiänsä nytkin vielä tavataan Novgorodin ja Tverin kuvernementeissä. Poismuuttaneiden autiotiloille muutti uusia asukkaita Savon puolelta, niin että nykyjään Kaavin, Liperin sekä suurin osa Nurmeksen ja Pielisjärven asukkaista on jotensakin puhdasta savolaista perijuurta. Myöskin ala-Karjalaan on Savolaisia muuttanut, jonka tähden Karjalan luterilainen väestö, jonka kielimurrekin jo eroittaa sen vanhoista kreikanuskoisista Karjalaisista, on pidettävä Savolaisten ja Karjalaisten sekautumisesta syntyneenä. Kreikanuskoiset Karjalaiset ovat tietysti puhtaita Karjalaisia. Tämä Savo-Karjalaisten turvaaminen itään päin Suomen itäisessä rajamaassa asuvien, emä-Suomesta vierautuneiden Karjalaisten sekaan kestää yhä vielä meidän aikanammekin ja liittää yhteen yhä enemmin suomalaisen kansallisuuden ainetta.

Muihinkin maihin ulkopuolelle Suomen rajaa on Savolaisia muuttanut. Wermlannissa asuvaiset ja sieltä Norjan puolellenkin levenneet Suomalaiset ovat puhtaita enimmäksi osaksi pohjois-Savosta muuttaneita Savolaisia.

Näin olemme lyhyesti kokeneet osoittaa, kuinka tärkeä Savolaisten työskenteleminen on ollut Suomen kansalle. Kumpaisellakin Karjalan heimon eri haaralla on siis omituinen ansionsa Suomen historiassa. Karjalaiset ovat uskollisemmasti kuin muut Suomalaiset säilyttäneet sen hengellisen sivistys-aarteen, jonka meidän kansa nuoruutensa ja vapautensa ajalla synnytti; Savolaisten ansio taas on, että he Suomen jylhistä korvista ja erämaista ovat perkanneet sivistyneen viljelysmaan.

  1. Suosiollinen lukija huomainnee helposti yllämainitun esityksen Suomalaisten siirrosta nykyisille asemoilleen otetuksi Yrjö Koskisen teoksesta: Sur l’antiquité des Lives en Livonie. Myöhemmin on minussa kuitenkin syntynyt epäilystä Hämäläisten muuton suhteen, jota kielellisistä syistä tahtoisin väittää vanhemmaksi kuin Warsinaisten Suomalaisten tuloa.
  2. Että Peräpohjan rantaväestö on hämäläistä perijuurta osoittavat aivan selvästi kansan omat muistot, jotka tietävät jutella hämäläisistä asutuksista (k. Calamnius, Suomi 7 osa, s. 255) ja etenkin kielimurre, joka luonteeltaan on Hämeen-peräistä, vaikka Savon kielen kanssa sekoittunutta. Merkillistä on muuten, että Peräpohjan rantamurre on monessa suhteessa nuoremmalla hämäläisellä kannalla seisova kuin kieli Suupohjassa, vaikka molempain hämäläisyys on kieltämätön. Niin tavataan Peräpohjassa samoin kuin Hämeessäkin -sa (-sä) päätteinen inessivi, mutta Suupohjassa käytetään -s (-hna) päätettä; edelleen Peräpohjassa personapäätteet -mme (-mma), -tte (-tta), mutta Suupohjassa imperfektissä ja konditionalissa -ma, (-t)a, esimerkiksi: me ottima, te ottia, me ottaasima, te ottaasia. Merkillistä, on myöskin, että Peräpohjassa, samoin kuin Hämeessäkin käytetään lyhennettyä III:n substantivin illativi-muotoa, niinkuin näkyy oululaisen Wäänäsen ”Kalakukko-runosta” (Mansikoita ja Mustikoita II, siv. 107), jossa tapaamme semmoisia aivan Hämäläisiä muotoja kuin esim.: isännät rupesit puhuhun, juttelehen = puhumahan, juttelemahan. Suupohjalaiselle ovat tämmöiset muodot aivan outoja. Hän käyttää niiden sijassa a, ä, e, o, ö-päätteisistä verbistä o- (ö-)hon päättyvän substantivi-muodon illativia, esim.: mee hakohon puita (ei hakeen, niinkuin Hämeessä), mee kattohon lampahia. Mielestämme osoittaa tämä seikka myöhempää kanssakäymistä Peräpohjalaisten ja Hämäläisten välillä ja antaa tukea Y. Koskisen väitteelle pohjois-Suomen Pirkkalaisten hämäläisyydestä.
  3. Savon nimeä on koeteltu selittää monella eri-tavalla. Muutamat ovat johtaneet sen savusta, toiset savesta. Tulevaisille tutkijoille tahdomme ohjeeksi mainita, että maakunnan nimen alkuperäinen muoto on Savoi eikä Savo (nykyjään kuuluu se Savolaisten suussa: Savoi, yks. part. Savoja, esim.: tämä puoli on Savoja, tuo Pohjanmaata). Nimi on siis johdettu jostakin vanhasta vartalosta vanhalla adjektivi-päätteellä i (katso Kirjallinen Kuukauslehti v. 1869).
  4. Karjalankoski on tunnettu rajapaikka, löytyvä Nilsiässä Wuotijärven ja Ahonveden välillä vähän alempana Juvan eli Strömsdalin ruukkia.
  5. Mistä Samusala ja Sijti löytynevät ja kuinka raja kulki Särkilahdesta Karjalankoskelle, oh tähän asti ollut tietämätöntä. Minusta on todenmukaista, ett’ei ensimmäinen raja seurannutkaan niinkuin on luultu, sitä rajalinjaa, joka tätä nykyä eroittaa Savon Ylä-Karjalasta, vaan että se kulki läntisempää suuntaa nykyisen Savonlinnan ohitse seuraten Savon vesiä Warkauden kautta Karjalankoskelle. Tämän päätökseni peruste’et ovat seuraavaiset: 1:ksi Rauhakirjan mainitsema rajapaikka Sijti on epäilemättä Warkauden seuduilla, jossa löytyy etelä-puolella Warkautta Siitenselkä. Toinen nimi Samusala (Sämusälä, Sämusale) näyttää olevan jotensakin väännelty, niinkuin siitä löytyvistä eri muodoista saanee päättää, ja lienee kenties sama kuin Sääminginsalo (Saemingasala), josta, Tohtori H. A. Eeinholmin suosiollisesti antaman tiedon mukaan, kuningas Albert v. 1364 lahjoitti puolen Wexiön pispalle. 2:ksi. Selviää tämän kautta Wenäläisten valitukset, että Savonlinna oli muka rakennettu heidän alueelleen.
  6. Rantasalmi tuli emäpitäjäksi v. 1554, siis kahta vuotta myöhemmin kuin Kuopion seurakunta perustettiin, mutta oli sitä ennen Säämingin kappeli.
  7. Metsäherra H. J. Aminoffin antaman tiedon mukaan.
  8. Näinä aikoina ja kenties jo aikaisemmin asettui nähtävästi itä-Hämeesen hämäläisen väestön sekaan Savolaisia, koska Savolaisia sukunimiä tavataan vanhoissa asiakirjoissa, esim. Akianderin mainitsemissa rajakirjoissa Lammin pitäjästä v. 1435 ja 1462.
  9. Sjögrenin luettelemista Kuusamon sukunimistä tavataan Iisalmessa ei vähempi kuin 22.
  10. V. 1565 asui silloisessa Limingan pitäjäässä Savolaisia etenkin Ängeslevän (6/13), Laitasaaren (13/36), Sotkajärven (2/4), Utajärven (8/44) ja Saukijärven (7/16) kylissä. Sälöisten pitäjäässä olivat Pyhäjärven asukkaat suurimaksi osaksi (26/31) Savolaisia, joita myöskin löytyi paljo Haapajärvellä (6/12). Kalajoen pitäjäässä olivat Haapajärven kaikki (5) asukkaat Savolaisia, joita löytyi muutamia muissakin kylissä. Kaarlepyyn seurakunnassa asui Savolaisia Reisijärven (kaikki 11) ja Evijärven (4/7) kylissä.
  11. V. 1564 ei löytynyt vielä Savolaisia Lappajärvellä, v. 1587 oli niitä Alajärvellä (siihen luettiin Lappajärvikin) 7 ja Evijärvellä 4.

T[orsten]. A[minoff].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.