Se Venäjän verinen sunnuntai

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Se Venäjän verinen sunnuntai.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Sisällysluettelo

1.[muokkaa]

Idän ilmoilla kalmean ruskon näin;
Se värjäsi auerta merta.
– Se ilmaako kaunista ennustaa,
Vai kansojen kyyneltä, verta? – –
Vaan aavehen soihtu se olikin vain,
Kun valkes se verinen sunnuntai.
Aron varsoilla aavoja kynnettiin,
Ja hanget ne hurmeessa tiukui,
Kun valkes se talvinen helluntai
Ja veressä kun anturat liukui.
Ja juhlista kummin se olikin kai
Se Venäjän verinen sunnuntai.
Kuvat oudot se päivyt ilmoille loi:
Veren-vismat ja haamut ne kalvaat.
Vielä ”kruunu” on mahtava, kansat noi
Vaan sorrannan orjat on halvat;
Mutta kansoille laativi uuden jo lain
Tuo Venäjän verinen sunnuntai.
Se leipänsä kostossa kypsentää,
Väriin koston se vaatteensa kastaa,
Koston roihussa juomansa kiehuttaa,
Koston löylyssä kylvettää lasta.
Tsaari-vallalle kalliiksi käynevi kai
Tuo Venäjän verinen sunnuntai.
Mikä verinen hirviö kansoja maan
On sortanut tuhannen vuotta –
Mikä verinen hirviö! – Ainian vaan
Sen maksasta myrkkyä vuotaa;
Immet, lapsetkin myrkyllä juovuttaa,
Saa maailman kansatkin kauhistumaan.
Ne hetkisen seisovi tyrmistyin,
Vaan kohta ne nousevi vimmoin,
Peto-hirviön surmaa, vapahtaa maan,
Vaikka hengen ja helvetin hinnoin.
Ja tuo nyt on ainoa toivomme vain:
Valkee kerta viel’ verinen sunnuntai.
Linna-hirviö, porttisi aukaise,
Laske haudoille ilma se kirkas!
Oi, vartija, säiläsi kirkasta
Ja muista sun viimeinen virkas:
Ulos laske nuo sadat ja tuhannet,
Tai sisään vie sankarit viimmeiset!
Kivi-hirviöt porttinsa aukaisee
Ja taittuu nuo tuhannet salvat;
Ja aikojen vartijat paljastaa,
Ylös nostaen, vapauden kalvat.
Ja aikojen muistona säilyvi vain
Aikakirjoissa verinen sunnuntai.

2.[muokkaa]

Teissä verta en näe, oi ystäväni,
Ootte näljästä laihtuneet, kalvaat.
Te puutetta kärsitte kanssani;
Samat rääsyt me kannamme halvat.
Kapitaali kuin vertamme vuodattaa,
Ja kuollut on köyhien Jehova.
Niin tyynenä työssä te raadatte,
Kun on mannerta, missä saa raataa.
Päiväpalkkanne perheelle kannatte,
Tuskan tuli vaikka sielua maataa.
Vaan vallat ei sitäkään armoa suo,
Vaan sylkeä, tuhkaa he silmiimme luo.
Vaan tulee se meillenkin helluntai
Kerta, keskellä talvista jäätä;
Ja tuska, mi syöntä nyt raatelee,
Alkaa viimmein myös raadella päätä.
Hyvät herrat, meidän hempeät holhoojat,
Mihin telkeette raivokkaat miljoonat?!
Kapitaali kun ulvoo riemuissaan,
Veren hinnalla mässäten, juoden –
Kun laulun he laativat voitoistaan,
Häätökäskyistä otteita tuoden;
Me lapion tempaamme myrskyssä yön
Ja alotamme maailman luomistyön.
Kun turvaa he mahtiin ja mammonaan,
Me turvaamme joukkojen voimaan.
Kun ryhtyy he messuun ja litaniiaan,
Mailman kellot me laitamme soimaan.
Punalippujen ilmassa leijuen vain
Saapuu meille se verinen sunnuntai.
Jos tyynesti päiväksi vaihtuu yö,
Niin tyyni on meidänkin mieli;
Ja jatkuuko rauhassa vapahdus-työ,
Rauhan-soinnuin soi kantelon kieli.
Vaan jos myrskyn he vastaamme nostaa vain,
Niin valkee se verinen sunnuntai.
Syysmyrsky sun lehtesi tuiverti,
Talven kylmyys ne varisteli puista;
Nälän-halla ne kukkaset runteli
Immen, lastemme poskipäistä.
On tilkka vielä hurmetta sydämmen;
Sillä värjäämme sunnuntai-seppelehen.
Voi niitä, kun estävät kulkumme,
Kun impemme seppeltä kantaa;
Voi niitä, kuin kullan tai kruununkaan
Vielä silmäänsä hurmata antaa –
Heille kalliiksi viimmein käynevi kai
Mailman kansojen verinen sunnnuntai!
Nyt impemme markoilla raiskataan,
Sielut peikoille penneistä myödään;
Puolihulluina kalpeissa luolissa
Tytön kunniaa ahmien syödään –
Mutta koskeppas impeni haiventa vain,
Kun alkaa se verinen sunnuntai.
Nyt on linnoissa ”porttoja, varkaita” –
Ne on, äiti, sun sydämmesi verta!
Tuolla toisia hirtetään, mestataan –
Ne makasi sun helmassas kerta.
Sun rintasi nesteen ne pienenä joi,
Heidän kehdolla, äiti, sun laulusi soi.
Kodissanne on pieniä lapsia,
Teidän lempenne, itkunne heelmää;
Vaan vankilan peikko ja kuolema
Heidän keskessä hiipii ja telmää.
Ne leimojaan lastenne kasvoille lyö,
Ja hauta ja vankila merkityt syö.

3.[muokkaa]

Oi taivahan kansi jos halkeisi,
Satais hetkisen puhdasta tulta;
Sorron-maailman poroksi polttaisi,
Luoden uudelle kylvölle multaa.
Sydän-raukkamme, tyynny sä tyyneksi vain:
Meille valkevi vapauden sunnuntai.
Missä verta ja kyyneltä vuotavi nyt,
Siinä kerta me leikkaamme ruista;
Missä seisoo nyt pyövelein hirsipuut,
Siinä poimimme hedelmää puista;
Missä perkele kantavi kruunuaan,
Siihen vapauden temppeli rakennetaan.
Veren töit’ emme lemmi, ei kuolemaa,
Me lemmimme elämän rauhaa;
Vaan me vaadimme vapautta, oikeutta,
Kun tyrannein aallokot pauhaa.
Ja silloin ei henkikään kallis lie,
Kun raivataan uusille toiveille tie.
Viitat löi jo se verinen sunnuntai;
Siitä lasketaan marttyyrein aika.
Se kansan hengelle laati jo lain;
Sillä uusi on tahto ja taika.
Ja siksi nyt mieleemme johdamme vain
Tuon kuulaisen verisen sunnuntain.

4.[muokkaa]

Noista uhreista päivin me haaveiltiin,
Niistä öisin me houreimme unta.
Veren haamuina häilyivät metsäin puut,
Taivas tihmoi vaan purppura-lunta.
Pienet lapsemme vuoteellaan parkaisee,
Unenrauha jo heiltäkin pakenee.
Oi ihmisyys, milloin sä joudutkaan
Elon ehtoja kaikille luomaan.
Milloin joutuvat sankarit piiloistaan
Peruskirjanne hukkuneet tuomaan.
Ja kauvanko vieläkin valittaa maa,
Iki-oikeus kyyneltä vuodattaa.
Kuin itkevä leski on ihmisyys,
Kun puuttuu se oikeuden kalpaa.
Sen lapset niin orvot, ja jäätävä syys
Suopi niille vaan akanaa halpaa.
Ne parkuen viedään talvea päin,
Ne suojataan hangin ja huurteisin jäin.
Elon kevättä me riemuiten toivottiin,
Vietiin pellolle kuokka ja aura;
Karhi vietiin jo aitojen nietoksiin –
Sinne kylvettiin ohra ja kaura.
Paju versoi ja lehdittyi toukojen puu
Ja helkkyä alkoi jo käkösen suu.
Ruusut puhkesi poskille nuoruuden,
Elon riemut jo selkeni silmiin;
Ilma välkkyili neitsyyttä keväimen,
Nukka nurmen jo puhkesi ilmi;
Toukojuhlia suuria vuotettiin,
Viestin viejät ja marsalkat palkattiin.
Louhikäärme se mongersi luolassaan,
Oli nähnyt se unta niin kummaa:
Miten luopua täytyvi vallastaan;
Se vilkutti silmää yön-tummaa.
Lähti perkele kuumasta louhestaan,
Kokoon haalii sen mustimman armeijan.
Kullan ruhtinas, hymnien, messujen mies,
Joukon irstaita lippuja kantaa;
Koko helvetin vallat nää hankkeet ties,
Siunauksensa niille se antaa.
Ja vaaleni vehreä kevähän puu,
Seuras kansoille verinen toukokuu.
Minne joutui se urhea kylvömies,
Juhlan-airut – oi, missä on hänkin!
On sammunut köyhien pirttein lies
Ja pelloill’ on verinen sänki.
Juhlakentällä nähdään vaan hirttopuu;
Sen juurella verinen käärmeen-suu.
Oi kansa, sä kärsitkö kauvemmin,
Tuota elämäsi hirveää ilkaa;
Vai voitko sä nousta jo viimmeinkin,
Pedon otsalle merkitä ”pilkan”.
Jos kannat sä nimeä ihminen,
Niin muista sun taistosi viimeinen!
Sun lukusi on ”tuhannen miljoonaa”,
Sun voimas on oikeuden taika;
Sä säikytkö muutamaa tuhatta,
Sorrontuskissa kuluttain aikaa.
Jos vannot sä merkkiin: ihmisyys,
Sorron-hengille loihde sä elon-syys.

5.[muokkaa]

Miksi Suomeni toiveita raadellaan,
Elon terveys tuskihin syöstään? –
Sitä syntien tähdenkö rangaistaan,
Sekä kostoa kärsivi työstään.
Tosin syntiä raskaita harjoitetaan:
Työn-raatajat tyhjäksi raastetaan.
Ja siksikö raastetaan kukuntapuu
Nyt Väinölän kaskimaasta;
Ja siksikö suurpolitiikan suu
Vaan tuhoa maallemme haastaa.
Hyi, häpeä suurvallan kuuluisan:
Osaa näyttävi lapsien raiskaajan.
Me itsehän parhain taidamme
Hoitaa kansamme sydämen haavaa;
Me itsehän kaskemme kaadoimme,
Johon tulvaa nyt tuhkaa ja laavaa;
Se toukoin orhat polttaen vie –
Siitä käypi nyt Venäjän kunniantie.
Oman kansan se runteli raadellen,
Tuo lahonnut kansliavalta.
Rahamiesten edessä madellen
Kuin koira, mi pöytien alta
Kerää raismehet, sitten irvissä suin
Se ryntää nälkäistä kansaansa päin.
Nuo koirat sai hulluuden humalan;
Suomen Leijonan tahtoo ne raastaa.
Se kuuluu nyt Venäjän kunniaan:
Syödä viljat ja turpeetkin maasta.
He miljoonaa pistintä kohottaa,
Kun uhmaavat viatonta karitsaa.
Itä haut’ oli Venäjän kunnian,
Iki-häpeän sieltä se niitti;
Sitte kukisti kauniin Moskovan:
Hulluhuoneet sen kuntoa kiitti;
On vankka se valta taas pohjaltaan
Niin kauvan kuin parhaita mestataan.
Aikain vartija milloin kirjoittaa
Näistä vuosista aikain taulun,
Kansan hengetär milloin soinnuttaa
Meidän kansamme tuskien laulun,
Pedon merkin saa hallitus Venäjän –
Se painuvi ikuiseen häpeään.
Oi, pelasta mainehes Venäjänmaa
Ja lopeta barbaarivalta! –
Sun lapsespa onnen parhaan saa,
Kun pääsevät kauhujen alta.
Tuo ihmisyys-ilka kun poistuis pois,
Koko maailman kansoille kunniaks’ ois’.
Ja Suomeni nousevi ruhkistaan,
Itse hoitavi syömensä haavan.
Se kylvävi uudesta kaskimaan,
Pois perkaa sen ruhkan ja laavan;
Ja kasvaa käelle kukuntapuu
Ja helkyttää laulua immen suu.


Lähde: Paavo-Kallio, Esa 1910: Se verinen sunnuntai. Tampere.