Se kutsuu
| Se kutsuu. Kirjoittanut Irene Mendelin |
- Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
- tuo elämän pyörre ja pauhu.
- Se kiehtoo ja vaahtoo ja helmeilee,
- se lumoo ja loistaa ja – tummenee,
- kuin peittäis sen auteron sauhu.
- Ja nuoruus se syöksevi hymyillen
- pois kuohuhun elämän kosken.
- Se tahtovi vallata aarteet sen
- ja onnensa suuren ja ainoisen –
- vaikk’ kastaiskin kyynelet posken.
- Ne kutsuu ja kiehtoo ja viehättää
- elontaisto ja lempi ja maine.
- Mut montapa toivetta välkkyvää
- ja unta ja uskoa uhriks jää, –
- ei nuori oo konsana saine.
- Voi, kuinka se tuhlaapi tunteitaan
- ja henkensä helmiä heittää!
- Mut missä se kulkee on kauniimpi maa,
- ja kirkkaammin päivä se heloittaa,
- ja kukkaset polkuja peittää. –
- Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
- tuo elämän pauhu ja pyörre.
- Se kuohuu ja vaahtoo ja helmeilee,
- se lumoo ja loistaa ja – tummenee
- tuo soiluva, välkkyvä vyörre.
- Ja mielessä kiihko ja intoisuus
- mies seuraapi kutsua elon.
- Sen kuohuiss’ on onni ja onnettuus,
- ja maine ja unho ja ikuisuus –
- mut kaikota täytyypi pelon.
- Hän taistelee taistoa aatteiden,
- vaikk’ onnensa murtuisi armas.
- Hän tarkkaapi tarua aikojen, –
- mut voi, jos hän polkevi oikeuden,
- niin tiensä on kolkko ja karmas.
- Ja voi, jos hän murhetta mustaa tuo,
- kun riemua voisi hän tuoda,
- jos sammua tuikkivan toivon suo,
- ja vaipuvan veljensä luotaan luo,
- kun auttavan käden vois suoda. –
- Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
- tuo elämän pauhu ja pyörre.
- Se kuohuu ja vaahtoo ja helmeilee,
- se lumoo ja loistaa ja – tummenee
- tuo soiluva, välkkyvä vyörre.
- Mut vanhus hän mietteissä viipyy vaan,
- pois taistelunvoima on moinen.
- Kaks hällä vain toivoa rinnassaan:
- ja toinen se polvehen nousevaan
- ja taivohon kiintyvi toinen.
- Hän lempivi hetkiä elämän,
- mut toisin ne eläis, jos voisi.
- Nyt keskellä taistojen telminnän
- näkis vastassa veljyen kärsivän, –
- käs’ säälivä hällä nyt oisi.
- Hän tahtoisi, tahtoisi rakentaa
- sitä valtaa, mi hengelle siintää,
- kun rakkaus valtikan ottaa saa
- ja rauha se mailmassa asustaa
- ja kansat veljiksi kiintää.
- Se kutsuu ja viittaa ja houkuttelee
- tuo elämän pauhu ja pyörre.
- Se kuohuu ja vaahtoo ja helmeilee,
- se lumoo ja loistaa ja – tummenee
- tuo soiluva, välkkyvä vyörre.
- Mut onnen ja rauhan ihmemaa,
- mi sielulle siintävi illoin,
- niin kaukana vielä se kangastaa,
- maan lapsoset kärsiä, raataa saa,
- mut nähneekö sitä ne milloin?
Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.