Seikkailu Norwoodissa

Seikkailu Norwoodissa. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle

– Rikosasiain erikoistuntijan kannalta katsoen, sanoi Sherlock Holmes, on Lontoosta professori Moriarty vainajan kuoleman jälkeen tullut jokseenkin ikävä kaupunki.

– Luulen, ettet tapaa montakaan säädyllistä kansalaista, jotka myöntäisivät sinun olevan siinä oikeassa, vastasin minä.

– Niin no, en saa olla itsekäs, sanoi hän hymyillen työntäessään tuolinsa taaksepäin aamiaispöydästä noustessaan. Yhteiskunta on tietysti voittanut eikä kukaan menettänyt lukuunottamatta tuota spesialisti raukkaa, jonka toimintakausi on ohi. Kun professori oli elossa, antoivat edes aamulehdet rajattomia mahdollisuuksia. Usein oli ainoastaan mitä vähäpätöisin jälki, Watson, heikoin viittaus, ja kuitenkin oli siinä kylliksi ilmaisemaan minulle, että suuret, pahat aivot olivat pelissä mukana, samoinkuin vähäisinkin värinä verkon langoissa muistuttaa, että ilkeä hämähäkki väijyy sen keskellä. Pikkuvarkaudet, äkilliset hyökkäykset, tarkoituksettomat väkivallanteot – niiden kaikkien yhteisenä alkuna voitiin pitää tuota miestä, jolla oli johto. Niille, jotka tutkivat korkeampaa rikosmaailmaa, ei mikään Euroopan kaupunki tarjonnut niin monia mahdollisuuksia kuin Lontoo. Mutta nyt –

Hän kohautti hartioitaan surkutellessaan koomillisesti asiantilaa, jonka aikaansaamiseen hän itse oli niin suuressa määrässä vaikuttanut.

Puheenaolevaan aikaan oli Holmes ollut kotona muutamia kuukausia katoamisensa jälkeen, ja minä olin hänen toivomuksestaan myynyt praktiikkani ja ottanut jälleen haltuuni osani vanhasta asunnostamme Baker Street’in varrella. Eräs nuori lääkäri, nimeltä Verner, oli ostanut minun vähäisen Kensington-praktiikkani ja maksanut siitä hämmästyttävän auliisti korkeimman hinnan, minkä olin uskaltanut pyytää – seikka, mikä kuitenkin selvisi muutamia vuosia myöhemmin, jolloin sain tietää, että Verner oli Holmes’in kaukainen sukulainen ja että juuri viimemainittu oli hankkinut hänelle rahat.

Ne kuukaudet, mitkä nyt olimme asuneet yhdessä, eivät olleet niin seikkailuköyhiä kuin hän oli sanonut, sillä selaillessani muistiinpanojani huomasin, että juuri siihen aikaan liittyi niihin varapresidentti Murillo’n juttu ja samoin tuo huomiota herättänyt hollantilaisen höyrylaiva Frieslandin tapahtuma, joka oli vähällä maksaa henkemme. Holmes’in kylmä ja ylpeä luonne nousi kumminkin vastustamaan kaikkea, millä oli yleisen suosion hahmo, ja hän kielsi minua hyvin jyrkästi kertomasta enää mitään hänestä, hänen menettelytavoistaan tai menestyksestään – mikä kielto, kuten aikaisemmin olen maininnut, vasta äskettäin kumottiin.

Kummallisen väitteensä lausuttuaan oli Sherlock Holmes nojautunut tuolinsa selkänojaa vasten ja avasi juuri aamulehteä, kun huomiomme kiintyi pelottavaan ovikellon soittoon, jota heti seurasi kova, rummuttava ääni ikäänkuin joku olisi jyskyttänyt nyrkeillään ulko-ovea. Kun tämä oli avattu, kuului ryntäys eteiseen ja nopeita askeleita portaista, ja hetkeä myöhemmin syöksyi huoneeseen läähättäen nuori, kalpea, hurjakatseinen mies, tukka epäjärjestyksessä. Hän katsoi meitä vuoroin kumpaakin, ja kun mekin puolestamme katselimme häntä, huomasi hän, että hänen täytyi selittää vähemmän juhlallinen sisääntulotapansa.

– Olen pahoillani, herra Holmes, sanoi hän, mutta älkää moittiko minua. Olen vähällä tulla hulluksi. Herra Holmes, minä olen onneton John Hector Mc Farlane.

Hän sanoi tämän ikäänkuin pelkästään hänen nimensä selittäisi sekä hänen käyntinsä että hänen esiintymisensä, mutta minä saatoin Holmes’in kysyvästä kasvojenilmeestä huomata, että nimi oli yhtä tuttu hänelle kuin minullekin.

– Ottakaa paperossi, herra Mc Farlane, sanoi hän ja työnsi laatikon hänen eteensä. Olen varma siitä, että ystäväni tri Watson on antava teille jotain rauhoittavaa lääkettä kiihtymyksenne karkoittamiseksi. Ilma on ollut niin lämmin viime päivinä. Mutta jos nyt tunnette itsenne tyynemmäksi, niin olisin iloinen, jos istuisitte tuohon tuoliin ja kertoisitte meille hitaasti ja levollisesti kuka olette ja mitä haluatte. Mainitsitte nimenne ikäänkuin minä tuntisin sen, mutta vakuutan, että lukuunottamatta epäilemättömiä tosiseikkoja, että olette nuorimies, asianajaja, vapaamuurari ja astman vaivaama, en tiedä kerrassaan mitään teistä.

Koska olin perehtynyt ystäväni menettelytapoihin, ei minun ollut vaikea seurata hänen johtopäätöksiään ja panna merkille nuoren miehen järjestämätön vaatetus, hänen lakiasiakirjakäärönsä, vapaamuurarimerkkinsä ja kiivas läähätyksensä. Hän sitävastoin tuijotti meihin aivan ällistyneenä.

– Niin, olen kaikkea, mitä sanotte, herra Holmes, ja lisäksi olen tätä nykyä Lontoon onnettomin olento. Älkää taivaan tähden paljastako minua, herra Holmes! Jos ne tulevat vangitsemaan minua, ennenkuin olen lopettanut kertomukseni, niin toimittakaa minulle aikaa koko totuuden kertomiseen. Voisin mennä iloiten vankilaan, jos tietäisin teidän sen ulkopuolella työskentelevän hyväkseni.

– Vangitsemaan teidät! huudahti Holmes. Tämähän on hyvin hauskaa – mielenkiintoista, tarkoitan. Mistä syystä odotatte vangitsemistanne?

– Minua syytetään Jonas Oldacre’n murhasta Lower Norwood’issa.

Holmes’in ilmeikkäät kasvot saivat myötätuntoisen piirteen, jossa pelkään olleen hitusen tyydytystä.

– Voi varjelkoon, sanoi hän, vain muutamia minuutteja sitten, aamiaisella, sanoin ystävälleni tri Watson’ille, että sanomalehdissämme ei enää esiinny huomiota herättäviä tapauksia.

Vieraamme ojensi vapisevan kätensä ja otti Daily Telegraphin numeron, joka oli Holmes’in polvilla.

– Jos olisitte katsonut tätä, sir, sanoi hän, olisitte yhdellä silmäyksellä huomannut sen asian, jonka vuoksi olen tullut tänne. Luulin nimeni olevan jokaisen huulilla. Hän levitti auki sanomalehden ja etsi kyseessäolevan artikkelin.

– Tässä se on ja luvallanne luen sen teille. Kuulkaa, herra Holmes! Otsakkeet kuuluvat näin: ”Salaperäinen rikos Lower Norwood’issa. Hyvin tunnetun rakennusmestarin katoaminen. Murha ja murhapolttoko? Johtolanka rikollisen löytämiseksi.” Sitä johtolankaa seuraavat he jo ja tiedän, että se johtaa pettämättömästi minuun. Minua on seurattu London Bridge-asemalta asti ja olen varma siitä, että he odottavat vain vangitsemismääräystä pidättääkseen minut. Se on särkevä äitini sydämen! Se on särkevä äitini sydämen!

Hän väänteli käsiään epätoivoissaan ja horjahti takaperin tuoliinsa.

Minä katselin uteliaasti tuota miestä, jota syytettiin törkeästä rikoksesta. Hän oli vaalea ja parraton ja miellyttävän, vaikkakin hiukan velton näköinen sinisine silmineen ja pehmeine, tunteellisine suineen. Hänen ikänsä lienee ollut noin 27 vuotta; hänen pukunsa ja käytöksensä olivat gentlemannin. Hänen vaalean kesäpalttoonsa taskusta pisti esiin se paperirulla, mikä ilmaisi hänen ammattinsa.

– Saamme käyttää sen ajan, mikä meillä on, sanoi Holmes. Watson, ole hyvä, ota lehti ja lue kyseessäoleva artikkeli.

Lihavilla kirjaimilla painettujen otsakkeitten alta, jotka asiakkaamme oli lukenut, luin seuraavan merkillisen selostuksen.

”Viime yönä tai varhain tänä aamuna sattui Lower Norwood’issa tapaus, joka viittaa, kuten on pelättävissä, törkeään rikokseen. Herra Jonas Oldacre on hyvin tunnettu mies tässä esikaupungissa, jossa hän on useita vuosia toiminut rakennusmestarina. Herra Oldacre on vanhapoika, 52 vuotta vanha ja asuu Deep Dene House’ssa Sydenham-osassa samannimisen kadun varrella. Maineensa mukaan hän on tavoiltaan omituinen mies, salaperäinen ja seuraa karttava. Muutamia vuosia sitten hän vetäytyi syrjään liikeasioista, joilla hänen kerrottiin koonneen melkoisen omaisuuden. Pieni lautatarha sijaitsee kuitenkin edelleenkin talon takasivulla, ja yöllä klo 12:n tienoissa tehtiin hälyytys, että eräs lautapino oli tulessa. Palokunta oli pian paikalla, mutta kuivat tarvepuut paloivat hyvin nopeasti, ja oli mahdotonta sammuttaa tulta ennenkuin pino oli pohjiaan myöten palanut poroksi. Tämä tapahtuma ei ollut sinänsä mikään tavaton, mutta uudet seikat viittaavat vakavaan rikokseen. Herätti ihmettelyä, ettei omistaja ollut paikalla läsnä, ja tutkittaessa huomattiin hänen kadonneen talosta. Hänen huoneensa tarkastus osoitti, että hänen vuoteensa oli koskematon, että eräs kaappi oli avattu, että joukko tärkeitä papereita oli hajallaan lattialla, ja lopuksi huomattiin murhaavan ottelun merkkejä. Löydettiin nimittäin verijälkiä sekä tamminen keppi, jonka sakarassa oli myös veritäpliä. Herra Jonas Oldacre’n tiedetään myöhään illalla vastaanottaneen makuuhuoneessaan erään vieraan, ja löydetyn kepin on todettu kuuluvan tälle henkilölle, joka on nuori lontoolainen asianajaja, nimeltä John Hector Mc Farlane, nuorempi osakas toiminimessä Graham & Mc Farlane, Graham Buildings n:o 426:ssa, E. C. Poliisilla on hallussaan todisteita, jotka selittävät sangen vakuuttavasti rikoksen vaikuttimen, ja joka tapauksessa on varmaa, että erittäin huomiota herättäviä paljastuksia on seuraava.”

Tätä tiedonantoa täydensi jälkikirjoitus:

”Sanomalehden ollessa juuri painokunnossa saapuu korviimme huhu, että herra John Hector Mc Farlane on äskettäin vangittu herra Jonas Oldacre’n murhasta. Joka tapauksessa on vangitsemismääräys annettu. Norwood’issa on tehty tärkeitä lisähuomioita. Paitsi taistelun merkkejä, joita tavattiin onnettoman rakennusmestarin huoneessa, on hänen alakerrassa sijaitsevan makuuhuoneensa ikkunoitten havaittu olevan auki ja ikkunalaudalla jälkiä ikäänkuin raskas esine olisi laahattu sen päällitse. Lopuksi on kaminan kivihiilituhkan seasta löydetty hiiltynyttä puuta. Poliisi on sitä mieltä, että on tapahtunut huomiota herättävä rikos, että uhri on lyöty kuoliaaksi omassa makuuhuoneessaan, että hänen paperinsa on varastettu ja että uhri on laahattu lautapinon luo, joka sitten on sytytetty palamaan rikoksen jälkien hävittämiseksi. Poliisitarkastus on uskottu tarkastaja Lestrade’lle Scotland Yard’ista, ja varmasti on hän suuren kokeneisuutensa avulla tuova selvyyttä tähän kauheaan murhenäytelmään.”

Sherlock Holmes kuunteli suljetuin silmin tätä merkillistä artikkelia.

– Tapaus on todellakin hyvin mielenkiintoinen, sanoi hän arvelevaan tapaansa. Saanko kaikkein ensiksi luvan kysyä teiltä, herra Farlane, mistä johtuu, että olette edelleen vapaana, vaikka näyttää olevan riittävästi todisteita teidän vangitsemiseksenne?

– Minä asun vanhempieni kanssa Torrington Lodge’ssa, Blackheath’issa, herra Holmes. Mutta eilen, jolloin minulla oli myöhään illalla liikeasioita herra Oldacre’n kanssa, asetuin erääseen hotelliin Norwood’issa ja lähdin sieltä toimistooni. En tiennyt mitään koko tapahtumasta ennenkuin junassa istuessani luin tämän äsken kuulemanne. Huomasin heti vaarallisen asemani; kiiruhdin jättämään asian teidän haltuunne. En epäillytkään, ettei minua olisi vangittu joko kotonani tai konttorissa. Eräs mies seurasi minua London Bridge-asemalta saakka, ja olen varma... Jumalan tähden, mitä tämä on?

Kuului kellonsoitto, jota välittömästi seurasivat raskaat askeleet portaissa. Hetkeä myöhemmin näyttäytyi vanha ystävämme Lestrade ovessa. Hänen takaansa näin vilaukselta kaksi univormupukuista poliisimiestä.

– Herra John Hector Mc Farlane, sanoi Lestrade.

Onneton asiakkaamme nousi aavemaisen kalpeana.

– Vangitsen teidät herra Jonas Oldacre’n murhasta Lower Norwood’issa.

Mc Farlane kääntyi meihin tehden epätoivoisen eleen ja vaipui murtuneena tuoliinsa.

– Hetkinen, Lestrade, sanoi Holmes. Puolituntinen sinne tai tänne ei tuota teille vahinkoa enempää kuin hyötyäkään, mutta tämä herra antoi minulle juuri asiasta kuvausta, joka kenties auttaa meitä selvittämään sen.

– En luule, että sen selvittäminen tuottaa enää mitään vaikeuksia, sanoi Lestrade hiukan ivallisesti.

– Siitä huolimatta tahtoisin luvallanne kuulla hänen kertomuksensa.

– Niin, herra Holmes, minun on vaikeata kieltää teiltä mitään, tehän olette auttanut meitä pari kertaa, ja siitä olemme Scotland Yard’issa teille kiitollisuudenvelassa. Mutta minun täytyy jäädä vankini luo ja neuvon häntä lausumaan ajatuksensa varovasti, sillä kaikki mitä hän sanoo, on todistava häntä vastaan.

– En toivo muuta kuin saada selittää, sanoi asiakkaamme, ainoa pyyntöni on, että kuulette minua ja huomaatte selvän totuuden.

Lestrade katsoi kelloaan.

– Annan teille puoli tuntia, sanoi hän.

– Ensiksi täytyy minun silloin ilmoittaa, alkoi Mc Farlane, että olin mitättömän vähän tuttu herra Oldacre’n kanssa. Hänen nimensä tiesin, sillä monta vuotta sitten olivat vanhempani tunteneet hänet, mutta senjälkeen olivat vuodet erottaneet heidät. Hämmästyin senvuoksi kovasti, kun hän eilen klo 3:n ajoissa astui Cityssä olevaan konttoriini. Mutta hämmästyin vielä enemmän, kun hän kertoi käyntinsä tarkoituksen. Hänellä oli kädessään joukko täyteenkirjoitettuja muistikirjan lehtiä – ne ovat tässä – ja hän pani ne pöydälle.

– Tässä on testamenttini, sanoi hän. Toivon, että panette sen lailliseen muotoon, herra Mc Farlane, ja minä odotan, kunnes olette sen tehnyt.

– Istuuduin kirjoittamaan sitä, ja voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin hänen paria pienempää sijoitusta lukuunottamatta jättäneen kaikki minulle. Hän oli kummallinen, pieni mies, muistutti kärppää valkeine kulmakarvoineen, ja kun katsahdin häneen, huomasin hänen terävien, harmaanvihreitten silmiensä tarkastelevan minua viekkaan näköisinä. Voin tuskin uskoa silmiäni lukiessani testamentin määräyksiä, mutta hän selitti, että hän oli poikamies, jolla ei ollut sukulaisia elossa, että hän oli tuntenut vanhempani nuoruudessaan, että hän oli aina kuullut puhuttavan hyvää minusta ja oli varma siitä, että hänen rahansa joutuisivat hyviin käsiin. Enhän voinut muuta kuin änkyttää kiitokseni. Testamentti laadittiin asianmukaisesti, allekirjoitettiin ja kirjanpitäjäni todisti sen. Tässä se on laillisella paperilla ja tässä on luonnos. Herra Oldacre ilmoitti minulle sen jälkeen, että hänellä oli kotona joukko asiakirjoja – vuokrasopimuksia j. n. e. – joiden sisältöön minun tuli perehtyä. Hän väitti, ettei hän tuntisi itseään rauhalliseksi ennenkuin kaikki oli kunnossa ja hän pyysi minua luokseen Norwood’iin samana iltana, että asia tulisi selväksi. Muista, poikani, sanoi hän, ei sanaakaan vanhemmillesi tästä ennenkuin kaikki on selvää. Toimitamme heille pienen yllätyksen. Hän oli hyvin innokas tällöin ja sai minut antamaan varman lupauksen.

Voitte kuvitella, ettei minulla ollut halua kieltää häneltä mitään, mitä hän saattoi pyytää minulta. Hän oli minun hyväntekijäni ja tahdoin suorittaa pienimpiä yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä hän toivoi. Lähetin siis sähkösanoman kotiin ilmoittaen, että minulla oli tärkeitä asioita ja etten voinut sanoa, milloin tulisin kotiin. Herra Oldacre oli pyytänyt minut illalliselle luokseen klo 9:n ajoissa, sillä aikaisemmin hän ei voinut olla kotona. Minun oli kuitenkin hiukan vaikea löytää taloa, missä hän asui, joten kello oli melkein puoli 10 sinne tullessani. Tapasin hänet...

– Hetkinen! sanoi Holmes. Kuka avasi oven?

– Keski-ikäinen nainen, luultavasti hänen taloudenhoitajattarensa.

– Ja hän myös sanoi teidän nimenne?

– Niin, vastasi Mc Farlane.

– Olkaa hyvä ja jatkakaa.

Mc Farlane kuivasi kosteata otsaansa ja jatkoi kertomustaan.

– Nainen opasti minut erääseen huoneeseen, jonne ateria oli katettu. Sitten herra Oldacre vei minut makuuhuoneeseensa, jossa oli iso kassakaappi. Tämän hän avasi ja otti esiin joukon papereita, jotka yhdessä tarkastimme. Lopetettuamme oli kello 11:n ja 12:n välillä. Hän huomautti silloin, ettei meidän tulisi herättää taloudenhoitajatarta, vaan neuvoi minua menemään ulos suuresta ikkunasta, joka oli ollut auki koko ajan.

– Oliko ikkunanverho alhaalla? kysyi Holmes.

– En ole varma siitä, mutta luulen, että se oli puoliksi alhaalla. Niin, nyt muistan kuinka hän veti sen kokonaan ylös voidakseen avata ikkunan. En voinut löytää keppiäni, ja hän sanoi: Vähät siitä, poikaseni, toivon tapaavani sinut usein nyt ja pidän keppisi siksi kunnes tulet sitä hakemaan. Lähtiessäni hän seisoi avoimen ikkunan ääressä, ja paperit olivat kasassa pöydällä. Oli liian myöhäistä päästäkseni Blackheath’iin, minkä johdosta vietin yöni Anerley Arms’issa enkä tiennyt mitään koko jutusta ennenkuin tänä aamuna.

– Vieläkö haluatte kysyä jotain, herra Holmes? sanoi Lestrade, joka oli kuunnellut selitystä ilmeitten vaihdellessa hänen kasvoillaan.

– En, en ennenkuin olen käynyt Blackheath’issa.

– Tarkoitatte Norwood’issa, sanoi Lestrade.

– Niin, Norwood’ia täytyi minun luonnollisesti tarkoittaa, sanoi Holmes epämääräinen hymy huulillaan.

Lestrade oli oppinut useammista kokemuksista kuin hän tahtoi tunnustaa, että nämä terävät aivot saattoivat tunkea läpi asioitten, jotka kävivät yli hänen ymmärryksensä. Huomasin hänen katselevan uteliaasti ystävääni.

– Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne, herra Holmes, sanoi hän. Herra Mc Farlane, kaksi miestäni odottaa ovella ja alhaalla ovat vaunut.

Poloinen nuori mies nousi ja meni ulos luoden meihin viimeisen rukoilevan katseensa. Konstaapelit veivät hänet ajoneuvoihin, mutta Lestrade jäi huoneeseen.

Holmes oli koonnut paperiarkit, jotka muodostivat testamentin konseptin, ja tutki niitä ilmeisellä mielenkiinnolla.

– Tässä asiakirjassa on muutamia omituisuuksia, Lestrade, vai kuinka? sanoi hän ja työnsi paperit tälle.

Lestrade selaili niitä hämillään.

– Voin lukea ensimmäiset rivit, sanoi hän, ja muutamia rivejä toisen sivun keskikohdalta ja pari lopusta. Ne ovat niin selviä kuin olisivat painetut, mutta niiden välillä olevat rivit ovat perin huonosti kirjoitetut ja kolmesta kohdasta en saa selvää ollenkaan.

– Minkä johtopäätöksen teette siitä?

– Niin, minkä te teette?

– Että se on kirjoitettu junassa. Selvät kohdat junan seisoessa asemalla, ja niiden väliset, kaikkein huonoimmat paikat sen kulkiessa vaihdekiskojen yli. Asiaa ymmärtävä näkisi heti, että tämä on kirjoitettu esikaupunkilinjalla, koska ainoastaan suuren kaupungin läheisyydessä voi olla niin tiheässä asemia. Jos oletetaan, että koko matka kului kirjoittamiseen, niin juna oli pikajuna, joka pysähtyi vain kerran Norwood’in ja London Bridge’n välillä.

Lestrade purskahti nauruun.

– Olette liian terävä minun järjelleni, kun oikein alatte, herra Holmes, sanoi hän. Mitä tekemistä sillä on pääasian kanssa?

– Kyllä, se täydentää nuoren miehen kertomusta sikäli kun saadaan tietää, että Jonas Oldacre kirjoitti testamentin eilisellä matkallaan. Tuntuu omituiselta, että joku henkilö kirjoittaa tuollaisen asiakirjan niin huolimattomasti; se viittaa siihen, ettei hän katsonut sillä olevan niin suurta käytännöllistä merkitystä. Jos joku kirjoittaisi testamentin, jonka hän ei luule mitään merkitsevän, niin hän tekisi sen juuri tuolla tavalla.

– Niin, hän kirjoitti kuitenkin samalla kuolemantuomionsa, sanoi Lestrade.

– Ohhoh, niinkö sanotte?

– Niin, se on kai päivänselvää. On eräs nuori mies, joka saa äkkiä tietää, että jos muuan vanhempi mies kuolee, saa hän periä tämän omaisuuden. Mitä hän tekee silloin? Hän ei sano sanaakaan kellekään ihmiselle, vaan toimittaa niin, että hän jollakin verukkeella pääsee hyväntekijänsä luo illalla. Hän odottaa siksi kunnes ainoa talossa oleva sivullinen henkilö menee levolle, ja sitten hän murhaa miehen, polttaa hänen ruumiinsa lautapinossa ja asettuu läheiseen hotelliin. Verijäljet huoneessa ja kepissä ovat pieniä. On luultavaa, ettei hän uskonut verta vuotavan ensinkään, ja arveli tulen hävittävän kaikki rikoksen jäljet, joiden määrätyistä syistä täytyi viitata häneen. Eikö tämä ole kyllin selvää?

– Minusta tuntuu siltä, parahin Lestrade, kuin se olisi hiukan liiankin selvää, sanoi Holmes. Teillä ei ole vähääkään mielikuvitusta muiden hyvien ominaisuuksienne lisänä. Mutta jos nyt hetkiseksi asettuisitte tuon nuoren miehen asemaan, valitsisitteko te rikoksen toimeenpanoon sen päivän illan, jolloin testamentti kirjoitettiin? Ettekö pelkäisi asettaa noita kahta tapahtumaa niin lähelle toisiaan? Ja valitsisitteko te tuollaisen tilaisuuden, kun tiedetään, että te olitte talossa, ja kun palvelijatar oli päästänyt teidät sisälle? Ja loppujen lopuksi, kun olette nähnyt niin paljon vaivaa ruumiin salaamiseksi, jättäisittekö silloin keppinne todistamaan, että te olette rikollinen? Myöntäkää, Lestrade, että se on hyvin epätodennäköistä.

– Mitä keppiin tulee, herra Holmes, niin tiedättehän, että rikolliset usein tekevät kiihdyksissään tekoja, jotka rauhallinen ihminen jättäisi tekemättä. Hän luonnollisesti pelkäsi mennä takaisin huoneeseen. Antakaa minulle muuten parempi teoria kuin omani.

– Voisin antaa teille niitä puolisen tusinaa, sanoi Holmes. Kas tässä esimerkiksi eräs hyvin todennäköinen ja uskottava. Annan sen teille lahjaksi. Vanha herra on jättänyt esiin epäilemättä arvokkaita asiakirjoja, maankiertäjä näkee ne ikkunasta, jonka verho on ainoastaan puoliksi alhaalla. Asianajaja menee ja maankiertäjä tulee sisään. Hän ottaa kepin, jonka saa näkyviinsä, tappaa Oldacre’n ja häviää poltettuaan ruumiin.

– Minkä vuoksi maankiertäjä polttaisi ruumiin?

– Minkä vuoksi Mc Fariane tekisi sen?

– Siksi ettei ruumista löydettäisi.

– Ehkä maankiertäjä tahtoi salata koko rikoksen.

– Ja miksi hän ei ottanut mitään?

– Koska asiakirjat olivat sellaisia, ettei hän voinut käyttää niitä.

Lestrade pudisti päätään, vaikkakin hän tuntui minusta vähemmän varmalta kuin aikaisemmin.

– Niin, herra Holmes, te voitte etsiä maankiertäjäänne ja me pidämme saaliimme siksi kunnes olette löytänyt hänet. Tulevaisuus näyttäköön, kumpi on oikeassa. Pankaa merkille eräs asia, herra Holmes! Mikäli tähän mennessä tiedämme, ei yhtään asiakirjaa ole viety, ja vankimme on koko maailmassa ainoa, jolla ei ollut syytä ottaa niitä, koska hän oli perillinen ja joka tapauksessa saisi ne.

Ystäväni näytti miettiväiseltä kuullessaan tämän huomautuksen.

– En tahdo kieltää, että tosiseikat näyttävät puhuvan teidän mielipiteenne puolesta, sanoi hän. Tahdoin vain osoittaa, että on muita yhtä todennäköisiä. Kuten sanotte, tulevaisuus ratkaiskoon sen. Hyvää aamupäivää! Päivän kuluessa pistäydyn Norwood’issa katsomassa kuinka puuhanne sujuvat.

Salapoliisin mentyä nousi ystäväni ja alkoi tehdä valmistuksiaan reippaasti kuin ainakin mies, jolla on mieluisa tehtävä edessään.

– Ensimäinen toimenpiteeni, Watson, sanoi hän vaihtaessaan takkia, on kuten sanoin matkustaa Blackheath’iin.

– Ja miksei Norwood’iin?

– Meillä on tässä yksityinen tapahtuma, joka tulee aivan toisen kintereillä. Poliisi tekee erehdyksen keskittäessään huomionsa jälkimäiseen, koska se sattumalta on selvästi rikollinen. Mutta minusta on ilmeisesti loogillista koettaa hiukan valaista edellistä tapahtumaa – omituista testamenttia, niin kiireesti laadittua ja niin odottamattoman perillisen eduksi. Se voi auttaa jälkimäisen selittämistä. Mutta tällä kertaa, rakas ystävä, et voi tehdä mitään. Ei ole odotettavissa pienintäkään vaaraa, muuten en ryhtyisi mihinkään ilman sinua. Kun tapaan sinut illalla, niin toivottavasti voin kertoa tehneeni jotain tämän onnettoman nuoren miehen hyväksi, joka on uskonut kohtalonsa minun käsiini.

Oli jo myöhäistä ystäväni palatessa, ja minä saatoin nähdä hänen kalpeista ja väsyneistä kasvoistaan, ettei hänen toiveensa ollut täyttynyt. Kokonaisen tunnin hän haaveksi soitellen viuluaan ja koetti siten tyynnyttää mieltään. Viimein hän pani soittimen syrjään, ja alkoi yksityiskohtaisesti kuvailla onnettomuuksiaan.

– Tämä menee hullusti, Watson – niin hullusti kuin voi mennä. En ole sanonut mitään Lestrade’lle, mutta itse asiassa en hetkeäkään usko, että hän on oikeilla jäljillä ja me väärillä. Koko vaistoni suuntautuu yhdelle taholle ja kaikki todisteet toiselle, ja pelkäänpä, ettei brittiläinen oikeus ole vielä ehtinyt niin pitkälle, että se antaa etusijan minun mielipiteelleni Lestrade’n tosiseikkojen rinnalla.

– Menitkö Blackheath’iin?

– Menin, Watson, menin sinne ja sain pian selville, että murhattu Oldacre oli oikea lurjus. Mc Farlane’n isä oli ulkona etsiskelemässä poikaansa ja äiti oli kotona – sievä, sinisilmäinen nainen, sillä kertaa erittäin levoton ja suuttunut. Hän ei luonnollisesti ottanut kuuleviin korviinsakaan mahdollisuutta, että poika olisi syyllinen. Hän ei ilmaissut vähintäkään hämmästystä tai surua vanhan Oldacre’n kuoleman johdosta. Päinvastoin hän puhui miehestä niin katkerasti, että hän siten tietämättään vahvisti Lestrade’n käsitystä asiasta, sillä jos hänen poikansa oli kuullut äitinsä puhuvan Oldacre’sta sillä tavalla, niin se herätti jo etukäteen hänessä vihamielisiä tunteita. ”Hän muistutti enemmän viekasta ja ilkeää apinaa kuin ihmistä”, sanoi hän, ”ja hän on ollut sellainen nuoruudestaan saakka.”

– Tunnetteko sitten hänet? sanoin minä.

– Kyllä, sangen hyvin, hän on oikeastaan ollut sulhaseni. Luojan kiitos, että ajoissa ymmärsin erota hänestä ja mennä naimisiin paremman, vaikkakin köyhemmän miehen kanssa. Olin kihloissa hänen kanssaan, kun sain kuulla liikuttavan jutun, kuinka hän oli päästänyt elävän kissan suureen lintuhäkkiin, ja senjälkeen en tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän haki jotain laatikostaan ja antoi minulle viimein naisen muotokuvan, joka oli turmeltu terävällä veitsellä. ”Tämä on oma kuvani,” sanoi hän. ”Hääpäivänäni sain sen häneltä tuollaisena ja samalla hän kirosi minut.”

– Mutta lopuksi on hänen kuitenkin täytynyt katua, sanoin minä, koska hän on jättänyt omaisuutensa pojallenne.

– Ei poikani enkä minä halua ottaa mitään Jonas Oldacre’lta, ei elävältä eikä kuolleelta, huudahti hän kiivaasti. Taivaassa on Jumala, herra Holmes, ja sama Jumala, joka on rangaissut tuota kovasydämistä miestä, on myös viimein osoittava, että poikani on viaton.

No, minä tein muutamia kysymyksiä saadakseni olettamuksemme todistetuksi, mutta turhaan. Lopulta luovuin yrityksestä ja matkustin Norwood’iin.

Talo, Deep Dene House, suuri, uudenaikainen, tiilikivinen huvilarakennus, sijaitsee tontin taemmassa osassa etuosan ollessa kenttänä, johon on istutettu laakeripuita. Oikealla vähän matkan päässä tieltä on lautatarha, jossa tulipalo oli ollut. Muistikirjani lehdelle tein luonnoksen ympäristöstä. Tämä vasemmalla oleva ikkuna kuuluu Oldacre’n huoneeseen. Tieltä saattaa nähdä sinne. Koko tämänpäiväisestä matkastani ei oikeastaan olekaan ollut muuta hyötyä kuin tämä pohjapiirros. Lestrade ei ollut siellä, mutta hänen ylikonstaapelinsa opasti minua paikalla. He olivat juuri tehneet suuren löydön. Palaneen puupinon tuhkasta he olivat löytäneet hiiltyneitä orgaanisia aineita ja sitäpaitsi muutamia metallipalasia. Minä tutkin ne tarkoin eikä ole epäilystäkään siitä, että jälkimäiset ovat housunnappeja. Lisäksi näin että yhdessä oli sana ”Hyams”, Oldacre’n räätälin nimi. Sitten tarkastin kentän hyvin huolellisesti löytääkseni jotakin jälkiä, mutta vallitseva kuivuus on tehnyt maan kovaksi. Ei ollut mitään huomionarvoista paitsi että ruumis tai jokin mytty on laahattu matalan, lautapinon suuntaan kulkevan pensasaidan läpi. Kaikki tämähän sopii poliisin mielipiteeseen asiasta. Kuljeskelin tunnin ajan tuolla kentällä elokuun auringon paahtaessa selkääni, mutta tuloksetta.

No, tämän tappion kärsittyäni menin makuuhuoneeseen ja tarkastelin sitä. Veritäplät olivat hyvin pieniä ja mitättömiä, mutta epäilemättä tuoreita. Keppiä oli siirretty, mutta myöskin siinä olivat merkit pieniä. Keppi kuuluu asiakkaallemme, senhän hän myöntää itse. Matolla saattoi huomata kahden henkilön jälkiä, mutta ei kolmannen, mikä seikka on jälleen vastapuolen voitto. Koko ajan kerääntyi todisteita sille, kun taas minä en saanut ainoatakaan teoriani tueksi.

Ainoastaan pienen toivonpilkkeen sain – eikä sekään johtanut mihinkään. Tutkin kassakaapin sisällön, josta suurin osa oli pantu pöydälle. Paperit oli suljettu sinetöityihin kirjekuoriin, joista konstaapelit olivat avanneet pari. Asiakirjoilla ei ollut, mikäli minä saatoin arvostella, mitään suurempaa arvoa eikä myöskään herra Oldacre’n pankkikirja osoittanut hänen asemaansa kovin loistavaksi. Mutta minusta tuntui, etteivät kaikki paperit olleet jälellä. Huomasin viittauksia muutamiin asiakirjoihin – ehkä kaikkein tärkeimpiin – joita en saattanut löytää. Jos voisimme näyttää toteen, että ne ovat poissa, kääntyisi Lestraden todistus häntä itseään vastaan, sillä ei kai kukaan varastaisi papereita, jotka hän vähän myöhemmin saisi periä?

Lopuksi kun olin tarkastanut kaikki enkä mitään löytänyt, koetin onneani taloudenhoitajattaren luona. Rouva Lexington on hänen nimensä, pieni, tumma, vaitelias nainen epäluuloisine, kapeine silmineen. Jos hän tahtoisi, voisi hän kertoa meille jotain, siitä olen varma. Mutta hän vaikenee kuin muuri. Kyllä, hän oli päästänyt herra Mc Farlane’n sisään kello puoli 10. Hän toivoi, että hänen kätensä olisi halvaantunut ennenkuin hän teki sen. Hän oli mennyt vuoteeseen kello puoli 11. Hänen huoneensa oli talon toisessa päässä eikä hän voinut kuulla mitä tapahtui. Herra Mc Farlane oli jättänyt hattunsa ja, kuten hän luuli, keppinsä eteiseen. Hän oli herännyt meluun tulen levitessä. Hänen rakas isäntä raukkansa oli varmasti murhattu. Oliko isännällä vihollisia? Kyllä, kaikilla ihmisillähän on vihamiehiä, mutta herra Oldacre eli hyvin yksikseen ja tapasi ihmisiä ainoastaan liikeasioissa. Hän oli nähnyt napit ja oli varma siitä, että ne kuuluivat niihin vaatteisiin, jotka hänen isännällään olivat olleet yllä edellisenä päivänä. Lautapino oli hyvin kuiva, sillä ei ollut satanut kuukauteen. Se paloi kuin taula, ja kun hän tuli paikalle, ei hän saattanut nähdä muuta kuin liekkejä. Mutta sekä hän että palosotilaat olivat tunteneet palaneen lihan käryä. Hän ei tietänyt mitään papereista eikä herra Oldacre’n yksityisasioista.

– Siinä, rakas Watson, on kertomus huonosta onnestani. Ja kuitenkin, kuitenkin – Holmes hieroi innokkaasti laihoja käsiään – minä tiedän, että kaikki tämä on hullua, minä tunnen sen. On jotain, mikä ei ole tullut ilmi, ja tuo taloudenhoitajatar tietää sen. Hänen katseessaan oli eräänlaista uhmaa, joka syntyy vain silloin, kun omatunto ei ole puhdas. Mutta missään tapauksessa ei kannata enää puhua siitä, Watson. Ellei mikään onnellinen sattuma astu väliin, ei tätä tapausta – katoaminen Norwood’issa – tulla liittämään niihin menestyskuvauksiin, jotka kärsivällinen yleisö ehkä saa jonakin kauniina päivänä lukeakseen.

– Mutta, sanoin minä, kyllä kai juryyn vaikuttaa syytetyn uskottava ulkonäkö?

– Se on vaarallinen todistus, Watson. Muistathan tuon hirveän murhaajan, Bert Stevens’in? Onkohan ollut olemassa lempeämpää, pyhäkoululaismaisempaa nuorukaista kuin hän?

– Ei, se on totta.

– Ellei meidän onnistu esittää toista teoriaa, on miehemme hukassa. Tässä jutussa on tuskin ainoatakaan yksityisseikkaa, jota ei voida kääntää häntä vastaan, ja kaikki tutkimukset ovat vain vahvistaneet epäluuloja. Kesken kaikkea, on kuitenkin, mitä tulee noihin asiakirjoihin, eräs pieni kohta, jota voimme pitää lähtökohtana. Selaillessani pankkikirjaa huomasin, että se alhainen määrä, mikä hänellä oli pankissa, oli sijoitettu muutamiin suuriin shekkeihin, jotka oli annettu eräälle herra Corneliukselle. Tunnustan, että minua huvittaisi tietää, kuka tämä herra Cornelius on, jonka kanssa liikeasioista syrjään vetäytyneellä rakennusmestarilla on niin suuria sopimuksia. Onko hänen sormensa mahdollisesti mukana tässä jutussa? Cornelius voi olla joku välittäjä, mutta emme ole löytäneet mitään kauppakirjoja, jotka vastaisivat näitä suuria summia. Koska olen kadottanut kaikki muut jäljet, täytyy minun käydä käsiksi tähän, ja kuulustelenpa miestä pankista. Mutta pelkään pahoin asian päättyvän siten, että Lestrade hirtättää asiakkaamme, mikä tulos olisi suuri voitto Scotland Yard’ille.

En tiedä kauanko Sherlock Holmes nukkui sinä yönä, mutta tullessani alas aamiaiselle tapasin hänet siellä kalpeana ja rasittuneena, kirkkaat silmät loistaen tavallista enemmän, kiitos ympärillä olevien tummien renkaitten. Matolla hänen tuolinsa ympärillä oli sikin sokin savukkeiden pätkiä ja aamulehtiä. Pöydällä oli avattu sähkösanoma.

– Mitä sanot tästä, Watson? sanoi hän työntäen sen minulle.

Se oli Norwood’ista ja kuului näin:

”Uusia tärkeitä todisteita. Mc Farlane’n syyllisyys selvä. Neuvon teitä luopumaan asiasta.

Lestrade.”

– Tämä näyttää vakavalta, sanoin minä.

– Se on Lestrade’n pieni voitonhuuto, tuo, sanoi Holmes hymyillen katkerasti. Ja kuitenkin olisi hätiköityä jättää asia. Uudet tärkeät todisteet ovat kaksiteräinen miekka; ne voivat yhtä hyvin viitata myös toiselle taholle kuin Lestrade tarkoittaa. Kiiruhda syömään, Watson, niin menemme ulos ja katsomme mitä voimme tehdä. Tänään tunnen tarvitsevani sinun seuraasi ja siveellistä tukeasi.

Ystäväni ei ollut itse syönyt aamiaista, sillä hänen omituisuuksiinsa kuului olla nauttimatta mitään ravintoa, kun hänellä oli oikein vaikeita tehtäviä ratkaistavanaan. ”Tällä kertaa minulla ei ole voimia kestää ruuansulatusta ja muuta sellaista”, oli hänellä tapana vastata minun ehdotuksiini. En sentähden hämmästynyt, kun hän tänä aamuna jätti aamiaisen koskematta matkustaakseen kanssani Norwood’iin. Joukko uteliaita seisoskeli Deep Dene House’n ympärillä, joka oli juuri sellainen esikaupunkihuvila kuin olin kuvitellut. Kentällä kohtasimme Lestrade’n, joka säteili voitonriemua.

– No, herra Holmes, onko teidän jo onnistunut näyttää toteen, että me olemme väärässä? Oletteko löytänyt maankiertäjänne? huudahti hän.

– En ole muodostanut vielä mitään mielipidettä, vastasi Holmes.

– Mutta me muodostimme omamme eilen ja tänään se on näyttäytynyt oikeaksi, joten teidän on myönnettävä, että olemme päässeet edellenne tällä kertaa, herra Holmes.

– Näytätte todellakin siltä kuin jotain tavatonta olisi tapahtunut, sanoi Holmes.

Lestrade nauroi ääneen.

– Niin, teistä ei ole hauskempaa kuin kestään muustakaan saada nenällenne, sanoi hän. Ei voi aina vaatia olevansa oikeassa, vai kuinka, tohtori Watson? Olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä, niin näytän teille kerta kaikkiaan, että murhan teki Mc Farlane.

Hän vei meidät eteisen läpi sen takana olevaan pimeään halliin.

– Tänne täytyi Mc Farlane’n tulla hattuaan hakemaan sitten kun rikos oli tehty, sanoi hän. Katsokaa nyt tätä!

Dramaattisin elein hän raapasi tulen tulitikkuun ja antoi sen valaista veritäplää valkeaksi kalkitulla seinällä. Hänen lähentäessään tikkua näin, että se oli enemmän kuin veritahra, se oli peukalon jälki.

– Katsokaa sitä suurennuslasillanne, herra Holmes!

– Kyllä, katson juuri.

– Tiedätte ettei ole kahta samanlaista peukalonjälkeä?

– Niin, olen kuullut jotain sen tapaista.

– No, olkaa nyt hyvä ja verratkaa tätä jälkeä siihen vahajälkeen, jonka tänä aamuna otatin nuoren Mc Farlane’n oikeasta peukalosta.

Kun hän piti vahajälkeä veritäplän vieressä, en tarvinnut edes suurennuslasia nähdäkseni, että molemmat jäljet olivat epäilemättä samasta peukalosta. Minusta oli selvää, että onneton asiakkaamme oli hukassa.

– Tämä on ratkaiseva, sanoi Lestrade.

– Niin, tämä on ratkaiseva, huudahdin minä vasten tahtoani.

– Se on ratkaiseva, sanoi Holmes.

Hänen äänensävyssään oli jotain, mikä herätti huomiotani, ja käännyin katsomaan häntä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet. Ne säteilivät sisäistä iloa. Silmät loistivat kuin tähdet. Minusta näytti siltä kuin hän ponnistaisi voimiaan pidättääkseen naurunhohotusta.

– Voi kumminkin! sanoi hän viimein. Kuka olisi uskonut sitä. Ja ajatella, kuinka ulkonäkö pettää! Niin siivo nuori mies! Siitä näimme, ettei pidä luottaa omaan arvosteluunsa, vai miten, Lestrade?

– Niin, muutamat meistä ovat joskus hiukan liian varmoja, sanoi Lestrade.

Hänen häpeämätön äänensävynsä raivostutti minua, mutta sillehän ei mahtanut mitään.

– Sellainen kohtalon sallima, että nuori mies tuli painaneeksi peukalonsa seinään ottaessaan hattuaan naulasta. Myöskin niin luonnollinen asia, kun sitä oikein ajattelee.

Holmes oli ulkonaisesti tyyni, mutta hänen huulensa vavahtivat hillitystä mielenliikutuksesta hänen sanoessaan nämä sanat.

– Kuinka teitte tämän merkillisen löydön, Lestrade? lisäsi hän.

– Se oli taloudenhoitajatar, rouva Lexington, joka kiinnitti poliisin huomion veritäplään.

– Missä konstaapeli oli?

– Hän oli makuuhuoneessa, jossa murha tehtiin, pitämässä silmällä, ettei mitään liikuteltu.

– Mutta mistä johtuu, ettei poliisi huomannut merkkiä eilen?

– Niin, meillähän ei ollut mitään erityistä syytä tarkastaa hallia niin huolellisesti. Eikä se muuten ole mikään silmäänpistävä paikkakaan.

– Ei, luonnollisesti ei. Oletan että merkki oli siinä myös eilen?

Lestrade katsoi Holmes’ia kuin olisi luullut tämän tulleen hulluksi. Myönnän, että minäkin olin hämmästynyt hänen kummallisesta käytöksestään ja huomautuksestaan.

– En tiedä luuletteko Mc Farlane’n hiipineen vankilasta yön pimeydessä tänne vahvistamaan epäluulot itseään vastaan, sanoi Lestrade. Vetoan mihin asiantuntijaan tahansa, ellei tämä ole hänen peukalonsa jälki.

– Se on epäilemätöntä.

– No, se kai riittänee, sanoi Lestrade. En ole mikään haaveilija, herra Holmes, ja kun olen saanut todisteita, teen johtopäätökseni. Jos haluatte jotain, tapaatte minut työhuoneesta, jonne menen laatimaan raporttiani.

Holmes oli jälleen päässyt tasapainoon, vaikkakin hänessä saattoi vielä havaita sisäistä tyytyväisyyttä.

– Niin, tämä oli surkea juttu, Watson, sanoi hän. Ja kuitenkin on juuri siinä seikkoja, jotka sallivat meidän toivoa asiakkaamme pelastusta.

– Se ilahduttaa minua, sanoin sydämellisesti. Luulin hänen olleen mennyttä miestä.

– Asia on niin, että siinä todistuksessa, johon ystävämme panee niin suuren arvon, on melkoinen aukko.

– Älähän, todellakin? Ja mikä se on?

– Se vain, että minä tiedän, ettei merkkiä ollut siinä, kun eilen tutkin eteisen. Ja kävelkäämme nyt hiukan auringonpaisteessa, Watson.

Hämilläni, mutta toivorikkain mielin kävelin ystäväni rinnalla ympäri taloa. Holmes tutki sen tarkoin joka puolelta ja sitten hän tarkasti talon sisältä kellaria ja ullakkoa myöten. Useat huoneet olivat kalustamattomia, mutta Holmes tutki ne kaikki yhtä huolellisesti. Ehdittyämme lopulta yläkerran käytävään, joka kulki kolmen kalustamattoman vierashuoneen edessä, valtasi hänet odottamaton hilpeydenpuuska.

– Tässä asiassa on todellakin kummallisia puolia, Watson, sanoi hän. Luulenpa että on aika antaa Lestrade’lle osansa tästä. Hän on hiukan huvitellut meidän kustannuksellamme ja nyt on ehkä meidän vuoromme. Niin, tiedän miten menettelemme.

Scotland Yard’in tarkastaja istui yhä kirjoittamassa Holmes’in tullessa sisään ja keskeyttäessä hänet.

– Ymmärtääkseni kirjoitatte juuri raporttia asiasta, sanoi hän.

– Kyllä, sitä kirjoitan.

– Eikö se ole hiukan liian aikaista? En mahda sille mitään, etten usko todisteketjuanne vielä täydelliseksi.

Lestrade tunsi ystäväni liian hyvin ollakseen kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa. Hän pani pois kynänsä.

– Mitä tarkoitatte, herra Holmes? sanoi hän hämmästyneenä.

– Vain sitä että on eräs tärkeä todistaja, jota ette ole kuulustellut.

– Voitteko hankkia hänet tänne?

– Luulen voivani.

– Tehkää se sitten.

– Teen parhaani. Kuinka monta konstaapelia teillä on?

– Minulla on nyt kolme.

– Mainiota, sanoi Holmes. Ovatko ne kaikki kookkaita, vahvaäänisiä miehiä?

– Luulen niin, vaikkakaan en saata huomata, mitä heidän äänensä tähän asiaan kuuluvat.

– Ehkä saan teidät huomaamaan sekä sen että muutakin, sanoi Holmes. Olkaa hyvä ja kutsukaa konstaapelinne tänne, niin minä koetan.

Pian senjälkeen seisoivat nuo miehet hallissa.

– Halkovajassa on melkoinen määrä olkia, sanoi Holmes, ja pyydän teitä tuomaan tänne kaksi nippua. Sinulla on kai tulitikkuja mukanasi, Watson. – Kiitos! Ja nyt, herra Lestrade, pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua yläkertaan.

Kuten olen maininnut, kulki siellä leveä käytävä kolmen tyhjän makuuhuoneen edessä. Holmes vei meidät tämän käytävän etäisimpään päähän. Konstaapelit hymyilivät ja Lestrade katseli ystävääni hämmästyneenä ja uteliaana. Holmes asettui eteemme sen näköisenä kuin aikoisi tehdä taikatemppuja.

– Olisitteko hyvä ja lähettäisitte yhden konstaapelinne hakemaan kaksi sangollista vettä? Levittäkää oljet tähän lattialle. Kas niin, nyt olemme valmiit.

Lestrade punastui vihasta.

– Kujeiletteko kanssamme, herra Holmes? sanoi hän. Jos tiedätte jotain, voitte sanoa sen ilman näitä temppuja.

– Vakuutan teille, parahin Lestrade, että minulla on pätevät syyt kaikkeen, mitä teen. Muistatte ehkä, että piditte minua pilkkananne pari tuntia sitten, jolloin onni näytti olevan teidän puolellanne, ja siksi ei teidän pidä nyt ihmetellä minun temppujani. Ole hyvä ja avaa ikkuna, Watson, ja sytytä sitten olkilyhteen toinen pää, niin olet kiltti.

Tein kuten hän pyysi, ja savupilvi tuprahti käytävään.

– Nyt saamme nähdä, löydämmekö puuttuvan todistajan, herra Lestrade. Saanko pyytää teitä kaikkia huutamaan: ”Tuli on irti!” Yks, kaks, kolme!

– Tuli on irti! huusimme kaikki.

– Kiitos. Vielä kerran, saanko pyytää.

– Tuli on irti!

– Vielä kerran ja kaikki yht’aikaa.

– Tuli on irti!

Huudon oli täytynyt kuulua yli koko Norwood’in. Se oli tuskin lakannut kaikumasta, kun tapahtui jotain kummallista. Ovi avautui yht’äkkiä käytävän toisessa päässä, jossa aikaisemmin ei ollut näkynyt muuta kuin pelkkä seinäpinta, ja pieni, ryppyinen mies syöksähti ulos kuin kaniini kolostaan.

– Erinomaista, sanoi Holmes tyynesti. Watson, kaada vettä oljille. Kiitos! Lestrade, sallikaa minun esittää teille puuttuva todistaja, herra Oldacre.

Salapoliisi tuijotti ällistyneenä tulokkaaseen. Tämä seisoi silmiään räpytellen valonhohteessa ja savussa. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, ilkeät ja viekkaat vilkuvine, harmaanvihreine silmineen ja valkeine kulmakarvoineen.

– Mitä te olette puuhannut koko tämän ajan? sanoi Lestrade vihdoin.

Oldacre nauroi hämillään väistäen salapoliisin raivoisaa katsetta.

– En ole tehnyt mitään pahaa.

– Ette tehnyt mitään pahaa! Olette tehnyt parhaanne saadaksenne viattoman ihmisen hirteen. Ellei tätä herraa olisi ollut, niin varmasti olisitte onnistunutkin.

Lurjus alkoi vääntelehtiä.

– Se oli vain pilaa.

– Ohhoh, vai pilaa! Ette ole saava naurajia puolellenne, sen vakuutan. Viekää hänet alakertaan ja vartioikaa häntä vierashuoneessa siksi kunnes tulen! Herra Holmes, lisäsi hän miesten poistuttua, en voinut sanoa sitä konstaapelien läsnäollessa, mutta tohtori Watson’in kuullen vannon, että tämä on nokkelinta, mitä tähän mennessä olette tehnyt, vaikkakin minulle on arvoitus, miten olette menetellyt. Olette pelastanut viattoman miehen hengen ja ehkäissyt suuren skandaalin, joka olisi turmellut koko minun maineeni Scotland Yard’issa. Holmes hymyili taputtaen Lestrade’a hartioihin.

– Sensijaan että maineenne olisi pilaantunut, olette huomaava sen vakiintuvan entistä enemmän. Muuttakaa vain hiukan sitä raporttia, jota jo kirjoititte, niin hämmästellään, miten vaikeata on pimittää tarkastaja Lestrade’n silmiä.

– Ettekö halua nimeänne mainittavan?

– En suinkaan, työ palkitsee itse itsensä. Ehkä minä saan kunnian joskus tulevaisuudessa, kun kunnianhimoinen historikkoni ottaa asian käsille. Kurkistakaamme sillä välin tuon rotan koloon.

Se oli katosta valaistu komero. Siellä oli muutamia huonekaluja, ruokavarasto ja hiukan kirjoja ja paperia.

– Siinä nähdään mitä etua on rakennusmestarinammatista, sanoi Holmes ulos tultuamme. Hän on voinut valmistaa itselleen piilopaikan kenenkään tietämättä siitä paitsi tuon taloudenhoitajattaren, jonka rientäisin pidättämään, jos olisin teidän sijassanne, Lestrade.

– Minä teen sen. Mutta kuinka keksitte tuon komeron, herra Holmes?

– Olin päässyt selville siitä, että tuo mies piileskeli talossa. Astellessani käytävissä huomasin, että tämä oli 6 jalkaa lyhyempi kuin vastaava alakerran käytävä, ja niin muodoin oli selvää, missä hän piili. En voinut uskoa häntä niin rohkeaksi, että hän pysyisi siellä kuullessaan tulen olevan irti. Olisimme voineet mennä sinne sisään vangitsemaan hänet, mutta minua huvitti todellakin antaa hänen itse juosta loukkuun ja olinhan muuten teille velkaa pienen pilan.

– Niin, nyt olemme tosiaankin kuitit. Mutta mistä ihmeestä saatoitte aavistaa, että hän piilotteli talossa?

– Peukalon jäljestä, Lestrade. Te sanoitte että se oli ratkaiseva ja niinhän se olikin, vaikkei siten kuin te luulitte. Tiesin ettei sitä ollut siinä edellisenä päivänä. Panen aina tarkoin merkille yksityisseikat, kuten ehkä olette huomannut, ja olin myös huolellisesti tarkastanut tämän eteisen. Siis tiesin, että merkki oli ilmestynyt siihen yöllä.

– Mutta miten?

– Se on hyvin yksinkertaista. Kun asiakirjat koottiin ja sinetöitiin, antoi Oldacre Mc Farlane’n painaa peukalonsa pehmeään vahaan. Kaikkihan kävi niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että nuori mies ei itse varmasti muistaisikaan sitä. Oldacre ei ehkä itsekään silloin ajatellut asiaa, ennenkuin hänen mieleensä äkkiä juolahti, miten ratkaisevan todisteen hän saisi Mc Farlanea vastaan käyttämällä tuota merkkiä. Olihan maailman helpoin tehtävä Oldacrelle ottaa vaha jäljennös sinetistä, kostuttaa se verellä ja sitten itse painaa se seinään tai antaa taloudenhoitajattaan tehdä se.

– Ihmeellistä! sanoi Lestrade. Asia on kirkas kuin kristalli, kun te selitätte sen. Mutta mikä on ollut alkusyynä koko tähän petokseen?

Oli huvittavaa nähdä, miten salapoliisin aikaisemmin niin ylimielinen käytös oli muuttunut miltei lapselliseksi haluksi saada tietää yhä enemmän ja enemmän.

– Oh, sitä ei ole vaikea selittää. Tuo mies, joka nyt odottaa meitä alhaalla, on perin juurin ilkeä ja paha ihminen. Tiedättekö että Mc Farlanen äiti on ollut kihloissa hänen kanssaan ja purkanut kihlauksen? Ei, sitä ette tiennyt! Minähän sanoin teille, että matkustaisin ensiksi Blackheath’iin ja sitten Norwood’iin. No, tämä häväistys, joksi mies kutsui sitä, on kytenyt hänen pahoissa aivoissaan, ja koko elämänsä ajan hän on janonnut kostoa. Viime vuosina on hänellä ollut huono onni – luultavasti onnistumattomia keinotteluja – ja hän huomaa asemansa horjuvaksi. Hän päättää vetää nenästä velkojiaan, ja tässä tarkoituksessa hän maksaa suuria summia eräälle herra Corneliukselle, joka on varmasti hän itse. En ole vielä ottanut selkoa noista shekeistä, mutta luultavasti ne on maksettu jonkun pikkukaupungin pankista, jossa kaupungissa Oldacre vietti jonkunlaista kaksoiselämää. Hän aikoi vaihtaa nimeä ja hävitä rahoineen sekä alkaa uutta elämää jollain toisella seudulla.

– Niin, tuo kuuluu kyllä uskottavalta.

– Katoamisellaan hän tekisi kaikki etsiskelyt mahdottomiksi ja samalla hän kostaisi entiselle kihlatulleen, jos hän voisi uskotella, että tämän poika oli murhannut hänet. Se oli pahuuden mestarinäyte, ja hän suoritti sen myös mestarillisesti. Testamentti, joka osoittaisi luonnollisen vaikuttimen rikokseen, salainen vierailu, josta Mc Farlane’n vanhempien ei pitänyt tietää, taloon jäänyt keppi, veri ja jäännökset lautapinossa, kaikki oli oivallisesti järjestetty. Kokonaisuus muodosti verkon, jossa en muutamia tunteja sitten huomannut pienintäkään poispääsyn mahdollisuutta. Mutta hänessä ei ollut sitä neroutta, joka tietää, milloin tulee lopettaa. Hän tahtoi parantaa sellaista, mikä jo oli täydellistä, vetää nuoran tiukemmalle uhrin kaulan ympäri, ja niin hän turmeli kaikki tyyni. Menkäämme alakertaan, Lestrade. Tahtoisin tehdä hänelle pari kysymystä.

Veijari istui tuolilla konstaapeli kummallakin puolellaan.

– Se oli pilaa, sir, mutisi hän. Vakuutan että se oli vain pilaa, tahdoin nähdä, mitä tapahtuisi, jos katoaisin, ja ettehän toki usko, että minä olisin tahtonut mitään pahaa nuorelle Mc Farlane’lle?

– Sen saa jury ratkaista, sanoi Lestrade.

– Ja pian saatte selon siitä, että velkojanne panevat herra Corneliuksen pankkikirjan takavarikkoon, sanoi Holmes.

Oldacre säpsähti ja katseli pienillä, kiukkuisilla silmillään ystävääni.

– Saan kiittää teitä paljosta, sanoi hän. Ehkäpä voin jonakin päivänä maksaa velkani.

– Saatte kyllä muuta puuhaa lähivuosina, sanoi Holmes hiukan hymyillen. Mutta kesken kaikkea, mitä panitte lautapinoon paitsi vanhoja housujanne? Kuolleen koiran vai kaniineja vai mitä? Ettekö tahdo sanoa sitä? Siinä ette tee kiltisti, herra Oldacre. Mutta luulen että pari kaniinia riittää selittämään sekä veritäplät että palaneet jäännökset. Jos joskus kirjoitat tästä, Watson, voit vallan hyvin käyttää kaniineja.

Lähde: Doyle, A. Conan 1927: Valtiosalaisuus: ynnä muita salapoliisikertomuksia. Suomennos. Carl Geislerin kustannustoimisto, Helsinki.