Siirry sisältöön

Seinäkirjoituksia Tammisaaren pakkotyölaitoksen päävahdissa

Wikiaineistosta
Seinäkirjoituksia Tammisaaren pakkotyölaitoksen päävahdissa.

Kirjoittanut Kaarlo Uskela


Unelmaelämää.

[muokkaa]
Jos ihmisell’ on mielikuvitusta,
voi uneksia päivät niinkuin yöt.
Voit unelmista saada huvitusta –
sen verran aikaa valvot vain kuin syöt.
Näin kulutan mä päivän toisen perään,
ja huomisesta olen huoleton.
Mä syötyäni nukun – syön kun herään,
ja kuvittelen: kaikki hyvin on.
Ei tätä kestä iankaikkisesti,
tää joskus jonkunlaisen lopun saa.
Vaan toistaiseksi – kesti mitä kesti! –
on tehtäväni aikaa kuluttaa.

31. 3. 1919.

Paketti.

[muokkaa]
Sain eilen paketinkin taas,
söin siitä kohta puolet.
Mun nälkä oli – katsokaas. –
Nyt poistui ”leipähuolet”.
Ja päätyttyä ”päivätyön”
nukahdin rauhaisasti.
Makeaa unta koko yön
mä vedin aamuun asti.
Heti kun silmät auki sain
mä kävin ruuan kimppuun:
Mä voihin tartuin sormillani
ja hampaillani limppuun.
On tapa täällä semmoinen
ja semmoisena pysyy.
”Miks’ niin?” sä kysyt hymyillen. –
Ka vielä tuota kysyy!
Voileivän tekee sormillaan,
näät, melko joutuisasti,
mut teepäs varpaillasi vaan,
niin näät: käy hankalasti.
On meillä vaihtoehdot nää,
ei löydy mitään muuta.
Jos tahdot kättä pitempää,
niin nurkassa on – luuta.
Oi huoletonta elämää:
kun joku aina muistais
vaan paketteja lähettää,
niin kyllä päivät luistais!
On meille varsin vaikeaa
kohtalon kova koulu.
Mutt’ usein paketin kun saa,
niin meill’ on aina joulu.

4. 4. 1919.

Lapset.

[muokkaa]
Muistui lapset armaat mieleen. –
Pistän tuohon ovipieleen
pienen muistorunon näistä
kallehista kassapäistä.
Istun iltasella tässä
itsekseni ikävässä.
Tuonne lentää aatokseni
kotiin, luokse rakkaitteni.
Mulla oli neljä lasta.
Nyt on viisi. Nuorin vasta
syntyi, kun jo olin poissa
näissä hornan komeroissa. –
Silmät himmentääpi sumu,
korvihini kuuluu humu:
leikkivien lasten ääni. –
Aivan pyörällä on pääni. –
”Tule, Unelmani! juokse. –
Joutukaa jo isän luokse:
Väinö, Uljas, Kyllikkini,
pieni Sointu Lemmikkini!” –
Tyttö luopi katseen hartaan
silmihini, tarttuu partaan,
toinen puristaapi kaulaa,
kolmas korvanani laulaa.
Väinö, vanhin veikko pauhaa:
”Antakaa nyt hiukan rauhaa!”
Uljas, pikku veikko, lisää:
”Älkää kiusatko nyt isää!” –
Äiti tuolla leipää taittaa.
”Taitaa sulle ruoka maittaa”
sanoo, tuopi pöytään voita,
paistia ja perunoita. –
”Nyt on poissa kaikki surut!
Isän pikku kullanmurut!
Rakkaat sydänkäpyseni!” – –
Juttelenkos itsekseni?
Iltakos nyt on vai aamu?
Haihtunut on vaimon haamu,
Väinö mennyt menojansa,
vienyt Uljaan mukanansa.
Kyllikkikin kaulastani
kirpoo, katoo Unelmani,
sylistäni lasken Soinnun.
Vihdoin tykkänänsä toinnun.
Olen yksin. Kolkko koppi.
Tyhjä tääll’ on joka soppi.
Mitään muuta silmät ei nää
kuin nää neljä tyhjää seinää.
Korvihini kuuluu humu,
silmät himmentääpi sumu.
Sumun läpi lastenkuvat
silmihini kangastuvat.
”Väinö, Uljas, Kyllikkini,
pikku Sointu Lemmikkini!
menkää! – Unelmani, juokse! –
Älkää tulko isän luokse!” –
Silmistäni tippuu vettä
käsilleni. Luulen, että
itken. – Pikku kullanmurut!
Isän valtaa suuret surut. –
Täytyy saada vaihtumahan
ajatukset. Haihtumahan
jollen saa jo ikävääni,
tuohon muuriin murskaan pääni.

Pitkäperjantaina 1919.

Ylösnousemus.

[muokkaa]
Pitemmält’ ei enää auta
täällä toimetonna maata.
Enhän iankaiken saata
maleksia niinkuin nauta,
yötä päivää vetää unta.
Ei – sen tehköön johtokunta!

Pääsiäisenä 1919.

Kotitarkastus kopissa.

[muokkaa]
Voi vietävät! Taas paperini veivät!
Ja kynänpätkät – sormiani eivät!
Ei viety myöskään päätä eikä kaulaa:
siis vielä saatan runoilla ja laulaa.
En sure noita pikkutavaroita.
En niitten tähden paljon suuta soita.
En myöskään paljon sure vaivojani
niinkauan kuin ei viedä – aivojani.

24. 4. 1919.


Lähde: Uskela, Kaarlo 1921: Pillastunut runohepo: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.