Seitsemän veljestä: Kolmas luku

Toinen luku

Kolmas luku Seitsemän veljestä Kirjoittanut Aleksis Kivi

Neljäs luku

Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksan-vuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.

Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmin heidän haluansa ja mieltänsä. Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.

Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta. – Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne.» Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.

TIMO. Missä on pussini?

LAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.

JUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!

LAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt?

JUHANI. Ei einettäkään!

LAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.

JUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa.

AAPO. Mikä on tarkoitukses?

JUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!

AAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.

JUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö. – Eero tavailee jo, kas, kas. – Minä en syö.

TUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun kohta kanervaisella polstarilla.

JUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.

EERO. Minä suostun tuumaan, pojat.

AAPO. Mitä hulluuksia taas?

JUHANI. Vankeudesta pois!

AAPO. Ymmärrys hoi!

JUHANI. Sonnimäen hongisto hoi!

EERO. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.

JUHANI. Vastasi kuin poika.

AAPO. Simeoni, koeta parastas.

SIMEONI. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat. Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.

AAPO. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.

JUHANI. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä, pojat; luontoni ei kestä kauemmin.

TUOMAS. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois, pojat!

JUHANI. Päätetty asia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä, totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppu-pivo, lukkarin rohtima hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä hiiskahdakkaan enemmin nyt.

EERO. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hius-kiemurasta, jota säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.

JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.

EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.

JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?

SIMEONI. Hän pistelee.

JUHANI. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä veli-taikinassa, sinä piikki-sika, piikki-porsas, sinä sammakko!

SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!

JUHANI. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan pinnistää, köniinsä saa.

TUOMAS. Kaikki liriin, kaikki!

AAPO. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?

TIMO. »Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia», sentähden »pillit pussiin ja pois» ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää asiani vielä yhdellä sanalla: »kahden puolen kirves hiotaan».

AAPO. Lauri, kuinka teet?

LAURI. Käyn tästä Sonnimäelle.

AAPO. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te hullut miehet!

JUHANI. Ei auttais sittenkään, vaan mars, poika! Tuletko? Muutoin – Herra Kiesus! – tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?

AAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.

TUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.

JUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.

EERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.

JUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään. Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna, ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen, ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsavihkoni etusormensa ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!

TUOMAS. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.

EERO. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin tekee.

JUHANI. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin, nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.

TUOMAS. Miksi häntä äköittelet, Eero?

JUHANI. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä. Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.

TIMO. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan? Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran viisaudessansa antoi?

LAURI. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.

JUHANI. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. – Ovi auki!

AAPO. Huomaa, että olemme telkien takana.

TIMO. Puskuri on päällä, vahva puskuri.

JUHANI. Kätkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.

AAPO. Onhan pääsi jo perin pyörässä.

JUHANI. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä, veikkoni!

SIMEONI. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti lukkarin kanssa.

JUHANI. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! – Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois! »Ulos koko pataljoona!» huusi kapteeni vihoissansa.

TUOMAS. Ovi hakaan, Eero!

EERO. Niin juuri; linnan isoportti kiini pataljonan marssiessa västingin takaportista ulos. – Ha’assa on ovi.

AAPO. Minä varoitan teitä!

JUHANI. Tehty on tehty. Katsos tuossa!

AAPO. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!

SIMEONI. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!

JUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.

SIMEONI. Meitä poloisia!

JUHANI. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?

SIMEONI. Minä seuraan teitä, velikulta!

JUHANI. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?

AAPO. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän tässä enää muuta, koska kerran on palanen kelkassamme.

JUHANI. Istu ja pala!

TUOMAS. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.

JUHANI. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.

TUOMAS. Tule!

JUHANI. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.

TUOMAS. Pois! sanon minä.

JUHANI. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.

TUOMAS. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!

JUHANI. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä? Hänen otan vaan koreasti polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä näet kuinka pääni höyryy.

TUOMAS. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin.

JUHANI. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi.

He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet, multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallionkieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappilan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille.

Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri kirkonkylä, ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen, komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen, vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla.

JUHANI. Nyt syömme oikein kuninkaallisen atrian.

TIMO. Oikein herran-päiväisen.

JUHANI. Naudan-lihaa pussista ja nauris-hillukkoja mujusta. Ne ovat kypsiä tuossa paikassa.

Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu,

Kultani ääni se kaukana kaikuu...

Mikä härkäpäinen tyhmyys meiltä, istua lukkarin penkillä aapinen kourassa, istua kaksi peevelillistä päivää.

EERO. Mutta kas seista sen ovi-nurkassa, sehän vasta toista.

JUHANI. Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuus-tuumainen Eeroseni, sinä napa-taatta. – Lukkarin ovi-nurkassa! Minä sinun saakelin opetan.

AAPO. Hiljaa, hiljaa, te pakanat!

TUOMAS. Istu rauhassa, Juhani, ja ole huolimatta hänen puheistansa.

JUHANI. Lakki päästäs kun syöt, sinä kokkare.

TUOMAS. Lakki päästäs, sanon minäkin.

JUHANI. Kas niin. Totella täytyy sinun; ei auta.

SIMEONI. Aina vaan nalkutusta, paljasta nalkutusta. Jumala teidän sielunne ja mielenne kerran valaiskoon!

JUHANI. Ainapa hän on kiusan kapula.

EERO. Ainapa olen kirotuissa hampaissanne »se turvikko ja peukalo, se pikkunappula Eero». Mutta senpä tähden olen sitkeä.

JUHANI. Sinä olet vihainen rakkikoira, niinkuin kuului veisussa »seitsemän miehen voima».

EERO. Purenpa takaisin ja terävästi.

JUHANI. Sinä olet karvautta täys.

AAPO. Sallipas minullekin sananen. Eero lausui jotakin, jossa luullakseni löytyi hieman totuutta. Katso: sitä karvautta, jota hän välimmiten jakelee ympärillensä, olemme kenties itse paljon keitelleet. Muistakaamme toki: kaikki olemme saman Luojan luontokappaleita.

TIMO. Vallan niin. Jos minulla on kaksi »nokkaa, toinen kuin lesti ja toinen kuin leivän puolikas», niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä niitä kannan. Mutta heittäkäämme jo nokat ja nakat, Luojat ja luomiset tuperin tuhkaan. Kas täältä, Juhani, saat nauriin, pehmeän kuin tuhkulaisen. Iskeppäs sen niskaan ja älä ole milläskään tuon joutavan puheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön. – Syö, veljeni.

JUHANI. Syön kyllä.

TIMO. Nyt elämme kuin häissä vaan täällä korkealla, kaikuvalla mäellä.

JUHANI. Kuin taivaan häissä. Mutta rääkättiinpä meitä äsken vielä oikein surkeasti helvetissä tuolla alhaalla.

TIMO. »Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan» tässä maailmassa.

JUHANI. Niin on laita. Mitä sanot, veli Aapo?

AAPO. Olenpa koettanut parastani, mutta turhaan. Nyt suutun kuitenkin kerran ja heitän elomme haaksen perämelan kohtalon kouraan. Tässä istun.

JUHANI. Tässä istumme ja tuossahan makaa jalkaimme alla koko maailma. Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo korkeuteen Herran temppelin torni.

AAPO. Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa, istumme niskat kyyryssä, kuin seitsemän variksen-poikasta aidalla, ja kuulemme ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset.

JUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailman-loppuun, Heinolan pataljoonaan kivääriä keikuttelemaan. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Nyt, veljet, koska olemme syöneet, niin laulamme, heläytämme että nummi tärisee.

SIMEONI. Siunataan itsemme ja nukutaan.

JUHANI. Ensin lauletaan: »Mitä minä huolin». Karastappas kurkkuas, Timo.

TIMO. Minä olen valmis.

JUHANI. Entäs Eero-poika? Olemmehan ystävät taas?

EERO. Ystävät ja veljekset.

JUHANI. Kaikki hyvin. Mutta kruuvaappas kurkkuas.

EERO. Se on jo täydessä tämmingissä.

JUHANI. Hyvä! Ja kuullelkoot nyt toiset kuinka hongisto remuaa. – Nyt pojat!

Mitä minä huolin, veitikka nuori,

Jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?

Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon

Pois minä lähden, tyttöjen houkko;

Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;

Kohta on ylläni sankarin takki.

Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää;

Keisarin knalleja karsitaan syömään.

Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

Mitä minä huolin, veitikka nuori,

Jolla on rinta kuin Tunturin vuori?

Frallaralla rallaralla rallarallalaa!

JUHANI. Juuri niin! Kas tässähän on meidän hyvä olla.

SIMEONI. Vähemmin ääntä, vähemmin ääntä! Niinhän mekastatte kuin lekionat peikkoja. – Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä.

JUHANI. Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia, näet »Rajamäen rykmentin».

Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaikkein tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pikiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista ilokonettansa tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, kastellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. – Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. – On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillansa kylästä kylään, talosta taloon. Kaksi niistä käyvät jo retkensä itse, hyppelevät iloisina vanhempainsa vaiheilla pitkin tietä, milloin edellä, milloin jäljessä, mutta niitä kolmea nuorempata kuljetetaan isän ja äitin kuormana vankkureissa; ja Kaisa aina aisoissa vetää, Mikko lykkää sauvallansa perään. Kova on siinä meteli, missä Rajamäen matkue on vaeltamassa; ja olipa eräs koiran-hammas sepittänyt tästä perheestä pitkän ilveellisen veisun, kutsuttu rykmentin nimellä. Tämä oli räyhäävä joukko, joka nyt matkusti pitkin tietä Sonnimäen nummen alta kohden kirkonkylää, koska veljekset, iloisena kuin oinaat, viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla.

JUHANI. Heisaa! terve, sinä ennenmainittu rykmentti, terve!

TIMO. »Hustote tili?» sanoi Ruotsalainen.

EERO. »Kappusivai!» sanoi Ryssä.

KAISA. Mitä tahdotte, te siellä ylhäällä?

EERO. Että muori tulee ja imee oikein tuikean sarven tämän veli Juhanin ruskeaan reisi-pakaraan.

JUHANI. Muori imee ja napsuttelee, koska faari pelaa, sehän vasta yhteen-mallaa.

MIKKO. Minä annan teille peevelin, te Jukolan sissit!

EERO. Ukko ei tahdo pelata. No laulakaamme sitten me, ja oikein huikea marssi.

JUHANI. Huikea marssi, kun astelee ohitsemme Rajamäen rykmentti. No, pojat Timo ja Eero!

Karsitaan nyt kulkemahan

Ylös, alas mäkii,

Kuohintahan, kuppaamahan,

Kauppoilemaan pikii.

Aisoiss’ Kaisa nuuska-naama

Itse olla tykkää,

Mikko, purren mälliänsä,

Sauvall’ perään lykkää.

JUHANI. Juuri niin! Onpa tämä vähän lystillinen laulu-remputus.

KAISA. Tietäkää, te sen vietävät siellä, että me kuljemme aina kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit ja raatelevat pedot. Minä kuppaan, minä, ja teen terveyttä; Mikko kuohii, hän, ja tekee lihavia kaltteja, muhkeita härkiä ja komeoita ruunia, joilla ratsastelee kuningasten kuninkaat; se tietäkäät, te perkeleet.

JUHANI. Pari värssyä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat pojat! Yht’aikaa!

Kaisan huulet massahtelee,

Napsuttelee kirves;

Kreeta-muori Kaisan kynsiss’

Juttuu hampaat irviss’.

Mutta tuolla tarhan puoless’:

Mikä pauhu? Heisaa!

Kyltät, kaltit saarnailevat,

Pikku-porsaat veisaa.

Miksi kyltät hälisevät?

Miksi naskit kirkuu?

Katsos: läätin oven alla

Mikon veitsi vilkkuu.

JUHANI. Totisesti lystillinen laulu-remputus; sitä ei taida kieltää, Mikko?

MIKKO. Pidä juuri kohta leipä-laukkus kiinni ja tiedä, että tässä on itse Mestari-Mikko, joka nypisti maaherran orhin puhtaan lakanan päällä, vuodattamatta yhtään ainoata veren tippaa. Ja siitäpä tempusta sai hän valtuus-kirjan, jota ei itse Rooman keisarikaan ole mies rikkomaan. Sellainen Mikko minä olen.

EERO. Oh sinä kaksinkertainen Kuohari-Mikko noita-akkasi kanssa!

KAISA. Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän hääjoukon.

JUHANI. Tässäpä seison vielä vanhana Jukolan-Jussina omissa housuissani, ja niinpä toivon Jumalan avulla seisovani myöskin tästälähin. Eihän siitä noita-konstistasi, muija-parka, tule enemmän kuin koska toisvuonna ennustit meille maailman loppua ja saatoit monen akan pyytämään turhaan anteeksi entistä häijyyttänsä ukoltaan.

KAISA. Kuule mitä nyt ennustan.

EERO. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä kuppailemaan niskaan.

JUHANI. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai’on kotia tullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta Aatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa.

KAISA. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös, ja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja soita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy sinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä, puuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaasen tuo kirottu pääsi. Tämä kuulkaa ja muistakaa.

JUHANI. Mene helvettiin...

TUOMAS. Vaikene jo, vaikene!

SIMEONI. Sinä jumalaton, villitty!

JUHANI. Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun ijankaikkinen sian-tauti.

EERO. Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.

JUHANI. Niin! ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle, ja rikkaalle rasva- ja makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero.

EERO. Tapahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka.

JUHANI. Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä.

EERO. Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan.

JUHANI. Niin! ja sitten peijakas hänen periköön, ottakoon hänen niskaansa ja lennättäköön häntä niinkuin pirun on tapana pappia lennättää.

EERO. Vieköön rikkaan miehen toveriksi sen mahtavan ja rikkaan rovastin.

JUHANI. Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin uhkasit.

EERO. Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko Rajamäen rykmentin.

JUHANI. Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.

EERO. Vielä pikipussinkin paakelssina.

JUHANI. Niin juuri, sinä vasaran-poika!

KAISA. Kaikki hyvin! rovastin ja lukkarin pitää saaman teiltä terveisenne, ja se keitto on kupissanne kerran vielä, te kirotut! Anna heille kivestä läksiäisiksi, Mikko, anna että pääkuori aukenee.

MIKKO. Tässäpä on mukava harakan-kivi, juuri kuin käsketty. – Tuossa, te Pelttarin pukit! – Mars, Kaisa! Nyt mennään.

JUHANI. Tuota riivattua! Nakkasi kiven, ja liki liippasi, ettei iskenyt minua otsikkoon.

EERO. Lähetetään polla takaisin.

JUHANI. Sinkauta se ukolle takaisin, että hattu kömähtää.

TUOMAS. Oleppas heittämättä, poika, jos tahdot säästää saivaristoas.

AAPO. Näethän, sinä konna, että siellä on lapsia.

JUHANI. Pidätä kives; he jo mennä kaapaisevat että nummi jymisee.

SIMEONI. Voi te ilkeen-aikaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot!

JUHANI. Minäkö, joka en vääristäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos koska mies on oikein uhossa ja huikeat puuskaukset toukaa läpi hänen potran ruumiinsa, niin – kylläs sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää on poika istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille vallan uhkeita terveisiä sappeni lievitteeksi.

AAPO. Ja vielä hullumpia rovastille. Niitä terveisiä taidamme vielä katkerasti katua.

JUHANI. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla ilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä siellä silmäni näkee.

»Ei mun auta, ei mun auta,

Täytyy mennä järveen;

Kultani on niin vihainen

Ja puhisee kuin kärme».

Tuon järven pinnallapa tuossa istuu usein lukkari-ukkomme ongen-pahla kourassa. Ah! könöttäisi hän siellä nyt ja minä olisin tuima tuulenpuuska, äkeä hirmu-myrsky kaakosta, niin tietäisinpä mitä kohden rynkäisin pauhinalla, ja pianpa puljahtelis kumossa lukkarin ruuhi.

SIMEONI. Mikä synnillinen toivotus!

JUHANI. Sen minä tekisin, ruuhen minä kumoisin että kiehuisi vellinä järven vesi.

TIMO. Suden paistiksi koko mies.

JUHANI. Suden-kuoppaan hänen syöksisin ja itse paseerailisin riemuiten reunalla.

AAPO. Kettu, kerran karhun pahan-suopa, narrasi kuoppaan kontio-kurjan. Kovin hän silloin nauroi ja käyskeli siinä ylhäällä ympäri ammottavan kuopan, haastellen pilkallisesti. Siitä astui hän ilveksen selkään, ilves vei hänen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Rupesi laulamaan kettu iloissansa ja kutsumaan kokoon tuulia jokaisesta neljästä ilmasta; käski heitä soittamaan kuusen kanteletta hänen laulunsa mukaan. Tulivat pian itä, läntinen ja etelä, ja ankarasti kaikkui ja kohisi kuusi. Tuli myös voimallinen pohja, rynkäsi halki partaisen, pimeän korven, humisten ja ryskyin. Silloin kuusi pauhasi, vapisi ja kumartui syvään, murtui viimein ja kaatui kohden kuoppaa, viskaten kaatuessaan latvastansa ketun alas karhun syliin syvässä kuopassa.

TIMO. No peijakas! Mutta nyt?

JUHANI. Kylläs tuon arvaat, kuinka nyt tapahtui. Kieppasi mar’ karhu oikein rotevasti kiinni ketun kamarasta ja ravisti että hampaat helähti, niinkuin teki hyvä lukkari minulle. – Mutta ymmärränpä Aapon tarkoituksen. Hän tahtoi minua muistuttaa, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän putoo siihen itse. Olkoon niinkin, mutta suden-kuopan saaliiksi lukkarin soisin vaan.

TIMO. Nähdä lukkarin kuoppaan lötkähtävän, sitähän ei juuri minunkaan sydämeni vastaanlöis. Mutta en tuota ukko-rässyä sentähden kauankaan piinaisi tunkkaisessa kammiossa. Kaksi tuntia, kaksi tuntia vaan. Ja jääköön tämä tähän. Eläköön lukkari rauhassa, putoomatta edes närkästyneen sydämenikään kuoppaan. Mutta yhtä ihmettelen. Kuinka taidatte uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä ketusta ja karhusta. Voi veikkoset! eihän taida kettu edes joutaviakaan jaaritella, sitä vähemmin kutsua vielä tykönsä maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä päätän asian puhtaaksi valheeksi.

JUHANI. Se tiedetään, ettei Timon pää ole juuri terävimpiä tässä maailmassa.

TIMO. Vaikk’ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä kunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo.

AAPO. Timo ei käsitä kuvausta.

JUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos selitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut vainaalta sokea-enoltamme.

AAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta.

TIMO. Mutta kuitenkin »pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla».

JUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.

TIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään.

EERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia marssii.

JUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse?

EERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon pikku-Zakeukseen.

JUHANI. Minä en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen itseni makeasti nukkumaan. Selin tahdon teihin kääntyä ja maata kuin viholais-pesä kinoksen alla. – Mutta Jumala auta meitä! olemmehan asettuneet kamalaan paikkaan.

AAPO. Miksi niin?

JUHANI. Tuossahan tuo merkillinen, kamoittava kivi, joka antaa aina niin murheellisen vastauksen kirkonkelloin pauhinalle. Ja katsokaapas noita silmiä sitten, jotka tuijottelevat tuolta päällemme lakkaamatta. Minä kauhistun. Mennään tästä Herran nimeen!

TUOMAS. Istukaamme rauhassa.

JUHANI. Mutta metsänhaltija on tässä kova ja kiukkuinen.

AAPO. Ainoastaan heitä kohtaan, jotka kiroilevat tai osoittelevat muuta jumalattomuutta. Sentähden kavahda itses siitä. Mutta tarina noista kuvista tuolla kiven kyljessä on tapaus kaukaisista ajoista.

LAURI. Tahdotko sen kertoa meille?

AAPO. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä’ette niinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan sulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa nä’ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän rakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta alempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla lävistettynä eräs vanha uros.

TIMO. Juuri niinkuin sanot.

LAURI. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro asia.

Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo.

Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen ja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä nuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä ei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä nuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella, ja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta saipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen korviin hirmuisen valan. »Tyttäreni», sanoi hän, »katso etten saavuta teitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta silloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon». Niin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi hänen lempensä.

Oli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli nummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo linnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan, hienoiseen huiviinsa, lemmenretkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian metsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina. Mutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä itse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois. Silloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja kiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto silloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa.

Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät taivaan kukkas-niituilla. – Meni niin muutama silmän-rävähdys ja rynkäsi äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtiasta isäntää, joka kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään. Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät, heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat hänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen sielunsa.

Katsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat hohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan. Silloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä katseella, tuijottamaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä synkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle ja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten kiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän kuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli vaiennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut silloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja kauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän kuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas sade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi linnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten jalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi; mutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus.

Aamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois he kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä nähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta, syleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara, partainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista tähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen rakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin tarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. Ja niinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina korkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen linnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska soivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen kaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen sovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.

Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.

TIMO. Mutta saapa ukko hikoilla. Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo!

SIMEONI. Sinä tomppeli, katso ettei juuri tällä hetkellä möräise tuomion torvi.

EERO. Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita maan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa, ettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me.

JUHANI. Sinäkö maailman pylväs? Kuustuumainen.

SIMEONI. Vapisetpa, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy päivä, jota pilkkaat nyt.

TIMO. Sitä ei hän tee, sen takaan minä. Ohhoo! silloinpa on meteliä ja mullerrusta. Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta; ja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki; silloin maailma on menevä tuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloinpa karja aholla mörää ja siat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva kesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin ometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu. Silloinpa on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta, niinkuin sokea-eno sanoi.

SIMEONI. Niin, niin, muistelkaamme tätä päivää.

JUHANI. Vai’etkaa jo, veljet. Varjele Jumala! käännättehän perin nurinniskoin tässä miehen sydämmen. Nukkukaamme, nukkukaamme!

Niin he haastelivat, mutta kanssapuheensa vaikeni viimein ja uni kallisti heidät alas toisen toisensa perästä. Heistä viimeisenä istui valveillansa Simeoni, nojaten itseänsä vasten hongan pulloista juurta. Hän istui ja mietiskeli hartaasti näitä maailman viimeisiä aikoja ja tuomion suurta päivää. Ja punaisina, kosteina, liepeinä paloivat hänen silmänsä, mutta ruskea punerrus hänen karheista poskistansa paistoi kauas. Lopulta nukkui myöskin hän; ja niin he kaikki makeasti uneksuivat nuotion ääressä, joka loimotti vielä hetken, mutta vähitellen raukeni ja sammui.

Päivä hämärtyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen; välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi tuima ukkosilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli kohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea täynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja tuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle, virtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi, ja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden Sonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän kuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät herättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä. Heidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa muistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon riehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä yössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta kylässä. – Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka paikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä, loiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset narreillaan pystyssä kuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijottelivat he kohden toinen toistansa muutaman silmänräpäyksen.

SIMEONI. Tuomiopäivä!

JUHANI. Missä ollaan, missä ollaan?

SIMEONI. Jokos mennään?

JUHANI. Auta meitä, armo!

AAPO. Hirveätä, hirveätä!

TUOMAS. Hirveätä kyllä.

TIMO. Herra varjele meitä poika parkoja!

SIMEONI. Jopa kellot soivat!

JUHANI. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!

SIMEONI. »Taivaan kellot soivat!»

JUHANI. »Ja vaipuvat mun voiman’!»

SIMEONI. Ja näinkös nyt vaan mennään?

JUHANI. Auta meitä, laupeus ja armo!

AAPO. Voi kauheutta!

JUHANI. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takinhännästäni kiinni! Hii, haa!

SIMEONI. Hii, haa! nyt mennään, mennään!

JUHANI. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!

TUOMAS. Tässä olen; mitä tahdot?

JUHANI. Rukoile!

TUOMAS. Niin, rukoile tässä.

JUHANI. Rukoile, Timo, jos taidat!

TIMO. Tahdon koettaa.

JUHANI. Tee se pian!

TIMO. O Herra, suru suuri, o Bethlehemin armoistuin!

JUHANI. Mitä sanoo Lauri?

LAURI. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa.

JUHANI. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole loppu juuri vielä.

SIMEONI. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin!

JUHANI. Tai yksi viikko, kallis viikko! – Mutta mitä aattelemme tästä kamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta?

AAPO. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset.

JUHANI. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa.

EERO. Tulessa on pappilan riihi.

JUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän hien virrassa.

TIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.

JUHANI. Verraton hetki!

SIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.

JUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen rykmentistä?

SIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa!

JUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä kaikkia, kaikkia, lukkariakin!

SIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen.

JUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kalustaa kiven kyljestä nuo silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus niistä kissan-silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme. Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!

LAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.

JUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!

He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä, joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden Tammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli taivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan rankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät »Kulomäen kuusta», joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa, seisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle. Tämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa valtaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas. Asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu metsän latvoisa ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin läiskyvällä tiellä.

TUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä.

AAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska pilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten nostamana ylös ilmaan.

TUOMAS. Kuinkahan ollee.

JUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen tuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkös, silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie ja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.

TIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa, aattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee pulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme kipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät mietteitä.

SIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä on ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten synnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä.

JUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta kylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään. Poikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme. Lukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja puren hammasta, mun poikaseni.

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi.