Siirry sisältöön

Seitsemän veljestä: Kolmastoista luku

Wikiaineistosta
Kahdestoista luku Kolmastoista luku
Seitsemän veljestä
Kirjoittanut Aleksis Kivi
Neljästoista luku


On eräs kelmeä syyskuun päivä, jona veljekset ovat päättäneet lähteä saavuttamaan entistä valtaansa Jukolan talossa, jota eivät olleet nähneet kiertoessa yhdeksän vuoden. Tiellä, joka juoksee kohden kylää peltojen, Luhta- ja Sompioniitun halki, retkeilee nyt seitsemän miestä, ja yhä kauemmas poistuu heistä Impivaaran uudistalo, johon Tammiston Kyösti on jäänyt elikkoin hoitajaksi päivän tai kahden ajaksi. – Edellä ja rinnatuksin käyskelivät Juhani, Aapo ja Tuomas; mielukkaasti he astelivat, ja asui heidän kasvoillansa tyyni riemu. Seurasi heitä vankkurikuorma, vetämänä kahden nuoren tamman, joita ohjaili Lauri, istuen pienen oluttynnörin kyljellä. Ja olutta oli tynnöri täynnä, tehtyä juuri varten tuliaisjuhlaa Jukolassa. Sitten astelivat Simeoni ja Timo, kumpikin taluttaen ammuilevaa lehmää karjan aluksi Jukolan omettaan. Mutta viimeisenä vaelsi veli Eero, johdattaen nuorasta pientä, könttipäistä sonnia, joka oli määrätty pitämään talon karjan karttumisesta murhetta. Kernaastihan seurasi sonnimulli lehmiä, astellen heidän jäljessään vallan kopealla mörinällä. Iloisina hyppelivät myös Killi ja Kiiski, milloin edellä, milloin perässä, milloin loiskien kahdenpuolen matkuetta, iloisina, vaikka jo harmaapäisinä. He olivat ainoat elikot, jotka, Jukolasta syntyisin ollen, nyt palasivat vanhaan kotoonsa takaisin. Valko oli kuollut ja makasi makeasti syvässä hautakammiossaan Luhtaniitun aidan takana; kuollut ja kuopattu oli vanha, karheasti naukuileva kissa, Juhanin armasteltu Matti; ja viimeinpä myös kenokaulainen kukkokin kuoli ja kuopattiin. Kiekua heloitteli Impivaaran orsilla taasen toinen kukko, ja uunin päällä killisteli toinen kissa, ja kaksi nuorta, uljasta hevosta oli nyt vetämässä veljesten vankkureita reippaalla vauhdilla Jukolaan.

Niin he vaelsivat: siirtyivät ulos lakeasta Sompiosta ja astuivat metsän syvyyteen. Ilma oli selkeä ja tyyni, liepeästi paistoi aurinko vaaleansiniseltä, hymyävältä taivaalta. Tuli heidän eteensä Seunalan Matin aho, siitä Viertolan kirkkotie, jonka yli he vaelsivat ylösmäkeä, pitkin santaista nummea hongiston halki. Viimein seisoivat he Teerimäen harjulla, josta heidän tiensä sileänä ratana juoksi kalliota alas. Mutta vuoren harjulle, josta näki avaralle kohden kaikkia ilmoja, seisahtuivat veljekset hetkeksi levähtämään juhtinensa. He iskivät silmänsä lounaiseen, ja kaukana kuumoitti heidän lapsuutensa Jukola. Mutta pian himmensi kyynel heidän silmänsä ja kumma riutumus täytti heidän povensa, kuin soliseva vesi täyttää uppoovan miehen poven. – Mutta katsahtivat he taasen lounaiseen, ja mäen kaltevalla rinteellä haamoitti Jukola kuin tumma entisyys. Siitä katsahtivat he viimein takaisin pohjoseen päin, ja viherjöitsevien oraspeltojen keskellä hymyili iloisesti Impivaaran uusi talo, ja ylempänä seisoi jyrkkä vuori. Niin he katselivat, milloin pohjoseen ja milloin etelään ja milloin mihinkin ilmaan, ja ihanasti kastuivat heidän silmänsä. Mutta olutta laski Juhani, miehestä mieheen kiertoili ympäri katajainen haarikka.

JUHANI. Me vuodatamme kyyneleitä, mutta ilon ja riemun helmiä ovat ne kyyneleet; sentähden juokaamme ja iloitkaamme.

AAPO. Kiitos Luojan, että nyt seisomme ilon lapsina tässä! Onnelliset me, jotka onnen hetkenä huomasimme mikä rauhaamme tuli ja tuotimme oivia hedelmiä, ennen kuin synkeä tuomiomme kirjoitettiin etehemme seinään. Tämä, ja Jumalan johtava käsi on elämämme tien kohottanut ylös näin jalolle ja iloiselle kunnaalle, jonka harjulla nyt voiton sankarina seisomme. Kymmenen kultaista vuotta on mennyt sitten kun vihan, sydämen kiukun vallassa pakenimme metsien pimeyteen. Niin teimme. Mutta uskonpa, jos lakkaamatta olisimme oljennelleet etelässä tuolla, vainon ja närkästyksen katkerassa ilmassa, että käyskelisimme murheen poikina nyt. Onneksemme siis heitimme kylän ja kylänmiehet; sillä nyt on tapahtunut miehissä muutos. – Tässähän nyt seisomme, katsellen sovinnon suopealla silmällä tuonne kohden Toukolan kylää, ja täällä takana on meillä jalo seljänvastus.

Niin, tuolla on entinen, armas Jukola, tuolla Toukolan kylä, tuolla kirkontorni ja tuolla taasen uhkea Impivaara. Selvästi astuu nyt eteeni elon-retkemme kohtaukset tuon menneen vuoskymmenen helmasta. – Katso kuinka tiemme on juosnut. Me ensin, mutta perin mahdottomina, koetimme pyrkiä kristillisten ihmisten yhteyteen, tehden onnettoman retken kohden juhlallista tornia tuolla ilman partaalla. Oli se kiusan kirottu retki, mutta siinä myös se voimakas ponnistaja, joka meidät väkisinkin pakoitti metsien syvyyteen. Tuonne tuon harmaan, jyrkän vuoren kupeille me siirryimme pois ja rakensimme itsellemme lujan pirtin. Mutta ahne tuli poltti pirttimme tuhaksi, ja silloinpa pojat sudenpenikoina kaappaisivat Jukolaan takaisin taas; ja leikki on kova. Mutta emmehän tuostakaan juuri paljon huolineet, vaan metsien haltuun läksimme taas ja rakensimme itsellemme toisen pirtin, uhkeamman ensimmäistä.

Taisimme nyt taasen vapaasti halutyötämme harjoitella; ja koirat reuhtoilivat, tuliluikut paukahtelivat, ja runsaasti vuosi salojen karjan raikasta verta. Mutta sielläpä äkisti nosti meidät ankara kohtalo kamalalle Hiidenkivelle koetukseen aivan hirmuiseen. Ja tuolla arvaten on se nälän, vaivan ja armaan onnen kivi, tuolla, jossa alenee metsän himmeä reuna ja tuo harvaoksainen kuusi korkeimmalle kaikista kohottaa huippunsa. Siellä on kivi, joka saattoi meille murhetta ja tuskaa, mutta jota myöskin taidamme kutsua onnemme kiveksi. Huomaitkaamme: sieltähän, jatkaen aina, on syntyisin tämä ilon ja onnen hetki tässä Teerimäen harjulla. Kivi hirveä korvessa matkaansaattoi ankaran huhdan, joka taasen antoi meille kosolta viljaa. Mutta tästähän – pahasti, pahasti kyllä – myös nousi se muistossamme kovin murheellinen viinakesti. Vaan äläppäs mitään. Tämä viinan villitty mälinä mullersi ylös helvetin ja kaikki perkeleet meille kamoittavaksi varoitukseksi, poiketaksemme toiselle tielle. Kahdelta haaralta saimme uhkaavia muistutuksia: Simeonin kummallisen henkinäön ja Laurin merkittävän uneksumisen kautta. Ja hyvä meille, että otimme onkeemme nämät tärkeät viittaukset salatusta maasta! Kuin miehet me silloin päätimme heittää ijankaikkiseksi juovuttavan, kirotun viinajuoman, jossa päätöksessä toivon jalosti seisovamme.

Mutta kohtasipa meitä vieläkin vallan tuikea temppu. Ja tämä tapahtui sekä paljon viinan että tuon häijyn ja jäykän sisumme kautta, joka ei vieläkään ollut tarpeeksi pehmitetty, vaan syvyydessään keitti kostonhimoa. Meitä kohtasi tuo vihan-kiljumisen, suden-ähellyksen, seiväs-räiskynän ja verenvuodatuksen päivä, tuo kuuma päivä Tammiston kartanolla. Niinpä meitä viinan hummauksesta kuritettiin. Mutta tuostapa juuri, tuosta rangaistuksen päivästä rupesi onnemme virtaamaan. Kas, kun jo seisoimme mustan kauhistuksen rinteellä, silloinpa armollinen Jumala kirkasti etehemme maailman; ja sen hän teki tuon oivallisen vallesmannimme kautta. Mutta me itse, mitä teimme me? Astuimme kuin miehet itsensä-kieltämisen, työn ja toimen tielle. Tosin kohtasi meitä vieläkin moni puuha ja ahdinko, mutta me notkistimme niiden niskat, touvasimme väkivoimin aina eteenpäin, ja tässä seisomme nyt. – Kiitos Jumalalle, joka meitä johdatti, kiitos meille itsellemme, jotka tahdoimme ajoissa viisastua, kiitos äitillemme, joka lapsuutemme päivinä muistutteli meille Jumalan tahtoa ja lakia! Hänen lauseistansa painui aina yksi ja toinen sydämemme syvyyteen, josta varoittava ääni alati kuiskasi meitä korvaan, kuiskasi halki hurjimpain myrskyin, ja elomme alus ei vaipunutkaan haaksirikkoon.

JUHANI. Ah! jos eläisi nyt äiti, käyskellen tuolla Jukolan pihalla, niin, nähtyään poikiensa lähestyvän, kiirehtis hän meitä vastaan aina Ojaniitun ahteelle tuolla. Mutta taivaan salissa istuu nyt eukko, vartoen lapsiansa. Kyllä tullaan, muori, tullaanpa Jumalan avulla mekin sinne kerran. – Niin, nyt lähtekäämme, veljet, vaeltamaan taas, vaeltakaamme alas kallioista tietä.

Läksivät he alas, tulivat pimeään korpeen, siitä viimein kulon polttamalle, korkealle Kiljavan-nummelle, jossa kirkkuvat haukat sinkoilivat ilmassa heleän taivaan alla. Kulkivat he jo moni-ahteisella tiellä ohi Kuttilan lakean niitun.

JUHANI. Pojat, pojat! tuntuupa jo sieraimissani kotonurkkien haisu, ihanampi neitsytmaarian sänkyruohon tuoksua. Pojat ja veljet, saman maatuskan kantamat ja synnyttämät kaikki, kuulkaat yksi oiva sana: Käskekäämme tuliaisjuhlalle kanssamme Jukolaan joka ainoa mies ja vaimo, koiras ja naaras, jonka vaan kohtaamme tiellä ennen kotoa.

AAPO. Sen teemme.

TUOMAS. Olkoon sanottu.

TIMO. Kaikkihan käskemme, aina kruununvoudista Ruokko-Massaan asti, jos heidät kohtaamme vaan.

JUHANI. Aina maaherrasta Toukolan tallukkaan asti; ja nouseepa tästä iloinen kesti, nousee totisesti. Ja kas kun oikein tanssia leivoitamme Toukolan tyttöjen kanssa, leivoitamme, että jyskyää Jukolan permanto ja katosta karisee kaarna! Tosin on laita niin, että ainoastaan Aapo meistä osaa katrillia, me muut vaan polskaa, mutta sitähän osaamme kuin miehet. Ja olkoon menneeksi polskaa, paljasta polskaa. Mutta mistä saisimme oikein huikean pelimiehen ja kiltin kahvinkeittäjän?

AAPO. Tottahan vielä siihenkin neuvoja löytyy.

JUHANI. Tässä maailmassa. Niin, tottahan vaankin vielä siihenkin neuvoja löytyy. Neuvoja ei ole meiltä puuttunut kovemmissakaan tempuissa, vaan kaikkien on täytynyt kääntyä ja vääntyä, kiertyä ja koukistua tahtomme mukaan. Ojentuahan on kaikkien täytynyt, ja kymmenen vuotta on mennyt kuin pyyhkien. Tralla, raa, raa, tralla, raa! Kahvia en ole juonut sitten kuin Karja-Matin häissä, mutta olkoon menneeksi tänäpänä juhlan kunnioiksi, koska juomme oikein veljenmaljaa kaikki seitsemän poikaa, salskeata seitsemän miestä. Ja ensimmäisinä, aina ensimmäisinä me kolme tässä astelemme: minä, Aapo ja Tuomas, Impivaaran henkivartija-pataljooni. Uhkeita poikia kaikki. Eipä Eerokaan ole enään juuri niitä lyhimpiä Suomessa, ei suinkaan. Mutta vitkoin nousi hän naulastansa, peevelin vitkoin. Tulipa hänestä kuitenkin oikein laatuunkäypä mies sekä sielun että ruumiin puolesta. Ja sen teki vuosien voima täällä metsissä, meidän veljesten avulla; pari pientä pieksiäis-ryöppäystä vaan meidän muiden kädestä ja mies oli kuin öljytty. Vai kuinka? Mitä sanot sinä itse siellä takana?

EERO. Tosi mitä ruumiiseni koskee, mutta sieluparassani, pelkään minä, löytyy vielä paljon sinuakin varten varoilla tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman. Niinpä hän nytkin kääntää silmäni, koska täältä takaa katselen teitä siellä eturivissä. Kas, kas, kuinka Juhanikin silmissäni taasen pöllöittelee tuolla Aapon rinnalla kuin pystysilmäinen tallipässi vakavan valakan rinnalla.

JUHANI. Niin, Eero-poikaseni. Mutta tänäpänä kihisee ja irvistelee ilmassa ilon ja riemun henget. Sentähden, mitä huolin minä? Lauleskelen vaan.

Fralla, laa, tralla, laa!
»Kuinka taidan iloinen olla?
Kuinka taidan tyytyä?»
Fralla, lalla, lalla, lalla,
Fralla, lalla, laa!

Kuka on mies, joka könöittää meitä vastaan tuolla aholla?

AAPO. Ukko itse, luulen minä.

TUOMAS. Totisesti! No terve miestä!

JUHANI. Lukkari! Sama lukkari!

TUOMAS. Sama, sama. Terve miestä vaan!

JUHANI. Herran poika! Sama junkkari juuri, pattisauva kourassa ja entisen provastimme isolippainen vannelakki päässä! No vie sinun musta sonni itseäskin! Sama junkkari, sama junkkari!

TIMO. Meidän koulumestarimme.

JUHANI. Mutta kuinka koulutti hän meitä? No, no, nythän sopii sitä kysyä.

SIMEONI. Hän käyköön ohitsemme kunnialla.

TUOMAS. Hän on käskettävä tuliaiskestiin päätöksemme mukaan.

JUHANI. Peeveli! se täytyy meidän tehdä. Mutta minun tekee mieli häntä hieman muistutella menneistä ajoista; sillä sydämessäni on aina jotakin pientä pistosta häntä kohtaan. Yhdestä tahdon häntä muistuttaa, ja sitten astukoon hän seuraamme, jos häntä miellyttää. Hän on minua opettanut. Hyvä! Ehkä taidan minä vuorostani opettaa häntä nyt, ehkä taidan heittää hänelle pienen sukkelan kysymyksen testamentistani.

TIMO. Jotain häneltä kysyn minäkin. Täällä on yksi vikkelä ongelma, täällä seinähammasten juurien alla, ja saadaanpas nähdä kuinka hän tuon selittää. Minäpä en häntä ensinkään vihaa; sillä tukkani on taasen yhtä sakea kuin ennenkin; mutta saadaanpas nähdä kuinka hän suorittaa solmun, jonka pistän hänelle avattavaksi.

AAPO. Vaiti, veljet! ja kohdelkaamme häntä kunnialla, näyttäen, että tulemme kylään toisenmoisina miehinä kuin ennen sieltä lähteissämme. Käyttäkäämme itsiämme aina viisaalla tavalla.

JUHANI. Mitä viisauteen koskee, niin tahdonpa juuri tällä hetkellä parastani koettaa, viskellen hänelle noin niinkuin leikin vuoksi pieniä kysymyksiä raamatun syvyydestä. Olenpa lukenut testamenttini kannesta kanteen ja ymmärtänyt sen myös, toivon minä. Mutta sanoppas, Eero, mitä häneltä kysyisin noin vilpittömällä tavalla.

EERO. Kysyppäs millä keinolla viisi miestä ja kaksi kalaa ruokittiin viidellä tuhannella leivällä.

JUHANI. Kitas kiinni, sinä Lopen pahalainen, Kylmän-ojan lörpöittävä paara! Minä sinun opetan. Kysyisin ja selittäisin asian, jota ei ymmärrä itse arkkipiispakaan. Mutta kyllä tiedän mitä kysyn; ja tuossa on ukko.

TUOMAS. Minä varoitan sinua: kohtele häntä kelpotavalla.

JUHANI. Kyllä minä tiedän.

LUKKARI. Päivää, päivää, pojat!

VELJEKSET. Päivää!

LUKKARI. Majaa muutetaan, luulen minä.

TUOMAS. Sitähän tässä niinkuin vähän on tekeillä.

LUKKARI. Vai niin, vai niin. Hm. Niin, niin. – Tuulemaanpa rupee. Tulleeko siitä sadetta?

JUHANI. Ehkäpä niinkin.

LUKKARI. Puhaltaapa oikein raskaasti.

TUOMAS. Raskaasti kyllä, raskaasti.

LUKKARI. Niin tekee, jaa. Hm, hm. Vai noin nyt pojat muuttaa.

JUHANI. Näin hiljakseen. – Mutta onkos kanttoorilla tähän aikaan yhtään koulupoikaa pöydän-nokalla?

LUKKARI. Eihän ole.

JUHANI. Eikä yhtään ainoaa pörröpäistä nallikkaa ovinurkassa?

LUKKARI. Hehee! Ei, poikaseni, ei. Hm. Niin, niin. Vai noin nyt muutetaan. No tervetuloa syntymätaloonne takaisin taas!

JUHANI. Tuhannet kiitokset, herra kanttoori. Metsän korvesta tullaan, ja, niinkuin näette, on tuossa varsoillamme vedettävänä ankara kuorma, jonka painoa lisää vielä seitsemän uuttatestamenttia, seitsemän Enklannin lahjaa. Ja luulenpa että juuri syvimmät, vaikeimmat paikat tässä kirjassa painaa nyt kuormaamme enimmin kaikista. Mutta jos koettaisimme hieman kevennellä tuota kuormaa, lievitellä muutamia solmuja, puntteja ja pusseja siellä. Taitaakos kanttoori...

TUOMAS. Juhani!

JUHANI. Taitaakos kanttoori vastata minulle yhteen kysymykseen, kysymykseen, joka on saattanut täällä monenkin aivon aprikoitsemaan. Sanokaas minulle: mitkä ovat Sepeteuksen poikain nimet?

TIMO. »Minä ja sinä yksi, Keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan?» kysyi minulta kerran Loimaan mies, ja samoin kysyn minä kanttoorilta nyt.

JUHANI. Timo hillitköön leipälaukkunsa. – Niin, herra kanttoori, mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet? Se on kysymykseni; kuulkaat päälle, pojat!

TIMO. Minä ja sinä yksi, keskievarin Antti ja Jussi toinen; kuinka monta meittiä ollaan? Se on ongelmani; kuulkaat päälle, pojat! – Kuinka monta, herrani?

LUKKARI. Kaksi, poikaseni, vaan ei suinkaan neljä; niin, lilli-poikaseni, kaksi, kaksi vaan. He, he!

TIMO. Kas siinäpä seistiin. Niin vastasin minäkin Loimaan miehelle. Mutta äläst! Siinä rykelmässä on meitä neljä, herra korkeasti oppinut kanttoori.

JUHANI. Etkö siinä riivattu voi hillitä leukojasi kunnes vanhin veljes on tehnyt tehtävänsä. Tuhannen tulimmaista!

TIMO. Älä herran ... älä herran tähden tuuppaise minua enään toista ja kolmatta kertaa poskelle. Sinä hunsvotti! olenko minä vasikka edessäs, vasikka tai mullikka? En suinkaan, en suinkaan, vaan olenpa kiivasta miestä kun kerran oikein kiivastun.

JUHANI. Suus kiinni nyt ja kuultele. – Mitkä olivat Sepeteuksen poikain nimet?

LUKKARI. Vilpitön kysymys. Mutta kysyi minulta kerran tuo entinen provastimme: »mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi» ja arvaas, veli Juhani, kuinka hänelle vastasin, antaissani oikean vastauksen? Niin, suodaanko minun kysyä: mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi?

JUHANI. Jassoo ... jassoo ... vai niin. löytyykö sekin nimi testamentissani?

LUKKARI. Löytyy tosin, löytyy jo kysymyksessäni.

JUHANI. Vai niin ... nonoh ... hm... Vai löytyy se testamentissani? – Mutta – niinhän juuri minäkin olin aikeissa kysyä teiltä, mutta kysyin malttamattomuudessa hieman toisin. Ongelman olen kuullut, mutta enpä ole viitsinyt kiehtoa siihen selkoa testamentistani. Minä en olekkaan mikään korkea kirjanoppinut ja jupisteeri, en kuulu pappissäätyyn kuin esimerkiksi lukkari. Hän kuuluu siihen, mutta säädyn viimeisenä häntänä, samana häntänä, joka kerran oli leikissä ukko Viksarin kanssa.

TIMO. Se olikin suntio eli torkka, joka tarinassa kutsui itsensä pappissäädyn hännäksi ja löylytti vähän Viksaria.

EERO. Lukkarihan se oli.

JUHANI. Lukkari tai suntio, suntio tai lukkari; minä vaan tahdon sanoa, etten kuulu siihen kunniaan, minulla ei ole valta kiekua kirkossa kuin aamukukko orrella eikä pöyrytellä poikaköllien saivaristoa. Ja jos mielitte kuulla suustani oikein totuuden... Tiedättekö kuinka virolais-ukko Korkki sanoi Hämeenlinnan viskaalille?

LUKKARI. No kuinkaspa hän sanoi?

JUHANI. »Mene elvettii, sinä pirkelee mias!» Hmmh! Kenenkähän nyrkin luulisitte tässä ylinnä keikkuvan? Häh? Smatrii, kubbe! ja huomaa kuinka kymmenen vuoden kuluessa muuttuu täällä maailman muoto.

AAPO. Juho, Juho!

TUOMAS. Nyt, veli, tahdon minäkin sanoa sanan; ja oleppas vaiti oman rauhas tähden. – Kanttoori antakoon heille anteeksi; he eivät ymmärrä. Olkaat huomaamatta ja tehkäät niin hyvin ja käykäät kanssamme pieniin tuliaispitoihin Jukolaan; sillä tämä päivä on meille päivien päivä.

LUKKARI. Minä kiitän, mutta aikani ei juuri myönnä kuulemaan kutsumustanne nyt.

SIMEONI. Tulkaat rakentamaan sovinto meidän ja Toukolaisten välille; tehkäät se Jumalan tähden.

AAPO. Me rukoilemme, tulkaat ja tehkäät rauha. Eiköhän ole tämä työ teille velvollisuutta virkanne kirkollisuuden kautta? Siis kavahtakaat, ettei närkästy teille ainoastaan Jumala, mutta myöskin tuo oivallinen provastimme, kuultuansa ettette ole tahtonut käydä sovintomiehen toimeen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Katsokaas tuota paikkaa.

LUKKARI. Olkoon teidän tahtonne. Minä seuraan ja tahdon koettaa parastani täritellä Toukolaisten sydämiä, ja Herran ja oman puheeni voimalla taivuttaa heitä veljelliseen sovintoon. Mutta puhukaamme ensin suumme puhtaaksi. Minä näen teidän silmissänne tuon kyräilevän, vaikka jo kalsunkin vihan minua kohtaan, ja tiedän sen syyn. Niin, olinpa teille kiinteä opettaja, kiinteä ja kova, sen tunnustan, ja katkerasti olen sitä jo katunut. Mutta samalla kiinteällä keinolla on kerran minua itseäkin opetettu, samalla kouristelevalla keinolla, paratkoon Jumala! Mutta mitä tarkoitin kiinteydelläni teitä kohtaan? Omaa etuanne, omaa etuanne; se tietäkäät. Ja olkaat myös varmat siitä, että juuri tällä hetkellä, vaikka hieman hämmästyikin mieleni tässä teidän nyt käydessänne mua vastaan, sieluni iloitsee, koska katselen teitä miehinä nyt ja tiedän teidän tekonne ja taistelonne, vieriessä kymmenen Herran vuoden.

AAPO. Tästä ylistyksestä kiitämme teitä.

TUOMAS. Me tiedämme teidät kunnian mieheksi ja tiedämme että Juhani ja Timo pyytävät teiltä anteeksi kierot sanansa.

TIMO. Minä myönnän että hän on kunnian ukko, vaikka kovakin koulumestari.

JUHANI. Lukkari tunnusti ei juuri oikein tehneensä meitä kohtaan, minä teen saman tunnustuksen itsepuolestani häntä kohtaan, ja niin on välimme kuitti, varsinkin koska myönnän että olimme hänelle aika visapäitä oppilaita, joiden kovia kalloja vasten hänen kärsimyksensä rintarauta väkistenkin särkeytyi. Ja ken takaa, ken takaa, kysyn minä, ettei saattanut meille myös jotain hyvää tämä tukkapään jauhoitus ja hiuskiemurojen pöllytys? Eihän yhtään takeita ole.

AAPO. Vaan että kaikki on unohdettu. Siis astukaamme miehissä eteenpäin. Tehkäät niin hyvin, kanttoori.

Läksivät he kulkemaan, kulkivat pitkin ahteista tietä, joka veljeksille kuitenkin oli soma ja rakas; sillä rupesi käymään heitä vastaan lapsuuden ahoja, kiviä ja kantoja; ja puhalteli heidän syliinsä raitis länsituuli. – Mutta äkisti kuului peloittava meteli, ja Rajamäen rykmentti astui heitä vastaan. Näkyi Kaisan nuuskainen naama ja kiivaat silmät tuon mustan korvamyssyn alla; ja aisoissa käyskeli eukko, torellen ja kiroten. Mutta Heikka oli jo heittänyt keppiheponsa, Mörökölli pullorattaansa, ja äitinsä rinnalla he astelivat, auttaen kukin aisastansa eukkoa vetämässä vankkureita. Mikko itse, musta vilttihattu päässä ja poskessa ankara tupakkimälli, lykkäsi, niinkuin tapansa oli, sauvallansa perään. Mutta häntä seurasi kaksoispari, ratsastaen keppihevosilla, ja viimeisenä tapsutteli Mikon Pikkutallukkainen, vetäen pullorattaita kylän pöllyävällä tiellä. Ja vaunuissa, siellä näit sinä pikisäkin, sarvipussin ja vasikannahkaisen repun, jossa löytyi Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset, ja näitpä siellä vielä viulunkin, käärittynä Kaisan vanhaan, punaiseen villahuiviin.

Niin retkeili vastuksiin kaksi kummallista matkuetta, ja nousi tuosta melakka ja pauhu. Työläästi ja korskahdellen lähestyivät rykmenttiä Impivaaran nuoret hevoset; Killi ja Kiiski, niskaharjakset korkealla pystyssä, remasivat ja ärhentelivät kovin; ja silloin kaksoispari ja tallukka pieni juoksivat möräten vankkurien turviin. Siinä Kaisa kiroili ja toreli tiuskealla äänellä poikiansa; mutta Mikko sauvaansa heilutteli koirille, heilutteli ja rämisi pahoin. Pysähdyttiin kahden puolen, ja äänettä toinentoistaan katseltiin kauan: asukkaat Rajamäeltä tirkistellen niinkuin ihmeeksensä, mutta veljekset kovin kömmähtäen, muistellessaan päätöstänsä tiellä. Kuitenkin astui viimein esiin veli Aapo.

AAPO. Rauha teille!

MIKKO. Sama teille, mutta suistakaat vähän koirianne.

AAPO. Killi ja Kiiski, vait!

JUHANI. Terve miestä, sinä Rajamäen Mikko! Kuinka jaksat ja mitä uusia maailmalta?

MIKKO. Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa, koira vieköön, hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu, ja tämän elämän retkutus käy laatuun, käypä se. Niin, pojat, vankkaahan täällä, Jumalan kiitos, aina sentähden vähän työtä ja tointa kylissä ja kartanoissa. Jaa, jaa, Mikolla ei ole yhtäkään hätää niin kauan kuin työtä ja tointa piisaa maailmassa, vaikka täytyykin kulkea ja jamata talosta taloon ja kylästä kylään työtä ja leipää hakemassa. Ei Mikolla ole mitään hätää.

AAPO. Kyllä sen uskomme; ja onnistukoon virkanne teille vaan uhkeammin aina. Mutta nyt, Mikko, nyt pistää meitä päähän tuuma, ja tahtoisimmepa viipyä tällä erällä parissanne enemmin kuin yhden hetken. Niin, kuulkaat yksi sana.

MIKKO. Ahaa! Minä arvaan asian, kun johtuu mieleeni tuo vanha, yhteinen olutjuustomme Sonnimäen nummen alla, juusto, joka vieläkin teitä röyhtelyttää. Mutta hyvä, että seisomme kartteeratulla tiellä ja että on meillä tässä herra kanttoorissa oivallinen vierasmies. Syrjähtäkääs hieman sivulle, hyvät naapurit ja ystävät, hieman sivulle.

AAPO. Kuulkaat meitä!

KAISA. Pois tieltä, te sen vietävät! Me tahdomme kulkea. Pois tieltä, muutoin teidät pyöveli perii!

LUKKARI. Erhetys, sinä kunnioitettava Rajamäen perhe, erhetys jyrkkä! Kuulkaat mitä sanon ja pyhästi takaan. Ah! toisin kuin ennen on nyt Jukolan veljesten elämä, sekä sielun että ruumiin puolesta. Toisin, Jumal’avita! Tietäkäät, he ovat kantaneet kääntymyksen ja parannuksen ihanimpia hedelmiä ja nyt he palauvat rakkaasen syntymäkotoonsa riemun ja kunnian poikina, tahtoen temmaista sylihinsä kaiken tämän maailman. Sentähden kutsuvat he teitäkin iloiseen tuliaisjuhlaan, sovintojuhlaan entiseen Jukolan taloon. Tämä on heidän sydämensä yritys teitä kohtaan tällä heidän jupileerauksensa hetkellä. Uskokaat mitä teidän kanttoorinne sanoo.

JUHANI. Juuri niin kuin kanttoori sanoo!

AAPO. Mikko ja Kaisa! me tahdomme näyttää itsemme miehiksi ja tehdä miesten töitä, unohtaen entisyyden. Mutta mitä lausui Mikko tuosta olutjuustosta Sonnimäellä? Hyvä ystävä, sen keitimme itse ja itseppä sen syödäkkin saimme. Niin juuri, ja muistelenpa vielä toistakin asiaa tuosta Sonnimäen illasta. Ennustihan silloin eukkonne meille ankaria tuhon päiviä? Sen hän teki, ja oikeinpa hän ennusti. Myrskyt tulivat ja pieksivät meitä kovin, kovin, mutta myrskyt ja pilvet ovat menneet taas ja ihana päivä koittaa. No lähtekääs ennustamaan meille kerta vielä, ja me toivomme silmänne näkevän valkeampia kuvia. Olenpa kuullut teidän parhaiten ennustavan kahvissa, ja kahvia ei pidä puuttuman tänä iltana Jukolassa.

JUHANI. Kahvia ja olutta!

AAPO. Kahvia ja olutta! Siis tulkaat ja ennustakaat meille onnen päiviä.

MIKKO. Kaisa pouvaa kahvissa ja minä pelaan viulua juhlan koroitteiksi; sopiihan se hyvinkin.

AAPO. Vallan hyvin.

JUHANI. Sinä uljas Mikko.

MIKKO. Pelaanpa jo teille iloisen marssin tullessamme Jukolaan.

JUHANI. Sinä verraton Mikko! Pelaa, pelaa että maailma leimahtelee, pelaa, Jumalan luoma.

AAPO. Kaikki soveltuu oivallisesti.

JUHANI. Kaikki paukahtaa kuin lukkoon vaan!

MIKKO. Vankkurit ympäri, Heikka ja Matti poikaseni! Ja sinä, Kaisa, heitä jo tuo tuimuuden äkeys naamastasi hiiteen ja teeppäs nätti keikaus Jukolaan päin.

KAISA. Jaa-ah! kyllä minä sinun keikautan tässä. Jos niin hulluksi päättyisinkin ja lähtisin talkittamaan takaisin vanhoilla korvillani, niin astelisinko heidän vikurien aasiensa sotkettavana tuossa raitiolla? Könöittäkööt he edellä, me kahnustelemme perässä.

MIKKO. Oikein, Kaisa! Hellittäkäät edellä, veljet, antakaat mennä oikein pyrstötähden vauhdilla, me suhutamme suitsuavana häntänä perässä. – Tuo meidän muori on vähän kiivasta muoria.

JUHANI. Mutta onpa siinä muoria kuitenkin.

AAPO. Oivallinen muori!

MIKKO. Onpa peijakas niinkin; minä uskallan sen sanoa. Se on minun muijani.

JUHANI. Muija kuin patavaltti vaan!

MIKKO. Onpa niinkin. Kiivasta eukkoa, kiivasta eukkoa; mutta kas kun kerran ukkokin karvansa pörristää, niin paneepa. silloin mamma itsekkin suunsa koreaan, lilliseen nipistykseen, panee, ei auta. Mutta hempeä ukko olen kuitenkin, olen, ja annan Kaisan valtikoita. Ja mitä huolin siitä, kun vaan kaikki käy kuntoon? – Heleijaa, pojat! Perässä tullaan kuin suutari kraatarin perässä taivaasen. »Perässä vaikka perhana olis», sanoi suutari, kiskoen pikilankaansa, hampaat irvissä. Niin, niin, mars ja anna soida, anna soida!

Läksivät he miehissä kulkemaan eteenpäin; ja myrskyksi tuimeni tuuli, koivisto humisi ja taipui, ja milloin paistoi aurinko lempeästi, milloin peittyi se taasen ihanien hattarien kohtuun, jotka vilkkaasti korkeudessa lentelivät pohjosen ajamina kohden kaukaista, kaarevaa taivaan reunaa. Vaelsivat he mäkiä ylös ja alas, ja suloinen oli veljeksille tämä vaellus ja tämä myrsky, kun lähenivät kotonsa kunnasta lounaisessa.

Mutta tulipa heitä vastaan vanha ukko, Kolistimen mustatukkainen, äkeä taatto. Harmaat, pensaiset kulmakarvat, kuin kaksi huhkaimen siipeä, melkein peittivät hänen tuikeat silmänsä. Oli hän aikanansa ollut kunnon ampuniekka, kaatanut monta karhua ja sutta. Tuli viimein ankara tauti, joka vei häneltä kuulon voiman, ja kuuli hän enään ainoastaan huutavan puheen, huikeasti huudetun hänen korvaansa. Tämä onneton kohtaus sulki häneltä ainiaaksi karhunampujan tien, ja silloin päätyi hän pauloilla pyydystämään. Niitä hän syksyinä ja talvina viritteli summalta metsiin lintujen, jänisten ja oravien kuolemaksi. Oli hän vakaa, jyrkeämielinen ja törmäsanainen ukko; tuli pian tuittupääksi, katsellen elämää omalta kannaltansa. Hänpä nyt syyssunnuntain iltahetkenä käyskeli veljeksiä vastaan ahteisella tiellä.

JUHANI. Terve, sinä vanha!

TIMO. Terve, taatto, terve!

JUHANI. Seis, kunnioitettava äijäkarru!

KOLISTIMEN UKKO. Häh?

JUHANI. Terveisiä metsämaailmalta.

UKKO. Mitä tahdot?

TUOMAS. Huuda häntä korvaan ja vahvasti.

JUHANI. Tässä me ollaan nyt!

UKKO. Niinpä, perkele vie! olettekin, ja tästälähin armahtakoon meitä taivaan ukko täällä kylissä taas.

JUHANI. Mitä?

AAPO. Nyt ei ole poika hyvällä tuulella.

JUHANI. Mitä sinä meinaat?

UKKO. Arvaatpa sen. Niin, niin, kyllä, kyllä, kyllä tässä nyt nousee meille toiset juonet. Hyvin tietty.

JUHANI. Veljet, tämä leikkaa kunniaamme.

AAPO. Ole huolimatta ja käske häntä vaan kanssamme Jukolaan.

JUHANI. Kuitenkin kaikitenkin, ukko, kun olet tuommoinen potra ukko, niin käskemme sinua nyt Jukolaan viettämään kanssamme oikein ryskeistä tuliaisjuhlaa.

UKKO. Mitäs tulit, sinä peikko? Miksi et pysynyt tuolla vuortesi komeroissa aina kurjaan kuolemaas asti? Mitäs tulit?

JUHANI. Jassoo! tämäkös on kiitos käskystäni?

UKKO. Tulistunpa kiusasta ja harmista koska muistelen ansojani. Kirous! onpa yksikin aika metso menevä tästälähin paulastani toisen pussiin. Te köllit! niistä naappailtiin jo kylliksi ennenkin.

JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi?

UKKO. Sanoinko ma, sanoinko ma? Mutta sinä ymmärrät yskän, ymmärrätpä, vaikka oletkin tuommoinen tuhma käenpoikanen tai mullisteleva metsonpoikanen.

JUHANI. Sanotko sinä meitä varkaiksi koska sinua kestiin käskemme?

UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin, huuda niinkuin mies pruukkaa ja älä tuossa vingu ja rääky. – Mitä sanoit, poika?

JUHANI. Kestiin minä teitä käsken; sillä olemmepa kaikki niinkuin teidän kummipoikianne.

UKKO. Sinäkö minun kummipoikani?

JUHANI. Minä ja nämät kuusi veljestäni tässä. Sentähden: tulkaat kestiin, kummi.

UKKO. Suus kiinni! minä en ole sinun kummis.

JUHANI. Olette juuri vissiin.

UKKO. Minä en ole sinun kummis, en!

JUHANI. Juuri vissiin.

UKKO. Suus kiinni, sanon minä.

JUHANI. Juuri vissiin, ellei Männistönmuori ole valehdellut.

UKKO. Kuka?

JUHANI. Männistönmuori, tämän kylän yhteinen lapsimuija.

UKKO. Minä annan palttua Männistönmuorille, vaan etten ole sinun enkä noiden muidenkaan kummi. Minä sinun kummis? Huuti!

JUHANI. Huuti? Vai niin! Mutta minua ei olekkaan kannettu papin eteen hammassuisena, umpisilmäisenä penikkanulkkina, ei koskaan. Mutta kuinka hyväänsä: minä käsken teitä kestiin.

UKKO. Mutta minä en tule, en, vaan kiellän sinun käskemästä.

JUHANI. Minä käsken vaan.

UKKO. Mutta minä en tule, sinä riivattu! Pidä kitas!

JUHANI. Minä käsken vaan.

LUKKARI. Pojat, pojat! olkoon ukko rauhassa.

MIKKO. Hän menköön meistä herraansa. Yksinkertainen ja töykeä äijä; katselee silmiimme kuin villakoira; hän menköön. Mars, ukko!

JUHANI. Mutta kuitenkin niiden yksinkertaisten, harmaitten jörösilmien pohjasta kurkistelee mielestäni ylös niinkuin jokin pieni klipparimikko; ja hän on vähän paisuttanut minun sappeani. – Minä käsken sinua kestiin, huikeaan hummaukseen. Olutta naamaas pinnailemaan minä sinua käsken. Olethan kuitenkin hyvä taatto.

UKKO. Mitä sanoit? Huuda kovemmin.

JUHANI. Hyvä taatto, vaikka vähän uutelias. Mutta onhan tuo synti ainakin ollut kuuroin perisynti.

UKKO. Häh?

JUHANI. Uutelias, nyyfiiki, ukko-rässy, sanoi ruotsalainen; mutta muutoin kelpo taatto.

UKKO. Köntti, hävytön köntti! Mutta onko, onko, onko metson poikasilla järkeä päässä? Ei tuumaakaan. Höh! tuossahan lentää ylös jaloistani aika parvi, metsoparvi...

JUHANI. Esimerkiksi seitsemän metsonpoikaa.

UKKO. Mitä sanoit?

JUHANI. Seitsemän metsonpoikaa!

UKKO. Olkoon heitä kuinka monta hyväänsä; tuolta he katsella töllöttävät koivun-oksilta. Tuossa nyt mällistelee vastaan yksi kuin sonni kohden uutta porttia, ja vasta hän pöllähtää kun paukahtaa, mutta silloin on hän pussissa. Samoin nytkin mällistelee tässä seitsemän könttiä kohden Kolistimen vaaria juuri niinkuin seitsemän könisilmäistä metsonpoikaa. Köntit! Mitä, mitä, mitä minusta tahdotte?

JUHANI. Tahdon sanoa oikein vakaalla mielellä ja kielellä, etten ole mikään varas enkä metsonpoikanen enkä köntti, ja sanon vielä yksin tein, että eräs vanha karru, eräs förpiiskatun ukko, joka ei seiso minusta juuri kaukana, ei montakaan virstaa tällä santaisella maantiellä, että tämä mies, tämä häpeemätön karru on suuri lurjus ja hunsvotti; ja olkoon se sanottu kaikella kunnioituksella.

UKKO. Kuka mies, kuka mies, sinä töpö käenpoika kuivan hongan nenässä? Ole, ole, ole, ole, olenko minä hunsvotti edessäs? Sanoppas. Kuka mies, sinä käenpoika?

JUHANI. Mitä peijakasta puhaltaisin hänen kirottuun korvaansa?

AAPO. Älä enään mitään puhalla, vaan lähtekäämme.

JUHANI. Ei juuri vielä; sillä hän on suurikelmi ukko. Mitä peevelin puskua puhaltaisin hänen korvaansa?

EERO. Annas minä koetan. Mutta pidä sinä tuota sonnipulkkia.

JUHANI. Niin, puhallappas sinne yksi mojova sana.

UKKO. Kuka mies? Häh?

EERO. »Kukakhaar!» sanoi pieni käenpoika kuivan hongan nokassa. Kukakhaar!

UKKO. Tuossa on käki!

EERO. Sinä riivattu!

JUHANI. Kas tuota perhanaa! Paukahtipa!

EERO. Paukahti, ja korva lukkoon.

AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen körri, oikein!

EERO. Hiiteen äijä! Sivalsi että kipenöitsee.

JUHANI. Ukko, ukko! huomaas mitä teit: tempasit nyrkilläsi poskelle kunniallista miestä vallan maantien päällä ja pyhänä sapattina. Ai, ai, ukko!

AAPO. Oikein tehty, sinä Kolistimen riihitonttu, oikein!

UKKO. Mitä lörpöttelet sinä siellä?

EERO. Oikein sanottu, sinä Kolistimen nurkkajulli, oikein!

UKKO. Suus kiinni sinäkin, kärppä. Minä, minä opetan poikia nenälleni loiskeilemaan. Sillä Kolistimen vaari ei siinä juuri kauankaan siekaile ennen kun hän iskee.

JUHANI. Minä häntä isken tuohon takkuiseen kaulukseen ja kiskon äijän ilman armoa olutkestiin. Heisaa, ukko! Nyt marssimme!

UKKO. Helvettiin sinä!

JUHANI. Olutta juomaan että mahas repee!

UKKO. Hellitä kaulukseni, saatpa muutoin vasten klanias. Etkö sinä, perkeleen juuti, hellitä?

JUHANI. Ämpäri olutta!

TUOMAS. Mitä hulluutta, Juho, taas?

AAPO. Olkoon ukko oloillansa.

JUHANI. Herra varjele! hän on meitä haukkunut kuin koira. Mitä hänelle tekisimme? Hän on tuommoinen vanha äijäreppu. Mutta tulkoon hän Jukolaan riemujuhlaan juomaan olutta vihoissansa. Niin, ukko, minun sydämeni ei anna perään, ei!

UKKO. Hellitä kyntes!

TUOMAS. Mielitkö hellittää? Katsos tuossa, kuinka koreasti hänen päästät. Menkäät, äijä!

JUHANI. Ah! minä olisin kantanut hänen iloiseen kalaasiin, kantanut kuin pienen lapsen; sillä säkeniä säihkyy karvainen poveni. Herran poika! kenen paulasta olen minä naappaisnut lintua? Lintua tai jänistä?

TUOMAS. Kitas kiinni!

JUHANI. Olenko minä varas, minä?

LUKKARI. Sitä ei hän sanonut, poikani.

JUHANI. Sitä kohden hän sommaili kuitenkin. Ah, olisi hänen päänsä lakeelta parin kolmen kymmenen talven lumi poissa, niin Herran poika!

TUOMAS. Menkäät, ukko!

UKKO. Köntit! Ole, ole, ole, olenko minä keppikoni edessänne, te korven hallavat, päähännuijittavat sudenpenikat? Mutta kyllä, kyllä, kyllä, kyllä, teidät opetan vielä, minä, minä teidät opetan, köntit!

Siirtyi heistä viimein Kolistimen äkeä ukko; mutta kauan jupisi hän vihoissansa, syljeskeli ja jupisi itsekseen, astellessaan ahteellista tietä. Kulkemaan taasen läksivät myös veljekset ja heidän seuralaisensa lukkari ja Rajamäen rykmentti, joka viimeisenä retkeili. Mutta kun he näin olivat hetken kulkeneet eteenpäin, tuli heitä vastaan kaksi naista: entinen Männistön muori ja nokkela, palleroinen tyttärensä Venla; ja astelivat he kiireesti, aikeissa puolainmetsään, valkeat tuokkoset käsissä. Tämä kohtaaminen saattoi veljekset ällistymään kovin, ja äänettöminä katselivat he lähestyviä vaimoja, seisahtuivatpa kuitenkin heidän eteensä; ja vastuksiin nyt tuijoiteltiin hetki, rengassilmin kummaltakin puolelta. Mutta viimein astui esiin Aapo, ilmoitti heille Teerimäen vuorella tehdyn lujan päätöksen ja käski heitä vieraiksi tuliaiskestiin. Epäillen mitä heidän piti tehdä, nyt seisoivat äiti ja tytär, seisoivat ja myhäilivät salaa toinentoisellensa ja mytistelivät luikaroiten huuliansa. Mutta koska myös lukkari kehoitti heitä kuulemaan veljesten kutsumista ja käymään kahvinkeittäjiksi pitoihin, päättivät he vihdoin lähteä iloisen matkueen seuraan. Ja niin oli Jukolan pojilla lukkarissa mahdikas välimies ja sovittaja Toukolaisia varten, muorissa ja hänen tyttäressään kiltit kahvinkeittäjät, ja Rajamäen Mikossa oli heillä iloisen tulomarssin soittaja ja pelimies karkeloissa Toukolan tyttöjen kanssa. – Muistellen kaikkia näitä etuja, astelivat he yhä uljaammalla vauhdilla kohden matkansa päätä, ja seisoivat viimein Jukolan Pohjanpellon santaisella töyräällä. Ja näkyi heidän edessään Ojaniittu, sen takana taasen Kotopelto, mutta ylempänä itse Jukolan talo, ihanasti surkumielinen. Kauan äänettöminä ja kosteilla silmillä katselivat veljekset kotoansa viheriällä, kumisevalla kummulla; ja länteen kallistui aurinko. Mutta vinhemmin aina puhalteli pohjonen, kohisten männistössä, kivisellä mäellä talon eteläisellä puolella.

TUOMAS. Tuossa on siis Jukola.

JUHANI. Oletko sinä Jukola?

AAPO. Onpa ryhtis jotenkin rauennut ja sammale tarttunut kiireellesi, kotomme armas.

JUHANI. Sammale on tarttunut kultaiselle kiireellesi, kunnioitettava äitimme Jukola.

TIMO. Terve, Jukola, joka nyt istut, kököität edessäni tuossa, kauniina kuin Jerusalmi ennen.

JUHANI. Oletko sinä Jukola? Sinä? Ah! enhän voikkaan estää kyynelkarpaletta karhealta naamaltani, koska sydämeni kiehuu ja kuohuu. Voi! kaikkialta, mihin silmäni isken, annetaan pojalle takaisin hellän ystävän katse. Kas kuinka lempeästi tuo musta ometan akkunaläpikin myhäilee minua vastaan. Terve, sinä toivon tähti, terve!

EERO. Terve, terve, sinä toivon musta tähti!

JUHANI. Terve, armahin lantakasa siinä alla, ihanampi onnen kukkulaa! Ah!

TIMO. Kyllä se on kaunista, mutta miksi ei tuota lantakasaa ole jo aikapäiviä kiskottu pellolle? Niin, niin, se kasa siinä ilmoittaa, todistaa ja merkitsee nahkapeitturin juurevata, perin auttamatonta laiskuutta. Onkos tämä laitaa: syyskuussa lantakasa kotona kököittää? Minä närkästyn kovin tälle nahkapeitturille. No, noh, saatpa kuitenkin anteeksi varsinkin tänä päivänä, joka on Jukolan juupelijuhla.

JUHANI. Terve, hallava lantakasa, terve! sanon minä vaan, huolimatta mitä se todistaa ja meriteeraa. Terve, Jukola kasoinesi, peltoinesi, niittuinesi, kaunis niinkuin taivas!

TIMO. Taivas on kuitenkin koreampi.

JUHANI. Suus kiinni! Ihanin Paratiisi tämä on.

SIMEONI. Älä lausu syntiä.

JUHANI. Kieleni lausuu mitä sydämeni kuiskaa.

LAURI. Minäkin nyt jotakin lausuisin, mutta tämä merkillinen hetki on perin masentanut kieleni entisen vikkelyyden.

JUHANI. Sano kielin, puhu mielin, luihkaise riemu rinnastasi ulos! Vuoret roikkaa, metsä kaikaa ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa, hetki pyhä ja lyhykäinen. Siinä on värssy, Jukolan Jussin sepittämä riemuissansa.

AAPO. Mutta olkoon tässä 30 kylliksi, ja rientäkäämme tarkoituksemme perään.

JUHANI. Niin, nyt touvatkaamme viimeiseen perään kuin kuteva särkijoukko rysän takimmaiseen nieluun. Mennään nyt, etteivät ikävysty arvoisat vieraamme tähän riemuumme ankaraan. Eihän ole Jukola tuossa heidän kotonsa, ja toiseksi, he ovat sen nähneet myöhemmin kuin me. Te, kanttoori, te, Männistön muori tyttärinenne ja sinä, Rajamäen kunnioitettava perhe, älkäät nyt panko pahaksenne tätä.

LUKKARI. Sitä ei sinun tarvitse rukoilla. Kylläpä käsitämme mikä tämä hetki on teille; se on korkea, juhlallinen hetki, täynnä juovuttavaa iloa.

JUHANI. Ihanasti sanottu, potrasti sanottu! – Mennään nyt!

TUOMAS. Paukahtakoot pyssymme ja soikoon Mikon viulu.

JUHANI. Niin, jospa saataisiin nyt vähän musiikkia. – Yksi ammunto, veljet, yksi huikea ammunto. Yht’aikaa!

Kiljahti nyt Mikon viulu ja melkein yht’aikaa pamahtivat Juhanin, Tuomaan ja Aapon pyssyt. Uljaat hevoset silloin korkealle leiskahtivat vankkurien edessä, kiilien läksivät naudat kirmaisemaan, yksi sinne, toinen tänne. Mutta eipä yksikään heidän johtajistaan hellittänyt leikissä nuoraa kourastansa, ei Simeoni, ei Timo ja kaikkein vähimmin heistä Eero. Purren hammasta he seurasivat, vaikka melkein raahaten, seurasivat kukin elukkaansa, ja pilvenä pyöriskeli pellolla kuiva hieta. Seisahtua täytyi huiskahännän ja kääntyä miehensä kanssa oikealle raitillensa jälleen. Niin retkeili matkue alas, katosi hetkeksi Ojaniitun alankoon, mutta ilmestyi taasen pian, käyden ylös pitkin jyrkkää ahdetta ja astuen Kotopellon veräjästä sisään. Mahtavasti soitti Mikko viuluansa, kovin reuhuivat ilosta, uhosta Killi ja Kiiski, joiden haukkinaan vastasi taasen nahkapeitturin laiha, kämäleukainen rakki, tuvan nurkalla nilkutellen, vapiseva kurja. Ulos kutsui meteli Jukolasta kaiken kansan, ulos vierulle, kiviselle tanterelle. Mutta lapset, nähtyänsä Rajamäen rykmentin lähestyvän taloa taasen, kirmasivat takaisin tupaan kiireesti, parkuen kovin, ja pistivät itsensä piiloon, mikä sänkyyn, kaattuvan alle, mikä uunin päälle, kolisevien kalupuitten sekaan, sydämessä kauhistus. Samasta pelosta vaikeni äkisti rakki, koukisti häntänsä koipien väliin ja mateli piiloon nurkkaan penkin alle. Oli nyt pihalla menoa ja meteliä. Siinä miesten huudot, koirien mekastelo, lehmien ammuminen, pienen palleroisen sonnin mörinä ja viulun kiljuva ääni kilvoin kaikui ympäri, koska lähestyi Jukolan taloa vaeltava joukko; ja huminalla ravisteli pohjonen Kivimäen tuuheata männistöä. Mutta veljekset, sydämessä riutuva liepeys, kävivät esiin tervehtimään huoneen väkeä heidän entisen kotonsa armaalla pihalla. Ja koska käsiä oli puristettu, elikot ja kuorma korjatut, astuivat he viimein miehissä talon avaraan tupaan.

Mutta Toukolaan läksivät lukkari ja Aapo sovinto- ja tuliaisjuhlaan kutsumaan miehiä, jotka niin kauan olivat eläneet vihassa ja vainossa Jukolan veljesten kanssa. Ja koska he mukavilla, lukkarin lausumilla, sanoilla olivat saattaneet kutsumuksen ympäri sekä miehille että naisille, riensivät he takaisin auttelemaan muita rakentamassa pitoja. Lakeaksi tehtiin permanto Jukolan hauskassa tuvassa, kuohuvaa olutta vetävissä haarikoissa kannettiin pöydälle, ja tulisijan ympärillä liekiöitsi kiltti Venla äitinsä kanssa. Pilvenä palloili kahvivalkian savu katon nokisten ortten alla, myllyn hampaissa pieneni räiskynällä poltettu jyvä, ja tulella höyrysi nahkapeitturin emännän pannu. Ja mikä nyt lakaisi kartanoa, mikä kanteli halkoja pinosta tupaan, mikä hakkasi havuja koristeiksi laattialle ja mikä mitäkin teki. Ja akkunan ääressä, leveällä rahilla istui iloinen Mikko, antain silloin, tällöin viulunsa vingahdella.

Mutta miksi kuiskuttelee nyt Männistön muori noin hartaasti Juhanin kanssa tuolla porstuvassa ja miksi seisoo Juhani, silmät harreillaan, totisena kuin tuomiolla? Muori antaa hänelle tiedoksi noin kautta ranteen, ettei löydy enään heidän puolestaan estettä hänen ja Venlan sydämien välillä. Tästä ällistyy poika, puhkailee, huokailee, hikoilee ja niskatukkaansa kouristelee kovin, pyytäen lopulta muorilta hetken tuumauksen aikaa. Muori lähtee hänestä loistavilla kasvoilla, mutta ulos pihalle astuu Juhani, astelee kuin huoneeton tonttu, tietämättä minne hän astuis. Tuolla Jukolan seinän takana hän nyt pasteerailee edestakaisin, hikoilee, huokailee, hohtaa ja höyryää ja niskatukkaansa kouristelee kovin. Mutta viimein rientää hän porstuvaan takaisin, aukaisee tuvan narisevan oven ja lausuu huohoittavalla, melkein itkevällä äänellä: »jos kanttoori olis niin hyvä ja tulis pikkuisen tänne nurkan taakse, ja sinä myös, Aapo; tule, armas veljeni!» He täyttivät hänen pyyntönsä, ja pian seisoivat he kolmesin Jukolan seinän juurella, tuumiskellen asiaa, jonka Juhani oli heille ilmoittanut. Siinä tuumiskeltiin, keskusteltiin ja päätettiin, että Juhani ottaa Venlan, joka kuitenkin on kelpo tyttö. Silloin kiivaasti ja lujilla askeleilla astuu Juhani sisään ja tarttuu Venlan käteen, lausuen: »olkoon sanottu». Silloin Venla hieman kainostelee, peittää silmänsä ja myhäilee, mutta sallii kuitenkin kätensä viipyä Juhanin turpeassa kourassa. Tästä ihastuu muori ja antaa heille äitillisen siunauksensa, lukkari toivoittaa heille onnea ja menestystä ja muistuttaa heitä lyhykäisellä puheella aviokäskyn tärkeistä velvollisuuksista.

Kihloissa oli siis Juhani, vanha rakkaus oli uudestaan viritetty hänen povessansa. Mutta sulhanen puhkailee ja hikoilee, katsahtaen tuolloin, tällöin salaisesti morsiantansa kohden. Äkisti kiirehtii hän katsomaan hevosia Ojaniitulla, näkee siellä Impivaaran molemmat nuoret tammat, hän näkee, mutta ei kuitenkaan näe. Olisipa hän pitänyt hevosina kaksi kurkeakin siellä niitun äyrähillä. Niin viehkeilee aatoksensa morsiamessa, jota itsellänsä olevan hän tuskin voi uskoa vielä. Tämä päivä on hänelle ihmeellinen. Pian kirmaisee hän takaisin taas, himoten katsella Venlan kuvaa. Vahvasti hän astuu ja kuulee Mikon viulusta pellolle huikean puolan-marssin. Silloin vääristyy äkisti hänen suunsa, kyynel kastaa hänen silmänsä, jonka hän kuivaa jykevällä nyrkillänsä; ja tuntuu kuin olisi hän taivaan ilossa. Tultuansa pihalle, ei näe hän edessään Rajamäen kaksoisparia, jotka keppihevosillaan ratsastella vilkkaisevat travia tanterella; ei huomaa hänen silmänsä huoneen portaalla Mikon tallukkaa pientä pullorattainensa. Sisään hän lujasti astuu, ja hänen katsannossaan näkyy salaisesti pohtava uho, totisuus ijankaikkinen.

Mutta kokoontuipa vähitellen Toukolan poikia Jukolan mäelle. Puu-vajan ja tallin välillä jo seisoskeli heitä joukko, nysät hampaissa, katsellen rekiä ja rattaita ja nahkapeitturin letkakääsyjä, Linnan markkinoilta ostettuja. Siinä he seisoskelivat, tarkastelivat ja arvostelivat joltisen hetken, mutta astuivat vihdoin yli pihan kohden asuntohuonetta, yksi silloin, toinen tällöin. Asettuivat he seisomaan, muutamat vasten seinää kahdenpuolen porrasta, muutamat porstuvaan, kuullellen hyörinää ja hälinää siellä sisällä. Mutta vihdoin aukeni ovi, ulos astui Aapo, käskien vieraita sisään.

Sisään astuivat Toukolaiset, kokoontuivat vasemmalle, oven ja sivu-akkunan välille. Siinä he seisoivat vakavina, pidellen kukin lakkiansa huultensa edessä. Näkyi heidän joukossansa Kissalan Aapeli, joka viistoon kohden ovea katseli taaksensa, näkyi Kuninkalan Eero, seivästellen silmillänsä laattiata. Lähellä heitä akkunan ääressä istui Mikko viulunensa, kierrellen mälliä poskessaan ja syljeskellen. Hänen polviensa nojalla seisoi pikku-tallukkainen, isänsä silmäterä. Mutta pöydän edessä, pattisauva kourassa, seisoi lukkari, valmiina alkamaan puhettansa, joka ravistelisi selkämunia; ja tuikea oli hänen muotonsa. Karautellen kurkkuansa ja sivellen etusormellaan ja peukalollaan leukansa alle, hän katsahteli, mulautteli ankarasti oikealle Toukolan miehiä kohden, mulautteli vasemmalle, jossa pöydän ja pohjoisen sivu-akkunan välissä seisoivat Jukolan veljekset, äänettöminä, tuijoitellen permantoon alas. Likellä tulitakkaa nähtiin myös nahkapeitturin perhe, Männistön muori tyttärinensä ja Rajamäen Kaisa, joka, nuuskatoosa kourassa ja naama nuuskassa, istui rahilla, huiskutellen ruumistansa. Mutta kolkassa tulitakan ja oven välillä, havutukin ja vesisaavin vaiheilla seisoi Rajamäen poikaset; siinä Heikka, Mörökölli ja kaksoispari seisoivat, kummastuksella katsellen äänetöntä seurakuntaa Jukolan tuvassa. Mutta pöydän ääressä lukkari seisoo. Vallan totisena, äänetönnä hän leukaansa pitelee, avaa viimein suunsa, mutta pidättää sanansa kerran vielä, karauttaen kurkkuansa. Hirmuisen katsannon viskaisee hän taasen oikealle, viskaisee vasemmalle ja irvistää kuin pureskelisi hän koiruohotukkoa. Mutta viimein kuuluu hänen suustansa seuraava puhe:

»Perkele, joka käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, puhallellen myrkkyä maailmaan, on myös näiden naapuristen sydämessä sytyttänyt vihan ja vainon liekin. Se ensin vienosti pilkahteli risurykelmässä, mutta leveni ja kohosi pian hirveäksi kaskenpaloksi. Ensin oli se kuin pieni kärpänen, mutta kasvoi ja paisui kuin syötissä härkänen ja peitti synkeällä savullansa taivaan valon. Niinpä musta perkele sai vallan ja nyrkit pystyssä käytiin aina toinentoistansa vastaan ja erottiin viimein kauhistavan rähinän perästä mustelmilla, irvistelevillä haavoilla ja sarvitetuilla otsilla. Mikä surkeus! Taivas huokaili, vuoret ja laaksot huokailivat ja järjettömät luontokappaleetkin puhkailivat, vaan pimeys ja helvetti riemuitsivat. Aattelihan moni, päätänsä nyökytellen: tässäpä vielä kahleet kilisee, raippavitsat vinkuu ja Sipirjan kylmille tuntureille marssii poikia rakkaasta syntymämaasta. Ennustipa moni niin, mutta väärinpä hän ennusti, ja siitä olkoon Sebaotille kiitos ja kunnia. – Katsokaamme kummallista temppua: Heittivätpä veljekset ihmisten nurkat, kylänmiehet ja kaiken kansakunnan ja karsivat kaappaisemaan metsien yöhön, ja mietiskeli taasen monen mieli näin: tällä lailla, tällä lailla sissejä tehdään, seitsemän verta-janoovata, kiukkuista sissiä Suomen metsiin. Mutta Sebaotille kiitos ja kunnia, että he näyttivät profeetillensa syllän pitkän nenän.

Saattoiko heitä metsään perkele, niinkuin ennen Tuusulan papin, vai vetikö heitä sinne korkeuden voima niinkuin Johannes Kastajata korpeen, sitä en käy päättämään nyt. Mutta parastansa koetti perkele heitä kohtaan sielläkin, saattaaksensa heitä turmion tielle. Hän heitä viinamyrkyllä, vielä makuvarillakin viekoitteli, hän, niinkuin he itse ovat kertoneet, heitä johdatteli ylös pyörryttäviin korkeuksiin, kummalliseen rakennukseen, siihen niinkutsuttuun Saapasnahkatorniin, ja näytti heille maapallomme puoliskon, näytti heille kaikki kauhistavassa sekamelskassa, peloittaaksensa miehen aivosta järjen pois. Sitä hän tarkoitti, mutta hänen oma tuumansa löi häntä häpeällä vasten naamaa, jouduttaen ajoissa poikien askeleet tien oikealle haaralle. Taisteloon ankaraan he rupesivat, astuivat uljaasti kamppailemaan omaa sydäntänsä, syvästi juurtunutta laiskuutta, jäykkää, tylyä maata, kylmiä rämeitä ja soita vastaan, ja voittivat kaikki oman tahtonsa järkähtämättömyyden kautta, Herran Sebaotin avulla. Eijaa! Tässä palaavat he takaisin ihmisiin taas, mutta eivätpä ryöväreinä, vaan oivallisina miehinä. Komealla, juhlallisella jyryllä he tulevat nopeasti pyörivillä vankkureilla, joita kaksi nuorta ja korskeaa tammaa vetää, ja seuraa heitä vielä ammuvat, hyljekylkiset lehmät ja mylväilevä sonni, jukuripää. Näin he tulevat, eivät sissien luolista, vaan heidän omien kouriensa rakentamasta uudistalosta, ihanasta Impivaarasta. Eijaa! Heidän kauttansa on Sebaot saanut kunnian, mutta häpeän tuo sarvipää saatana helvetissä.

Tässä he nyt seisovat ylistystä ansaitsevina miehinä, ja tarjoovat entisille vihamiehillensä sovinnon kättä. Ja teidän, Toukolan arvoisat miehet, ei tarvitse enään katsoa häpeäksi, kutsua ystäviksenne Jukolan veljeksiä; sillä nyt he vuodattavat ympärillensä kunnian loistetta, vaan ei häpeän tahraavata lokaa. Ottakaat siis vastaan sovinnon ylitsekuohuva kalkki ja muistakaat, ettette saata heitä turhaan kuroittamaan teille kättänsä, jos välttää tahdotte tulevaista vihaa. Huomaitkaat: jo aurinkoinen laskee, katsoen taakseen lempeydestä riutuvalla silmällä kohden taivaankaarta, joka idässä hohtaa. Katso: tämä on Herran armonliiton merkki ja nyt tärkeä viittaus entisille vihamiehille käymään sovintoon, ihanaan veljellisyyteen ja antamaan perkeleelle ja hänen enkeleillensä vasten otsikkoa tuikeampi isku kuin koskaan ennen. Tämä on Jumalan tahto ja tämä on myös minun tahtoni, ja hän, joka ei nyt sanallemme kallista korvaansa ja sydäntänsä, hän olkoon anathema ja maranatha, ja perkeleet hänen viimein helvetissä korventakoot. Kuule minua, Sebaot, kuule minua, korkeuden Herra, hosianna!»

Niin puhui lukkari, ja voimallinen oli liikutus naisten sydämissä. Hillittömässä itkussa hyrisivät nahkapeitturin emäntä, Männistön muori, nokkela Venla ja Rajamäen nuuskanaamainen Kaisa, hyrisivät niinkuin lipiätiinussa pesijän kourissa hyrskähtelee uusi, neljäniitinen hursti. Mutta vastuksiin nyt astuivat Toukolan ja Jukolan miehet ja sovinnon merkiksi puristelivat vahvasti toinentoistensa käsiä. Sydämellinen, vilpitön ja vakaa oli tämä sovinto, vaikka kankeastikin käsiä iskettiin, vaikka jotenkin kyräilevillä silmillä katseltiinkin toinentoistansa. Mutta lukkari katseli riemun myhäilyksellä pöydän päästä, jossa hän istui, edessään oluttuoppi ja höyryävä knorrikuppi. Mutta ympäri tupaa kiertoili myös olutta valkeissa haarikoissa, kiertoili miehestä mieheen ja viimein myös naisesta naiseen. Sillä olipa jo kokoontunut joukko Toukolan tyttöjäkin Jukolan tupaan. Heille, jotka kuiskutellen keskenänsä seisoivat tulitakan ja havutukin vaiheilla, kanteli kahvia Männistön muorin nopsa Venla. Eivätpä ottaneet he vastaan juuri kerkeästi, vaan vasta vihdoin, kun kantaja itsepintaisesti oli uudistanut tarjoomisensa kaksi, kolmekin kertaa. Ei tänä iltana Mikkoakaan unohdettu, vaan kannettiinpa runsaasti olutta ja viinaa kaulankastiksi soittomiehelle. Siitä rupesi hän viulunsa kruuveihin syljeskelemään oikein ankarasti ja soinnuttelemaan tuota moninkerroin yhteenliimattua konettansa. Ja helähtipä siitä viimein vallan ihana ruotsin katrilli. Hetken aikaa hän tuossa pelaili, mutta koska ei kenkään astunut esiin laattialle, seisautti hän katrillin säveleet ja hellitti iloista ja uljasta polskaa. Sitä pelaili hän hartaasti ja kauan, mutta eipä yksi ainoakaan pari pyörinyt permannolla. Siitä ukko vihdoin perin harmistui, antoi sompansa ihan seisahtua ja, kierrellen mälliänsä ja syljeskellen, rupesi hän kilkuttelemaan viulunsa kieliä.

Äänetönnä istui kansa. Lähellä perä-akkunata istui Aapo, tuolloin, tällöin tähtäillen tarkasti erästä ympyrjäkasvoista, ruskea-ihoista, mutta vakaata, sinisilmäistä tyttöä, joka Venlan kanssa haasteli kuiskutellen, huulillaan viattomuuden ja kainouden kiltti nipistys. Uuteliaasti katseli häntä Aapo, muistutellen sinne, tänne, mutta eipä johtunut mieleensä neitosen nimi. Kysyi hän viimein lukkarilta, nyhkäisten häntä kylkeen, ja aivan nopeasti vastasi lukkari: »se on se Konkkalan Hinrika». Tästä kirkastui Aapon otsa ja hetken päästä lausui hän Mikolle: »antakaas meille katrilli». Rupesi nyt Mikko uudestaan, ja Aapo lähestyi Konkkalan kainoa tytärtä, pyytäin häntä pariksensa. Neito seurasi häntä, asetti itsensä hänen viereensä, mutta ujostellen, myhäillen ja punehtuen ankarasti. Kokoontui paria laattialle myös toisilta puolilta, ja viimein, Rajamäen viulun kiljuessa, tanssittiin ruotsin katrillia lakeassa tuvassa. Iloisesti loimoitti valkia, päre pihdissä liehahteli ja kovin jyskysi leveäpalkkinen permanto, koska vakavina, totisilla kasvoilla siinä tanssittiin juhlaisessa äänettömyydessä.

Mutta pöydän takana lukkari istui, ja oli hän tyytyväisenä nauttinut kaksi knorria ja kolme kylmää-ryyppyä. Hän istui, hymyllä katsellen nuorten karkeloa permannolla, ja korea punerrus oli ilmestynyt hänen poskillensa. Mutta koska vihdoin katrilli oli loppunut, hirveän pitkä, nousi lukkari ylös ja ilmoitti aikeensa lähteä. Ja otettuansa pienen lähtönaukin ja pidettyänsä pienen jäähyväispuheen, jätti hän kiitollisna Jukolan talon. Ei huolinut hän hevosesta, joka hänelle kaikella hartaudella tarjottiin, vaan läksi astelemaan, pattisauva kourassa. Seurasi häntä Juhani yli avaran pihan ja aukaisi hänelle vikkelästi Jukolan vanhan, huojuvan portin. Ja siinä seisoi vielä hetken mahtava sovintomies, katsellen kohden tähtikirkasta taivasta, haastellen Juhanin kanssa ilmoista ja tuulista. Viimein otti hän hyvästi, ja syvään kumarsi Juhani, raappaisten jalallansa, ja ometan seinässä priiskahtelivat santa ja pienet kivet. Siitä palasi hän takaisin iloiseen tupaan, lausuen itseksensä: »hän on tehnyt suuren työn». Mutta kohden kirkonkylää, pattisauva kourassa ja musta vannelakki päässä, asteli lukkari myhäillen, ja somat ruusut punersivat hänen poskillansa.

Mutta ilon ja karkeloitten hälinä Jukolan tuvassa eneni hetki hetkeltä ja muuttui viimein ryskeiseksi riemuksi. Milloin viskeltiin katrillia, milloin pyörryttävää polskaa, tanssittiin melkein ilman levähdystä, ja permanto jymisi ja sen jykevät palkit taipuivat nuorten miesten korkkojen alla. Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti.

Niin iloittiin veljesten tuliaisjuhlassa, niin juotiin sovintomaljaa kuohuvista haarikoista, ja erottiin vasta aamun tullessa.