Seitsemän veljestä: Yhdestoista luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kymmenes luku Yhdestoista luku
Seitsemän veljestä
Kirjoittanut Aleksis Kivi
Kahdestoista luku


On ilta samana päivänä, jona niin kiukkuisesti Tammistossa oteltiin. Pirtissään istuvat veljekset, he ovat voidelleet ja sitoneet haavojansa niinkuin parhaiten on käynyt. He istuvat, sydämissä pimeä, ijankaikkinen yö, ja alas permantoon on teroitettu heidän katsantonsa, vimmaa täynnä. He muistelevat mitä ovat tehneet, tietävät mikä rangaistus heitä uhkaa; he mietiskelevät onnetonta, toivotonta tilaansa, ja peloittava on äänettömyys huoneessa. Viimeinpä kuitenkin saattoi Simeoni matkaan seuraavan kanssapuheen.

SIMEONI. Veljet, veljet! sanokaat yksi sana. Mitä on meidän tekeminen päästäksemme kruunun kynsistä.

AAPO. Ah! ei ole meillä enään pelastuksen keinoa tästä ahdingosta, ei tämän taivaan alla.

JUHANI. Kiikissä olemme, kukissa! Kaikki on mennyt, kaikki onni ja toivo!

TUOMAS. Peijakas meidät perii, perii ilman armoa; siis ottakaamme, silmät ummessa, vastaan mitä olemme ansainneet. Kruunun käskyläistä häiritsimme keskellä tulista tointansa, ja tämä paikka on kova; miehiä löimme kenties raajarikoiksi, joka paikka on vieläkin kovempi. Noh, ehkä nykäisimme vielä joltain henki-kultaisenkin pois, ja sittenpä kaikki hyvä; tallella olemme ja syömme kruunun surutonta leipää.

SIMEONI. Voi meitä poloisia poikia!

TIMO. Poloisia Jukolan poikia! Ja seitsemän kappaletta! Mitäs tehdään nyt?

LAURI. Kyllä tiedän mitä teen.

JUHANI. Minä myös. Veitsi kurkkuun joka miehen!

TIMO. Älä helsingissä!

JUHANI. Puukkoni, kirkasteräinen puukkoni! Verta lasken että lainehtii!

AAPO. Juhani!

JUHANI. Juoskoon yhdeksi ainoaksi lammikoksi veri seitsemästä miehestä ja uppoutkaamme sitten yhdessä punaiseen mereen, kuin upposi ennen koko vanhantestamentin kansa! Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken sovintomies?

AAPO. Malta mieles!

JUHANI. Pois tieltä sinä ja pois tämä kirottu elämä! Puukko!

SIMEONI. Hillitkäämme häntä!

AAPO. Tänne, veljet!

JUHANI. Pois tieltä!

TUOMAS. Koreasti, poika!

JUHANI. Hellitä, Tuomas veljeni!

TUOMAS. Sinä istut koreasti!

JUHANI. Mitä maksaa nyt enään koreus, kun kaikki on mennyt? Mielitkö ottaa koreasti vastaan neljäkymmentä paria tuoreita raippavitsoja?

TUOMAS. En mieli.

JUHANI. Mutta mitä?

TUOMAS. Menen hirteen, mutta sitten vasta.

JUHANI. Tehkäämme paikalla se, joka kerran on tehtävä.

TUOMAS. Tuumikaamme.

JUHANI. Hahaa! kaikki on turha.

TUOMAS. Ehk’ei juuri vielä!

JUHANI. Lain hansikat vartoo meitä.

SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!

TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.

AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.

EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen? Jos siirrymme kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.

AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.

TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.

TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin peninkulmia. Ohhoo!

AAPO. Mutta kuulkaas sananen: Ruvetkaamme suden omaksi kansaksi, niin vähänpä tarvitsee meidän peljätä hänen hampaitansa. Sotaväkeen marssikaamme värvinkiä ottamaan muutamaksi vuodeksi. Ah! tämä keino on jyrkeä, mutta ehkä paras tässä kilakassa. Niin, lähtekäämme Heinolan kuuluisaan ja hirveän suureen pataljooniin, joka Parolan nummella kesäkaudet äkseeraa ja rikeeraa. Tätä pykälää voimme harkita, muistaen, että kruunu pitää poikiensa puolta.

JUHANI. Minä pelkään, että, veli veikkoseni, keksit nyt oikean keinon. Kasarmi on pelastanut läikistä monta hurjapäätä poikaa ennenkin. Muistelkaamme esimerkiksi Karilan renkiä, jolle, suurikelmille, kerran pisti päähän ropsia isäntäänsä vähän selkään, ja siitäpä olis käynyt pojalle pahoin, mutta kas kun oli junkkarilla äkkipikaan niskassa harmaa takki, ja tämähän pelasti miehensä. – Olkoon menneeksi! Kohden kasarmia marssikaamme! Sotaan kuoli isämme setä, Kyrön sotaan, jossa viissyltäinen hirsi veressä uiskenteli; sotaan kuoli myös oma setämme, kaatui meren rannalle Pohjanmaalla; niin on tässä käynyt monen muun sekä heimolaisen että naapurin, ja samoin taidamme kaatua mekin, kaatua hurskaina sankareina. Kuolemassa on parempi, taivaassa on parempi olla kuin täällä ihmispetojen keskellä. Täytyy itkeä. Niin, siellä on parempi kuin täällä. Oojah! paljon parempi.

TUOMAS. Veljeni, näin saatat meidät kaikki pusertamaan kyyneleitä.

SIMEONI. Herra, katso puoleemme ja anna armos auringon paistaa!

Niin loppui heidän kanssapuheensa itkuun, yleiseen, hyrskyvään itkuun; kuivana ei pysynyt yhdenkään veljen silmä. – Mutta ilta pimeni, yö tuli, ja kaikki vaipuivat he lopulta itkusta syvään uneen. – Seuraavana päivänä tuumiskelivat he vielä, aprikoitsivat hiessäpäin mikä keino heidät parhaiten pelastaisi; ja tarkasti vartioitsi heidän silmänsä ulkona pirtin ympärillä, huomatakseen jo matkanpäästä jos lähestyisi heitä kruununvoimia. Niin he tähtäilivät ja tuumiskelivat; ja kasarmi, vaikka kyllä kamoittava, näkyi heistä kuitenkin parhaaksi turvapaikaksi. Sentähden päättivät he lähteä miehissä matkalle kohden Heinolaa ja ottaa värvinkiä kuudeksi vuodeksi. Ja koska taasen toinen päivä nousi, alkoivat he pitkän vaelluksensa likistyvällä sydämellä, synkeällä mielellä. Astuivat he eteenpäin, muistelematta, että siinä hankkeessa tarvittiin passit ja papinkirjat, astelivat he, tuohikontit seljässä, ensin Jukolaan päin, aikeissa pyytää nahkapeitturia ottamaan haltuunsa heidän elikkonsa ja pitämään vähän pirtistä huolta.

Tultuansa Viertolan tielle, kohtasivat he nimismiehen, joka, jahtivouti takana, ajoi jyrittäen heitä vastaan. Veljekset tuosta hämmästyivät, arvellen hänen retkensä koskevan heitä. Olivat he jo melkein juosta metsään, mutta astuivat kuitenkin esiin, muistaen, ettei kaksi miestä heitä milloinkaan kiinni saisi. Mutta väärin he arvelivatkin; perin toisella virkatoimella ajeli nyt nimismies ympäri pitäjää. Ja olipa hän oiva mies; uljas, ylevä ja iloinen aina. Jukolan veljeksistä ja heidän elostansa metsissä hän alati oli suureksi huviksensa kuullut kerrottavan; ja oli hän heidän suosijansa, puolustajansa, vaan ei vihamiehensä. Mutta nyt, ehdittyään heidän kohdallensa, rupesi hän haastelemaan hauskasti.

NIMISMIES. Päivää, päivää! Mihin marssivat pojat noin totisina? Vastatkaat minua, katsomatta tuolla lailla puoleeni, juuri kuin korpisudet. Mihin, kontit seljässä?

JUHANI. Edessämme on pitkä matka.

NIMISMIES. Helvettiinkö sitten mennään? Häh?

JUHANI. Tahdotteko meistä mitään?

NIMISMIES. Mitähän olis teillä annettavaa minulle? Mutta onhan lupa kysyä vaikk’ei varaa ostaa. No oikeinpa silmänne kyräilee ja mullistelee minuun, ja ellen olis tottunut katselemaan itse perkelettä vasten naamaa, niin ehkä sydämeni vähän pampahtelis. Ha, ha, ha! Mutta saakeliko teissä rikeeraa?

JUHANI. Minä kysyn teiltä yhtä paikkaa: Nouseeko siitä kruunun asia?

NIMISMIES. Mistä?

JUHANI. Hm. Siitä, siitä.

NIMISMIES. Mistä, sinä takkutukkainen köntti? Mistä?

JUHANI. Tuosta kärhämästä Tammiston kartanolla.

NIMISMIES. Ahaa! se toispäiväinen leikki? Jahah! siitäpä nyt tahtoisin teille virkkaa jotain.

JUHANI. Onko miestappoa tapahtunut?

NIMISMIES. Kiitä onneas, ettei niin ole laita. Mutta, leimaus ja jyrinä! kun ajoitte tiehenne kruunun virkamiehen toimestansa ja kumositte vielä hänen kirjoituspöytänsä, aatelkaas sitä paikkaa.

JUHANI. Jumala paratkoon! sitähän olemmekin aatelleet ja aprikoinneet oikein vahvasti ja tulleet ymmärtämään mikä siitä pojat perii. Niin, niin, peeveli meidät perii, ja sentähden olemme myös valinneet peevelin onnen osan. Tietäkäät: Parolan suureen pataljonaan loikertaa nyt tiemme mäkiä ylös ja alas, että santa soi. Siellähän on viimeinen sola, jonne hädissä ja tuskissa pakenemme, kun ihmiset, ne kiukkuiset perkeleet, meitä ahdistavat joka haaralta kuin sudenpoikasia apajassa. Parolaan mennään! ja onneton hän, joka tahtoo nyt tietämme teljetä; sillä kruunu tarvitsee miehiä, sota on tekeillä, niinkuin olemme kuulleet. Kohta seisomme kruunun haarniskoissa, ja koskekaatpas meihin silloin, te saatanat. Hii, haa! tahtoisinpa purra poikki tämän maailman, poikki tämän maailman kuin nahkiaisen; ja vähältä etten itke tässä murheesta ja vihan kiukusta yht’aikaa; itken ja heristelen nyrkkiäni. Parolaan marssitaan! Siellä on miehiä kuin kaarneenpoikia, Parolassa.

NIMISMIES. Te pöllöt ja pököt! heittäisittekö oman, rauhaisen pirttinne omalla tanterella ja lähtisitte kasarmin keppien vinkunaan?

JUHANI. Parempi kuitenkin siellä kuin louhia västingissä vuorta; ja toiseksi, niin Hämäläisen ruskea nahka on tuuman paksu, niinkuin nähdään.

NIMISMIES. Louhia vuorta västingissä! Miksi?

JUHANI. Juuri te, herra, meitä sinne mielisitte kiskoa kilisevissä kahleissa. Ja mistä syystä? Tuosta onnettomasta tempusta Tammiston pihalla, siitä että su’imme vähän selkään noita Toukolan poikia, johon sukimiseen, Jumal’avita! meitä ärrytettiin oikein vimmatusti. Mutta nytpä mielitään tehdä tästä kruunun asia, tehdä »kärpäsestä härkänen», kuin sananlasku sanoo.

NIMISMIES. Sen valehtelet! Mene hiiteen, mies! minulla on tärkeämpiäkin toimituksia.

JUHANI. Jos sen armon meille soisittekin, että saisimme kulkea Hiiden vallassa, jota emme vielä usko, niin ovathan tässä kuitenkin Toukolaiset niskassamme, lain voimalla niskassamme. Me onnettomat iskimme ensiksi, ja siitä on meillä kovin huono puoli; mutta ei pidä heidänkään pääsemän ilman »maksa pois lakkarista». Onpa täällä kylliksi haavoja, jotka tuskin vielä ovat ehtineet saada rupikaprokkia niskaansa; ja ne todistavat jotain, ne haavat. Hmmh! – Mutta jos Toukolaisistakin selkiäisimme, niin onhan meillä tässä aina varrottavana kerran vuodessa tuomiopäivä: lukukinkeri-päivä. Peeveli! sanonpa kuin ennen Jaakkolan Paavo, se korea poika: »kävishän tämä elämä laatuun ilman yhtä päivää vuodessa, ilman tuota kirottua kinkeripäivää», sanoi hän. Ja sanoipa hän vielä: »ei se kipu, mutta se häpy», niinpä kerran ikään tultuansa tukkajuhlasta, jossa taasen hänen kamaransa oli pahoin pehmitetty. – Mutta kuinkas kävi seuraavana vuotena samassa juhlassa? Pisti mar’ pappi hänen pöydän alle istumaan kuin ukulin, ja tämän näki hänen korea ja nuori morsiamensa lukutuvan porstuvasta, näki ja pyörtyi tyttö-rääsy, kiikahti kynnykselle nurin kuin hanhenpoikanen. Se oli paha leikki; sen perästä rupesi Paavo juomaan kuin mies, sai rukkaset morsiameltansa kuin mies, ja joi vielä uhkeammin, ja viheljäisenä hevosnylkyrinä kuoli hän viimein. Se oli loppu korean Paavon, jolla ei suinkaan ollut huono pää, ei totisesti, vaan olipa hän viisaimpia, vikkelimpiä nuoria miehiä, mutta nurjana, nurjana oli vieras-äiti tyrkännyt kirjan hänen kouraansa alusta alkain, ja siitäpä lukupäivä hänelle tuli kauhistuksen päiväksi. Ja onkos tämä laitaa! Kukkoisten Mikko, mies ko’okas ja jykevä kuin havutukki, ja leveäposkinen kuin Tuhkalan muorin vanha kissa, mutta eipä juuri niitä hyvälukijoita, kuultuansa kinkeri-aamuna tarhanvajaan pappien kulkusten kilinän, peljästyi kuin lammas. Niin hirvittävä on tämä päivä, tämä hioittava pöllytysjuhla. Ja kerranpa, tiedämme, saattaisi provasti väkivoimalla meidätkin sinne ja sieltä häpeän hirteen, jalkapuuhun, mutta kaikista näistä meidät pelastaa kruunun harmaa takki, kaikista näistä nyt otamme ainiaaksi hyvästi; prassai!

NIMISMIES. Te mielettömät oinaat, mitä hulluuksia hankittekin! Noh, menkäät, menkäät, astukaat päälle niin kauas kuin kestää kruunun santaista sarkaa. Mitä riivattuja on minun tekemistä kanssanne? Kuittihan on rätinkimme Tammistosta, sen vakuutan ja vannon, te köllit! Kuitti! ja suljetut ovat myös Toukolaisten kidat. Hoo, sen tein jo samana päivänä, jona ottelus tapahtui, koska näin ettei mennyt siinä henkiä. Uhkailivatpa roistot keräjänkäynnillä, ja kuitenkin olivat he keittäneet sopan itse. Mutta laskinpa nyt vaa’alle painoni minä myös, ja Toukolaiset vaikenivat kuin myyrät; sillä onpa minulla heissä monta koukkua, joista voisin kiskoa heitä kovaan kiikkiin. Sentähden ovat he nyt vaiti ja pitävät koreasti hyvänänsä mitä ovat saaneet. Mitä koskee taasen asemaanne provastia kohtaan, niin kysynpä: onko hän teitä kiristellyt näinä viimeisinä aikoina?

AAPO. Sitä ei hän ole tehnyt, ja ihmeeksemme kyllä.

NIMISMIES. Eikä tee hän sitä milloinkaan enään; se muistakaat sanakseni. Ja kuka on saattanut matkaan tämän? Kukahan muu kuin tuo meidän vanha vallesmanni? Ja sanottepa nyt hänen, te kiittämättömät peijoonit, yrittelevän riivattuja teitä kohtaan. Kuinka hyväänsä, mutta onpa minua hullua vähän miellyttänyt tuo sudenpoikasten elämä. Ha, ha, ha! No, noh, leikki saakoon sijaansa, puhdas leikki. Mutta olkoon sanottu: rauha teille minun puolestani, ja niin myös provastimme puolesta; sillä hän on tullut ymmärtämään, ettei tuohesta tule takkia. No niin, ei yhtään vaaraa, pojat, ei yhtään, vaikka tarvitsisittekin köniinne aika lailla, te verkkasen juutit. Mutta menkäät nyt koreasti kotia! Paikalla! sanon minä. Jaa, jaa, vasemmalle kääntymys nyt vaan, vasemmalle kääntymys ja kotia mars, sinä Impivaaran komppania! Kotia, te junkkarit, ja jääkäät Herran nimeen. – Heisaa, Liinaharja!

Niin lausuen, tempasi hän ohjaksista, ja travia pisti eteenpäin taasen nimismiehen, koko pitäjässä tunnettu, liinaharjainen ruuna. Pois he kiirivät räikkynällä; tärähteli takana ukko jahtivoudin hattu, ja savuna kierteli tomu heidän jäljessänsä. Mutta veljekset seisoivat tien vieressä kuin seitsemän suolapatsasta, seisoivat ja katselivat tuota menoa. Sanaakaan hiiskumatta ja arvellen mitä heidän piti aatteleman kaikesta tästä, seisoivat he ja tuijoittelivat poistuvien perään, kunnes nimismiehen rattaat katosivat kaarevalla tiellä.

TIMO. Kuinka se komsarjus on vanhettunut sitten kuin viimeiseksi näimme hänen Kuokkalan korvessa äitimme ja kylänväen kanssa!

JUHANI. Mitä sinä, Aapo, aattelet tästä nimismiehen koreasta puheesta?

AAPO. Kunnon mieheksi hänen luulisin ja että hän kanssamme haasteli vakaasta rinnasta, mutta seiskäämme vahtia, sillä herroihin ei ole luottamista.

JUHANI. Seiskäämme valmiina kaappaisemaan kohden susien kotoa. Hänellä on peeveli nahassa, hän koettaa vietellä meitä paulaan.

TUOMAS. Kotiamme takaisin tahtoi hän meitä narrata valmiiksi saaliiksensa palattuaan Viertolasta, joukko miehiä seurassa, koska tiedetään, ettei ole vähillä voimilla iskettävä Jukolan sarjaan. Hän tulee ja korjaa meidät koreasti talteen, jos häntä varromme.

JUHANI. Hä, niinhän minäkin aattelen. Hän on pyynnissä, ankarassa ajossa, ja me olemme otukset, joita hän kiehtoo. Kaiketi on tapahtunut hirveätä, josta ei enään kasarmikaan meitä vapahda. Siis ei nyt muuta kuin sissin passi kouraan ja paikalla metsään! Maantieltä pois, pojat!

AAPO. Ah! mikä on nyt tehtävänä?

JUHANI. Kaikki on jo tehty; tässä on seitsemän valmista metsäsissiä. Mutta koettakaamme olla niin sieviä, niin armeliaita ryöväreitä kuin mahdollista, pyytäen aina ensin koreasti nälkämme sammutteeksi; niin, niin, ja ellei hyvällä helli, niin väkirynnäköllä tulkoon sitten, mutta aina voimme karttaa verenvuodatusta ja murhaa. Mennään nyt!

SIMEONI. Juhani, Juhani, mitä haastelet!

AAPO. Ah! missä on nyt kurjain veljesten turva?

JUHANI. Sissien retkillä! Mennään nyt!

TUOMAS. Kitas jo kiinni, sinä hurja hullu! Ennen astelen tästä Siperjan ikikylmyyteen kuin rupean syömään ryövärin leipää. Sinä villitty, onko tarkoitukses vakaa, vai leksoitteletko mieletöntä leikkiä? Mitä pitää minun sinusta aatteleman?

JUHANI. Voi veljeni! tämä hetki on kiertänyt pääni pyörään, ja enhän juuri tiedä mitä puhun ja teen. Nimismieshän tässä oli, ja katosi taasen kuin tuuliin ja pilviin; mutta onpa sitten mielestäni aikoja mennyt, aikaa siitä on, aikaa! Tuonne hän katosi, mihin peukalosormeni osoittaa, kuin Taula-Matin peukalosormi. Tuonne hän katosi savuun, ja keskellä savua singahteli sotaorhin valkea harja. Mutta siitä on niin pitkä aika, niin pitkä!

TUOMAS. Kas niin!

AAPO. Mitä nyt, mitä nyt?

TUOMAS. Te näette, veljet, ettei Juhoakaan aina juuri ammuta samalta oksalta, jolla hän istuu.

LAURI. Mitä siinä silmiäsi vääntelet ja päätäsi keikuttelet ja huokailet sieraimistas tuolla lailla? Niin mar’! Kiitä että on aivosi eheä.

TUOMAS. Niin, niin, hän peitelköön äsköistä tyhmyyttänsä niinkuin hän parhaiten taitaa. Mutta mitä helvettiä tekisimme nyt? Sanoppas, Aapo.

AAPO. Minä en tiedä.

EERO. Kuulkaat, veljet: emmehän tuota vielä varmaan tiedä oliskohan nimismiehen haaroissa kettu meitä kohtaan.

LAURI. Minä uskon toisin, sillä katselinpa häntä tarkasti silmäterään, ja siinä ei vilahdellut vilppiä. Ja harkitkaas. Miksi olisi hän tullut ilman miesvoimia aina tähän asti, vaikka hänen tiellänsä on mökkejä ja kyliä? Miksi kulkisi hän ohi Impivaaran seudun aina Viertolan kartanoon, josta hänellä on vähemmin avun toivetta kuin suurista kylistä, jotka hän on heittänyt jälkeensä? Kummallista! Viertolasta palaisi hän taasen takaisin tämän huikean matkan, palaisi miesjoukkonsa kanssa viimein kohden pirttiämme. Hulluuksia! Eihän mallaa tämä yhteen nimismiehemme ennen aina viisasten ja vikkelien tuumien kanssa.

AAPO. Ei tahdo mallata, sen huomaan minäkin, mutta eipä siinä kylliksi luotettavaa. Luuletpa nyt aprikoitsevas asiaa kovinkin viisaasti, mutta katsos kun usein tapahtuu, usein on asian laita päin vastoin kuin parhaan, viisaimman miehen järki sen on osoittanut. Ja onpa meillä pelkoon syytä. Rikoksemme on lain silmissä suuri, ankaran suuri; ja huomaa kuinka tavattoman, kuinka erinomaisen ystävällisesti tuo nimismies haasteli kanssamme.

TUOMAS. Ei ollut se rehellisyyden kieltä, vaan kiehuipa sappea sen hunajan alla. Mutta mitä nyt tekisimme?

EERO. Tehkäämme näin: käykäämme kotia kerran vielä, mutta älkäämme viipykö hetkeäkään pirtissä, vaan heittäkäämme telkeämättä sen ovi, joka näyttää niinkuin olisivat sen asukkaat koreasti kotona; ja itse istumme kätkössä Impivaaran luolissa ja rotkoissa; siellä oljentelemme pari kolme vuorokautta, tähtäellen tarkasti lakkaamatta alas kohden pirttiämme. Jos nyt tämän ajan kuluessa lähestyisi nimismies huonettamme voiminensa, niin olemmehan aina kohta valmiina karkuteille vuorten ja metsien suojassa. Mutta ellei tuosta mitään ilmestyisi noin kolmen yön ja päivän mentyä, niin kaukana on meistä kaikki vaara.

TUOMAS. Siinähän neuvo ja hyvä.

AAPO. Me teemme niin.

TUOMAS. Kääntykäämme takaisin; tule, Juho, ja pane pois tuo morakas muoto.

Läksivät he käymään taasen kohden Impivaaraa ja seisoivat pian kotonsa pihalla. Seuraten Eeron neuvoa, kiersivät he linkun ovelta pois, kiipesivät ylös vuorelle ja kätkivät itsensä tarkoin, mikä mukavaan kallion halkeemaan, mikä näreitten verhoon vuoren penkereille. Siellä he venyivät, teroittaen kiehtovan silmänsä alas kohden pirttiä, ympäri kantoista ahoa ja pitkin kolkon metsän rantaa. Siellä he lepäsivät, pitivät vuoroitellen vahtia kolmen vuorokauden kuluessa: söivät tuohikonteistansa ja sammuttivat janonsa kirkkaasta lähteestä, joka vuoren harjulta kumpuili ylös ja vuodatti laineensa alas pitkin kallioista tietä. Hauskasti siinä pieni puronen lirisi päivän pitkän kestäessä, lirisi kestäessä kuutamoisen yön, soiden vartioitsevan veljen kuultelevaan korvaan.

Mutta kun kolmantena päivänä aurinko jo kiirehti laskuansa kohden, astuivat veljekset vuorelta alas, kävivät pirttiinsä, iloiten sydämissään, koska näytti, että oli heidän pelkonsa turha. Mutta ei katsoneet he kuitenkaan vielä ihan luotettavaksi asiaansa, vaan silmäilivät yhä varoten akkunasta ulos. Siitä seuraavana päivänä lähetettiin vakooja ulos, lähetettiin Aapo, saattamaan heille visseyttä lujaa. Vuorokauden viipyi hän kylissä ja taloissa, ja koska hän palasi, nähtiin hänen kasvoillaan rauhan sanoma. Ja istuivat he nyt miehissä honkaisen pöydän ympärille, ja Aapo, istuen itse pöydän päässä, rupesi kertoilemaan veljillensä mitä oli kuullut.

AAPO. Veljet! hän on verraton mies, tuo meidän vallesmanni; hän on tehnyt niinkuin hän sanoi, ja niin on asiamme laita. Toukolan miehet, vaikka onkin monella etujalassa aika patti, tai päässä millä korkea kuhmo, millä pahoin irvistävä reikä, eivät hiiskahda lainkäymisestä sanaakaan, eivätkä oman käden kostosta; ja nimismiehen toimesta, hänen hirveistä uhkauksistansa kaikki tämä. Ja mitähän nyt tuumiskelee meistä provastimme? Niin; ukko on suonut meille rauhan, ikuisen rauhan; sillä hän on päättynyt uskoon, jota nimismies hänelle on vakuuttanut, että kova leikki meitä kohtaan olisi ijankaikkiseksi tuhoksemme. Mutta huomatkaat vielä: Koska tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään, jutellessaan eräänä päivänä provastin kanssa, oli myös meistäkin jotain maininnut, sanonut, jörähtäen: »kukas tietää vaikka tulisi pojista vielä oikein jupisteerit», niin tuohonpa oli lausunut pappi, että suuri olis hänen ilonsa ja riemunsa Herrassa, jos se ihme tapahtuisi, että Jukolan veljekset kerran astuisivat hänen eteensä, lukien välttäväisesti sisältä ja nuot kymmenen käskysanaa ja uskontunnustuksen ulkoa. Niin on hän lausunut sulavan lauseen. Tämän ja paljon muuta olen kuullut, kuullut monen miehen suusta, ja luotettavin niistä on Tammiston Kyösti, joka ei koskaan naura eikä valehtele.

JUHANI. Nimismies, sinä kunnon mies, rynkäisinpä sun tähtes vaikka loimoittavaan tuleen! No vie sinun musta, kiljuva sonni! Voinhan tuskin uskoa.

AAPO. Kaikki niinkuin sanon. Mutta nähkäämme siis, etteivät herrat juuri olekkaan niin suuria junkkareita kuin luullaan. Muistakaamme tässä myös tuota Viertolaista, joka leppyi aivan pian ja suostui pyyntöömme kaikin puolin. Ja provastimme, jos katselemme häntä ilman närää hyvän sydämen ja järjen suoralta kannalta, nousee, tiedän minä, edessämme ankaraan arvoon. Hän on kiivas, mutta oikea Herran viinamäen mies, ja sanomattoman paljon on hän jo tehnyt seurakunnallemme hyvää. Kumonnut on hän monen ilkivaltaisen krouvin; monen miehen ja hänen entisen jalkasiippansa on hän pakoittanut käymään lailliseen avioliittoon; ja monta naapurusta, jotka ennen veristellen toinentoistansa vainosivat, on hän saattanut ihanimpaan sovintoon. Ja mitä on hän tahtonut, puuhaten meidän tähtemme? Meitä kristityiksi kunnian miehiksi. Nyt on hän meidät jättänyt, mutta lausuu kuitenkin meistä niin ihanan toivoituksen, että sydän likistyy sitä muistellessa.

TUOMAS. Mutta nytpä miehet lukemaan, nyt aapiskirja kouraan ja sanaa päähän vaikka halkonuijalla.

AAPO. Lausuitpa jotain, josta, jos niin teemme, syntyy meille uusi onni. Ah, jos yksimielisesti kävisimme nyt tärkeään toimeen, siitä heltimättä ennen kuin työ on päätetty!

JUHANI. Minä ymmärrän: Iskisimme aapiaiseen kynsin ja hampain, siitä heltimättä ennen kuin olemme kukon hännän alla. Oikein! Kentiesi kohta päätämme jotain, ja kerran päätettyämme, sen teemme myös, teemme vaikka verta hikoillen. Onhan minulla pää kova, kohden kova, mutta löytyypä siinä kuitenkin yhtä ja toista, yhtä ja toista hyvin närkkiäkin värkkiä. Enköhän jokapäiväisen harjoituksen kautta voisi kulkea kilpaa viidenvuotisen tyttö-rääsyn kanssa? Miksi en? Ahkeruus voittaa kovan onnen.

AAPO. Oi Juhani! nostaahan sydäntäni tämä puhees, miehuutta ja järkeä täys.

JUHANI. Ahkeruushan kovan onnenkin voittaa. Niin, jos kerran käymme juoneen, ikenet irvissähän siinä pinnistelemme. Mutta asiaa käskee tuumiskella, visusti ja juuresta jaksain.

AAPO. Koettaa tahdomme, sillä tämä pykälä on mahtava. Katsokaat: ellemme osaa lukea, niin laillinen vaimokin on meiltä kielletty hedelmä.

TIMO. Jassoo! Onkos se niinkin? No vie sinun! Sittenhän kelpaa tuota koettaa, koska sen konstin kautta saan itselleni ehkä kelpo akankin, jos niin hulluksi tulisin. Mutta kukas tietää kuinka täällä pojan päähän mällähtää. Sitä ei tiedä muut kuin Jumala.

JUHANI. Aprikoitkaamme asiaa visusti: meillä on niin kovat päät.

Meni taasen muutama päivä, ja eräänä iltana otettiin asia uudestaan keskusteltavaksi, ja yhteisesti nyt päätettiin ruveta hartaudella luvun harjoitukseen.

JUHANI. Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi.

TIMO. Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vaan tarvitaan.

JUHANI. Kas, kas, se sukkeluus tempasi rätingistä joukon päiviä pois, kokonaisen vuoden. – Mutta, ai poika! olemmepa sen peijakkaan kelkassa. Yksikin puhkaus siinä lasketaan, ja liemenä on aapiskirja ennen kuin on se päässämme kannesta kanteen. Jumala auttakoon meitä!

TIMO. Aapiskirjani tahdon oppia.

JUHANI. Sen tahdon minäkin, vaikka tuo tuntuisi ja maistuisi kuin pureskelis pieniä kiviä ja raakoja perunoita. Sen tahdon, koska on provastimme niin hyvä ja laupias meitä kohtaan, että oikein tulee häntä armo. Mutta mistä saavutamme sievän ja suopean opettajan?

AAPO. Yhtä siinäkin tuumiskellut olen. Minä katson puolees, Eero. Jaa, jaa, sinulla on terävä pää, sitä ei taida kieltää. Mutta kiitä Jumalaa tästä lahjasta ja siirry meistä muutamaksi viikoksi maailmalle, eväskontti seljässä ja aapiainen povessa. Mene jahtivoudin, tuon oivallisen sudenkutsijan opetettavaksi. Hän on taitava mies, ja minä tiedän, ettei hän sinulta kiellä opetustansa, varsinkin kun lupaamme hänelle palkinnoksi uhkean kaskimaan ja paistiksi muutaman koirasmetson. Mutta sinä, opittuas tavallisen lukumäärän tärkeimmät osat, palaat silloin takaisin taas ja opetat meitä.

JUHANI. Vai niin. Eero opettaisi meitä. Hm. Eero? Mutta älä tule sentähden ylpeäksi, Eero; sen minä sanon.

EERO. Pois se! Opettaja käyköön hyvillä esimerkeillä opetuslastensa edellä, muistaen ankaraa tilinteon päivää, koska hänen tulee sanoa: »tässä, Herra, olen minä ja ne, jotkas minulle annoit».

JUHANI. Kas, kas, joko pistätti? Mutta laita on tämä: sinä opetat minua, koska niin tahdon, tai olet äänettä kuin ahven, koska tahdon, ja minä luen sinun edessäs aina tahtoni mukaan. Siinä se on. Kyllähän me sinun kuranssissa pidämme; sen tiedätkin. Mutta käypä tuo keino ehkä laatuun.

TUOMAS. Paras keino, jonka Aapo vielä on keksinyt.

JUHANI. Tuhannen riksiä tästä keinosta!

AAPO. Eero, mitä aattelet asiasta itse?

EERO. Tahdonpa tuota aatella.

AAPO. Se käy päisin, käy epäilemättä. – Mutta nyt mielin soutaa esiin ankarimman aatteeni, tuuman, joka seisoo ja kestää. Urheat pojat ja veljet! Nouskoon Impivaaraan uhkea uudistalo, nouskoon se korvesta seitsemän miehen voimalla. Niin, pöllistyypä silmänne ja kummastellen katselette minua. Sitä en ihmettele. Mutta aatelkaas perään: elonkemomme täällä sydänmaassa käy vaikeammaksi päivä päivältä; harvoin täällä kuulemme enää kontion vihellystä ja harvoinpa metso korvessa kohahtaa edestämme ylös. Vieläpä huomaamme toisen asian, huomaamme, että »yksin ei ole miehen hyvä olla». Niinpä kerran mietiskelemme; mutta pysyköön kaukana morsiusvuoteesta villi kiertolainen erämaassa, joka tuskin voi täyttää oman kurnailevan maarunsa, saati vielä vaimon ja lasten. Mutta raivatkaamme niituksi tuo avara korpi, pelloksi kuokkikaamme tämä kalteva, kultainen aho, ja nouskoon vähitellen pirttimme ympärille, jumisevalle pihalle, talli, ometta, riihi, luhti ja vielä muitakin huoneita aina tarvetta myöten. Ja niin on meillä aika talo, Impivaaraksi kutsuttu, talo kunnollisempi syntymäkotoamme Jukolaa. Ja ennen kuin on tullut päivä, jona tuo vanha Jukola on omanamme taas, niin tässäpä ihanasti niitut viherjöitsee, viljaiset pellot lainehtii ja illan tullessa lähestyy meitä metsästä ammoova, kirjava karja.

JUHANI. Haasteletpa sorealla suulla. Mutta katsos, veljeni, meillä on jo entisestään talo, joka tosin on vuorattuna vieraalle nyt, mutta omamme on se taasen, mentyä muutaman vuoden.

AAPO. Mutta ennen kuin on mennyt tämä aika, niin olemme laiska-jaakkoja ilman vertaa, viitsimme tuskin nostella enään tallukoitamme maasta, ja kaiketi on meillä silloin yhtä yörinen talo kuin ennenkin. Kuullut olen nahkapeitturin huonoksi mieheksi, saamattomaksi nahjukseksi, ja mitään näkyvää muutosta ei ole vielä tapahtunut, ei pelloilla, ei niituilla. Ja vaikka toisinkin olis, niin ainahan parempi, että on meillä yhden talon sijasta kaksi: Jukola ja Impivaara. On myös silloin arvomme nousnut summattomasti ihmisten silmissä, ja vaimoiksi on meille tarjona moni pulski ja hehkuva Hämeen tyttö. Työhön ja toimeen, veljet! Työhön kaikin voimin; sillä tämä elämä maksaa tämän vaivan, ja ihmiskunta, näemme, ei olekkaan tuota pahempi vekkuli; ei, vaan onpa, luulen minä, maailma meille niin kuin maailmalle me; ja hän, joka »alati vääryyttä kärsii», hän katsokoon kuinka on laita omassa povessansa. Usein ovat he meitä kiukkuisesti kohdelleet; tosi! mutta oikeammiten vaan Toukolan juupelit, ja siihen on mielestäni ollut heillä hieman syytäkin. Kuinka hyväänsä, mutta paras on sovinto ja rauha; ja rauhan voimme jälleen rakentaa, jos vaan täyttä päätä niin tahdomme. Katsokaat: me askartelemme tässä ajan, niinkuin on tapa täällä säällisten miesten, ja tultuamme viimein Toukolan vaimoille taas, katsahtavat meihin entiset viholliset vähän arvokkaammin kuin ennen, ja jos me silloin annamme heille leppeitä katsantoja takaisin, niin nousee tuosta piankin yleisen sovinnon kirkas päivä. Tosin maksoi tämä meille paljon, maksoi työtä ja hammasta purevata vaivaa, mutta ilman näitä ei täällä milloinkaan toukoa tehdä. Ja huomatkaat, asettakaat selkeästi sielumme silmän eteen, mikä on voittomme viimein: Me olemme miehiä, ystäviä kaikkein kanssa, taloja on meillä kaksi, tuleva aikamme aina »Hyvän toivon niemi», ja hautamme tuolla elämän hämäräisellä rannalla ei näytä meille kauhistuksen kodoksi, vaan ihanaksi lepokammioksi, himmeäksi porstuvaksi autuitten saliin.

TUOMAS. Somasti sinä puhut ja oikein, ja minä suostun tahtoos. Veljet! kuulkaamme häntä, sillä tämä asia on mahtava, se synnyttää elämämme uudestaan, kohottaa metsien reunalle aamun koin. Minä suostun!

TIMO. Niin minäkin.

SIMEONI. Jumala on kuullut meitä, ja elomme valkenee. Minä suostun Aapon ihanaan tuumaan.

EERO. Minä suostun myös sillä otammehan miehukkaan askeleen nyt.

JUHANI. Enkö tekis samoin minä, teidän kurja vanhin veljenne? Minä suostun, ja onnen päiväksi kutsun aina tämän päivän. Olihan meitä jo lähestyä kahleet tai kruunun harmaa takki ja rumpujen pärinä, mutta nythän seisomme kaukana kaikista näistä, keskellä kotometsiemme kohinaa. Niinpä sydän-yönä meidän taivaamme äkisti valkeni, ja tämä valkeus, niin toivokaamme, vielä poistaa kaikki pilvet ja »Jumalan kynttylät loistaa», niinkuin paimen heloitellen laulaa. Ah! parastansa ovat meitä kohtaan tehneet Jumala ja nimismies; parastamme myös mekin tahdomme nyt puolestamme koettaa.

Siitä seuraavana päivänä he lähettivät veli Eeron astelemaan oppiretkellensä, varustettuna vahvasti. Tuohikontti seljässä, haarapussi olalla ja aapiskirja poijussa läksi hän vaeltamaan kohden jahtivoudin asuntoa. Mutta muut hankkivat itsellensä kuokkia ja rautalapioita ja rupesivat kuokkimaan pelloksi ahoa heidän pirttinsä ympärillä. Päivä päivältä lisääntyi siihen yhä enemmin ja enemmin turpeiksi pienennettyä maata; ja niin puolainvarsille ja kissankääpille rakettiin ikuinen hauta. Mutta koska olivat kuokkineet ahon pinnasta valtaisen piirin, arvaten siinä olevan kyllin kylvö-alaa seitsemän miehen elannoksi, siirtyivät he aholta korpeen alas ja rupesivat raivaamaan nutuksi satavuotista kuusistoa, joka torkkuen seisoi alapuolella ahoa, käärittynä sammaleiseen turkkiin. Silloin taasen kirves kajahteli ympäri, ja rytinällä kaatui kuusi kosteiseen maahan. Kuuset he karsivat, kokosivat oksat kasoihin, vedettäviksi talvella talon tarhaan, mutta hirret kantoivat he ylös kantoiselle aholle uuden riihen ja ometan rakennuspuiksi. Silloinpa kantaessa miehet vakaasti astelivat toinen toisensa jäljessä; ja kuudella lujalla olkapäällä lepäsi jykevä hirsi. Mutta tultuansa ylös töyrylle, laskivat he, Juhanin huudon mukaan, yht’aikaa taakkansa alas, ja putosi hirsi jyrinällä, että maa tömähti, ja kohahtaen vastasi korpi. Niin, laajeni heidän niittunsa korven rannalta yhä kauemmas päivään päin, ja niin saivat he aineita rakettavia huoneita varten.

Eero teki myös ahkerasti työtä oppiaksensa lukemaan, ja nopeasti edistyi hänen taitonsa. Lauvantai-iltoina palasi hän kotiansa tyhjillä pusseilla; mutta seuraavana maanantaina läksi hän taasen, seljässä täytetty kontti ja olalla pullea haaralaukku, läksi kouluun, aapiskirja povessa. Niin kului syksy, talvi läheni, ja veljekset heittivät sekä pellot että niitut lepoon seuraavaksi kevääksi ja riensivät hankkimaan muonaa niin elikoille kuin itsellensä. Syksyn koleissa metsissä he kaalailivat ristiin, rastiin koirinensa, tehden veristä niitosta; ja alas suon rannalle kohosi taasen korkea heinäsuova vanhaa Valkoa varten.

Talvi oli tullut; joulu-aattona palasi Eero kotia, jahtivoudin mielestä tarpeeksi oppineena ja kelvollisna opettamaan veljiänsä. Ihmeteltävän kerkeästi oli hän oppinut. Selvästi luki hän sisältä, ja aapiskirjan taisi hän ulkoa kannesta kanteen, niinmyös vähänkatkismuksen. – Ja nyt, kun joulu oli mennyt, alkoi luku ja puuha. Siinä opettajana istui Eero ja oppilaisina hänen veljensä, jotka yhdestä suusta huusivat kirjainten nimet, niinkuin nuorin veli heille saneli. Yhdestä suusta he huusivat, ja mäikkyi avara pirtti. Työlästä ja tuskaa täynnä oli heille tämä työ, tuskaa täynnä alussa varsinkin; surkeasti siinä puhkailtiin ja hikoiltiin. Enimmin kaikista ponnisteli Juhanin sisu; hartaudesta järisi hänen leukansa; ja torkahteleva Timo, joka istui hänen rinnallansa, sai häneltä monta vihaista nyrkin tyrkkäystä, kun taasen nyökähteli alas kurjan pää. – Kiusoitti myös veljeksiä, ettei Eero aina harjoitellut opettajavirkaansa suoralla vakuudella, vaan hellitteli useinkin suustansa pisteleviä kompasanoja. Oli hän jo saanut veljiltänsä monta varoitusta, mutta mielensä viehätti häntä.

Kerran eräänä talvisena päivänä, kun äkeä pakkanen oli ulkona ja taivaan etäiseltä reunalta paistoi melkein säteetön aurinko, istuivat veljekset pirtissänsä täydessä puuhassa, aapiskirjat kourissa. Kauas kuului heidän harras, mutta yksipintainen lukunsa; ja alkoivat he nyt aapiston tällä erällä toiseen kertaan.

EERO. A.

MUUT. A.

EERO. P.

MUUT. P.

EERO. Niin, A on ensimmäinen aapiston kirjain ja Ö sen viimeinen. »A ja Ö, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen», seisoo jossain raamatunkappaleessa. Mutta niinköhän koskaan olette kuulleet tai nähneet viimeisen ensimmäisenä, Ö:n A:na? Onhan se hieman sukkelaakin, kun tuo, pikkuinen, tuo ennen viimeinen vaivainen on äkisti parven esimmäisenä kukkopoikasena, jonka puoleen muut katsovat ylös niinkuin hunöörillä ja kunnioituksella, niinkuin jotakin isällisyyttä kohden, vaikka tapahtuukin se vähän ympyrjäisillä silmillä. Mutta miksi poikkeen asioihin, joista ei ole meidän tekemistä nyt? Niin lukekaapas taas.

JUHANI. Ymmärränkö tarkoitukses? Minä pelkään että ymmärrän. Mutta opeta nyt meitä koreasti, muutoin sinun peijakas perii.

EERO. Niin lukekaas kiltisti taas. C.

MUUT. C.

EERO. T.

MUUT. T, E, Äffä, Kee...

JUHANI. »Ventta holl!» Minä poloinen olen eksynyt. Mutta annetaanpas mennä alusta alkaen kerta vielä.

EERO. A.

MUUT. A.

EERO. »A, P, C ummee nälkäpuuroo». Mitä ymmärretään sillä lauseella, Juhani? Taidatko selittää sen?

JUHANI. Koetanpa ottaa siitä pohdin. Lähtekääs vähän kanssani ulos, te muut; sillä meillä on keskusteltavana tärkeä asia.

Niin hän lausui, astui pihalle, ja muut seurasivat häntä; ja vähän levottomalla sydämellä rupesi nyt Eero arvelemaan, mitähän tarkoittaisi tämä heidän siirtymisensä ulos. Mutta veljekset tuumiskelivat pihalla, miten he parhaiten voisivat masentaa Eeron häijyä kompahimoa, joka saattoi hänen ilvehtimään, aapiskirja kourassa, ja tekemään pilkkaa ei ainoastaan heistä, vaan myös Jumalasta ja hänen sanastansa. Ja he tuomitsivat hänen ansainneeksi vakavan pieksiäissaunan. Astuivat he taasen pirttiin, ja tuore, koivuinen ruoska veli Juhanin kourassa hirvitti Eeron sielua. Iskivätpä poikaan Tuomas ja Simeoni kiinteillä kourilla; ja parastansa teki nyt Juhanin hulja. Siinä Eero huusi, potki ja raivosi, ja päästyänsä viimein, katsoi hän ympärilleen hirmuisella, murhaavalla muodolla.

JUHANI. Kas niin, otappas kirja kouraas taas ja opeta meitä sievästi, junkkari, ja muista tätä löylytystä, koska sun kanalja kieles tahtoisi tästälähin haastella pilkkasanoja. Vai niin! Ahah! Jokos sattui? Niin, niin, nyt on käynyt sinulle niinkuin profeetallisesti ennustin jo vuosia sitten. Sillä »paha on viimein pilkkaajan palkka», sen voit tietää. Ota kirjas, sanon minä, ja opeta meitä järkevällä ja siivolla tavalla, junkkari.

TUOMAS. Älä pure hammasta, vaan istu kiltisti jälleen tuohon pöydän päähän ja tee niinkuin käskemme. Tee se ilman yhtään murinata, muutoin keikkuu vielä ruoska minun kourassani, ja nouseepa tuosta sitten pyry monin kerroin kiivaampi kuin äsken.

Alkoi taasen luku; mutta sanelipa Eero veljillensä kirjainten nimet kovin karmealla, purevalla äänellä ja kyräävillä silmäniskuilla. Ja niinpä jyrkeä henki Impivaaran koulupöydän ääressä vallitsi kauan, kunnes aika, mennessä muutaman päivän, lievitti jälleen Eeron äkeän mielen ja muodon. Niin harrastelivat veljekset ehtiäkseen lukemisen taitoon, ja edistyikin heidän työnsä, vaikka alussa sangen vitkaa, varsinkin Timolta ja Juhanilta.