Selvään veteen (runo)

Selvään veteen. Kirjoittanut Juhani Siljo

Jäätä ja lunta ja jäät’ oli vain,

vaivoin ma laivani lävitse sain.

– Saavuinpa selvään veteen:

aallot vuorina vyöryvät eteen!

Äsken aavojen äänettömyys,

yksin kulkijan ikävyys.

– Kuulen jo kutsua monta,

aaltojen lempeä levotonta!

Ruskuen allemme murtui jää,

eespäin! se vain oli määränpää.

– Vieläkö kestät, keula?

suoraan näytätkö, suuntaneula?

Tie meren silmiin vihreisiin

päin suven tähtiä suunnattiin,

kestimme tuimalla tiellä.

– Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!

Eespäin! – Mut minne, ah minne päin?

Vaalenevan opastähteni jo näin.

Vain meren pettäväisyys

varma on – vain menon yksinäisyys!

Eespäin, mut eespäin yl’ aaltojen vain,

vaivoin kun laivani sulaan sain!

Kerranpa taas kokan eteen

talvi on valkeena hyytyvä veteen..

Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.