Sepelukko

Sepelukko. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Hänet sepelhakkuriksi painalsi

onni katkera ja kaikinpuolin kova.

Häntä ahkerampaa tuskin löytyvi,

niin ol’ aina lyhyt yönsä, lepoloma.

Leipä lähtenynnä ei sen runsaampi;

muuta miehen ei kuin puute, murhe oma.

Eihän ollut ihme, että osaa nuri,

päänsä harmahaksi, selän koukkuun suri.

Jospa aamuhetkin varhain käyskellen,

tahi pilkkopimein syksy-, talvi-illoin

sattui joskus ohi kivilouhoksen,

kuuli sepelkasain väliköstä silloin

yksitoikon murskepaljan kalkkehen.

Kuu jos valoaan ei suonut hälle milloin,

niin jo eessä kynttiläisen tuli tuikki.

Vasta unten ajamana kotiin puikki.

Kukkeimmalla vielä viettäin miehuuttaan

särkyi hältä vasen käsi; eikä suotta,

vapain mielin vaihtanut pois onneaan.

Näin on vierryt monta kovaa murheen vuotta

huolten heitellessä tielle varjojaan, –

täytyi vetää kitsaan nälän raskas nuotta.

Monta kertaa kiviin kyynel juoksi:

– Kärsii nälkää lapset, vaimo minun vuoksi.

Milloin veri vielä vieri tultahan,

kotiin pienehen kun kutsui naista nuorta;

uskoi luonehensa vainen onnelan.

Tiennyt ei sen olleheksi onnen kuorta

helpoin särkyväistä, säteen sammuvan;

ei ois usko nähnyt eessä murhevuorta.

Kuitenkin se onni kiero vihoin potki,

onnen haavevyhdet sekoi, solmuiks sotki.

Kovin kourin jakoi lahjat kohtalo,

tuskin tunsi onnen päivää polo väki.

Surun vuotten tullen kärsi viisi jo,

lapsosien kehtoon kukkui kyynelkäki.

Niinkuin muita, heitä hoivi kouluko? –

Varhain heidät katuvierilöillä näki.

Siksi sammui äkin äidin silmäin palo,

eksytteli isän huolten synkkä salo.

Usein kaikki kivikossa nähdä sai,

yhteisvoimin koitti poistaa isän nurut;

isot kivet vieri äidin voimallai,

lapset kantoi mittaan valmiit pienet murut.

Luulis leivän levenneeksi, – vielä vai!

Ei sen toimen eessä poistu leipäsurut.

Ei sen tuloksilla onni luona pysy,

eikä ilot viettäjäänsä konsa kysy.

Viimein epätoivo mielen yllättää,

valohaaveet rinnan sokkeloihin sulki.

Hälle kuolo, elo, yhtä ovat nää;

yhä nopsempahan levon hetket kulki. –

Katseestansa joka kiveen kiro jää:

Sun on pirsta vielä huudettava julki,

mitä pakoin sielustani irti kiskoit,

mihin kaiken elon onnen raastoit, viskoit.

Kerran hukkaan vuotti vaimo työstä pois.

Katsomahan läksi, mikä miestä painaa.

– »Tuot’ en sentään vielä uskonunna ois!»

Eessä hällä lepäs unta kylmä vainaa.

Viereen vaipui. – »Kyynel ehkä lohdun tois.

Näinkö surut elo surun jälkeen lainaa!» –

Kuolleen käsi vielä murskepaljaa kantoi,

huulten hymy synkkä kirojansa antoi.

– »Sepelukko kuoli. Hänen perujaan:

laiha vaimo, kolme koulutonta lasta. –»

Niin hän eli täällä vaivoissaan,

vaikka äiti laulain toivoi onnekasta.

Häntäi äiti hyväeli lintunaan,

milloinkaan ei laannut hyvää toivomasta.

Miksi hukkaan liikkui emon laulut öissä?

Miks’ ei saanut olla äidin onnen vöissä?

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.