Silmännöksiä entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan elämään

Silmännöksiä entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan elämään. Esitelmä, pidetty eräässä Savo-Karjalaisen Osakunnan viikkokokouksessa syksyllä v. 1872[1]. Kirjoittanut Rafael Laethén

Aina yliopistomme perustamisesta saakka on ylioppilaitten kasvatukselle tarpeelliseksi katsottu, asettaa tiedekuntain rinnalle vielä toinen lahkokunta, joka, perustautuen pää-asiallisesti tunteen kannalle, yhteisen kotiseudun muistoilla, saman-suuntaisilla mielipiteillä ja riennoilla lähestyttäisi ylioppilaita toisiinsa ja siten olisi ikäänkuin korvauksena sille perhe-elämän puutteelle, jota enin osa ylioppilaista, kaukaista kotia muistellessaan, saapi kärsiä. Näin syntyivät Osakunnat, jotka yksityisen luonteensa puolesta eivät voi tulla yleisön huomioon siinä määrässä, kuin ne sitä ansaitsisivat; sillä ne ovat, hiljaisuudessa vaikuttaen, olleet se siveellinen liesi, jonka ääressä on jatkettu nuorukaisten kotikasvatusta ja joka on valaissut monen, sittemmin runsaita hedelmiä kantavan ajatuksen taimena oloa. Kuin moni jalo yritys lienee saanut ensi-alkunsa osakunnissa, ja kuin monta ujoa taiteen ensi-tuotetta voinevat samat osakunnat ilmaista, kun, vuosien kuluttua, entinen taidetta harrastava ylioppilas loistaa kuulun kunniassa? Kenties olisi moni näistä taimista ennen aikaansa tukahtunut, kenties jäänyt nousemattakin, joll’ei Osakuntien perheellinen elämä olisi suonut niille lämmintä ja valoa, ja kenties olisi vielä useammin, kuin nyt on tapahtunut, joku heikkoluonteinen nuorukainen joutunut perikatoon, joll’ei Osakunnan siveydellinen henki ja rakkaudellinen kuri olisi ohjanneet hänen horjuvia askeliansa. Tämä perheellinen elämä osakunnissa on ollut sitä ylentävämpi, kun, määräyksen mukaan, joka Osakunnalla on pitänyt olla esimiehenä eli inspehtorina joku Yliopiston opettajista, ja osakuntalaiset enimmiten ovat saaneet äänellänsä vaikuttaa inspehtorin vaaliin ja sillä tavoin saaneet itsellensä esimieheksi sen, jossa ovat tietäneet löytyvän, paitsi etevyyttä järjen puolesta, myöskin isällistä rakkautta sydämessä heitä kohtaan. –

Osakuntien lukumäärä on eri aikoina ollut vaihettelevainen. Yliopiston muutettua Helsinkiin niitä löytyi 8, nim.: Borealinen, Uudenmaan, Satakunnan, Hämäläinen, Viipurin, Turun, Pohjanmaan ja Ruotsin osakunta, joista kumminkin viimeinmainittu lakkautettiin jo syksyllä 1829, koska ei yhtään ylioppilasta ilmoittanut itseänsä siihen otettavaksi. Mutta jo kolme vuotta sen perästä nousi Yliopiston konsistoriossa kysymys Viipurin osakunnan jakamisesta kahteen osaan, ja on yleisesti tämän kysymyksen nostattajana pidetty Provessori Nils Abraham Ursin’ia, joka juuri pari viikkoa sitä ennen oli, joidenkuiden tapahtumien johdosta ylioppilaskunnassa, kieltäytynyt toimestansa Viipurilaisten inspehtorina. Syyksi tähän jakoon lienee esitelty, että osakunnan jäsenten suuri lukumäärä (tavallisesti noin 100 miestä) teki inspehtorin viran liian hankalaksi. Olkoon tämän seikan laita kuin tahansa, pää-asia on se että Osakunnan jako tuli toimeen, ja että eroavat jäsenet yhdistyivät Savo-Karjalaiseksi Osakunnaksi, jolle Konsistorio määräsi Inspehtoriksi Prov. V. G. Lagus’en, ja joka vielä kevätlukukauteen 1834 piti Viipurilaisten kanssa yhteistä Kuraatoria, Tohtori Gabriel Rein’iä. Ero oli nimittäin, Konsistorion käskynä, tapahtunut molemmanpuoliseksi, jääneitten ja lähteneiden, mielikarvaudeksi, joka vaikutti sen, että niin Viipurilaiset kuin Savo-Karjalaiset eivät tahtoneet ryhtyä Inspehtorin vaaliin, ja niin Konsistorion tuli määrätä Inspehtori kummallekin. Tohtori Rein’in pysyminen molempien osakuntain kuraatorina näyttää sitä vastoin melkein siltä, kuin olisivat eroitetut osakunnat tahtoneet pitää hellänä siteenä keskenänsä sitä miestä, joka oli suuressa määrässä ansainnut molempain rakkauden.

Siis oli nyt Savo-Karjalainen Osakunta olemassa, kahdeksantena edellisten seitsemän rinnalla, vaikka sen kahdelta ensimäiseltä vuodelta ei ole meihin asti säilynyt yhtäkään elämän merkkiä, josta olisi voinut päättää jotain Osakunnan riennoista. Vanhin arkistossamme löytyvä tietokirja on tuo tunnettu Tohtori B. O. Lille’n runoelma: ”Från Saimens och Ladogas fjärdar och skär”, johon silloin vasta äsken maahamme muuttanut säveltäjä Fr. Pacius sepitti nuotin, ja joka siinä puvussa laulettiin Osakunnan ensimäisessä vuosijuhlassa, 21 p:nä Maaliskuuta v. 1835. – Mutta tästä päivästä alkaen tuo nuori kotka alkaa liikutella siipiään, vaikka usea sen liikunnoista osoittaikse meille puettuna menneen ajan unheiseen sumuun, kenties siihen peräti peitettynäkin. Seuratkaamme toki sumusta kohoavia huippuja, joilla hän levähtää, ja aavistakaamme niiden välillä löytyviä ihania laaksoja, iloisella viheriyydellä ja rikkaalla kukkasverholla, joiden tuoksua hän hengittää eteenpäin rientäessään.

Ensimäiseksi kysymykseksi tarjoutuu meillen seuraava: oliko Savo-Karjalaisella Osakunnalla jo alusta jaksaen jokin yksityis-muoto tai läpikulkeva perus-aate, joilla se merkillisesti olisi eronnut muista osakunnista? – Tähän kysymykseen en luule voitavan antaa muuta kuin kieltävä vastaus, sillä kauan aikaa kului, jona Osakunta jaloin tuntehin teki työtä isänmaan hyödyksi, tässä työssä osoittamatta erinomaista Savo-Karjalaista tunnusmerkkiä. Vielä vuonna 1846 lausuu Osakunta, silloin hyväksymissä, uusissa säännöissään, että yleinen tarkoituksensa on: ”edistää osakuntalaisissa lämmintä, vapaata, teeskentelemätöintä ja elävää mieltä kaikkea totuutta, oikeutta, korkeata ja jaloa kohtaan, niin isänmaallisessa, siveydell-sessä kuin myös paljaasti tieteellisessä suhteessa”. Tätä edistymistä varten ei Osakunta kumminkaan asettanut eri pykäliä, vaan ”jätti jokaisen osakuntalaisen vapaasen itsemääräykseen, seurata vakuutustaan ja siten puolestaan toteuttaa ”Afdelningens fria medvetande”. Sanalla sanoen: Savo-Karjalaisella Osakunnalla ei ollut muuta lippua, kuin tuo, koko sivistyneen maailman yhteinen, jolta loistaa tulinen kirjoitus: ”oikeus, totuus, ihanne”.

Että Osakunnassa ensi aikoina todellakin vallitsi jokseenkin kosmopoliitillinen mielipide sivistyksen suhteen, siihen saamme todistusta myöskin noista säilyyn otetuista arkiston jätteistä, jotka sisältävät muun muassa 35 väitöskirjaa ja joukkosen muita kirjoitelmia. Nämät jakautuvat nimittäin luonnollisesti kahteen, toisestansa eriävään jaksoon, joista edellinen, käsillä olevan aikakauden edustajana, klassillisessa huolettomuudessa lähimmän ympäristönsä tarpeista, ainoastaan teroittelee järkeänsä filosofillisillä väitelauselmilla – latinan ja toisinaan kreikankin kielellä. Mutta tällaiset olivat ajan vaadinnot; samalla tapaa työskentelivät myös muutkin osakunnat, ja sama laimeus käytännöllisessä suhteessa oli vallitsemassa kaikissa maamme oloissa. Ja kuitenkin löytyy väitelauselmain ja muiden kirjoitusten tekijäin joukossa nimiä, semmoisia kuin: A. E. Arppe, F. Collan, H. Kellgren, K. Tigerstedt. Ei uskone nykyinen polvi, joka on oppinut suurella kunnioituksella mainitsemaan monta tämän ajan nimeä, että samat miehet kerran ovat hengittäneet myös sitä ilmaa, jonka aikana tieteen tarkoitus oli – ainoastaan tiede.

Tämän aikakauden merkit ulottuvat entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan arkistossa melkein vuoteen 1845.

Sillä välin oli Kallaveden rannalla kajahtanut mahtava ääni, joka pitkäsen jylinän tavalla muutteli ilmankerroksesta ilmankerrokseen, niin että, lyhyen ajan kuluttua, tuskin lienee löytynyt maassamme yhtään ajattelevaa aivoa, yhtään sykkivää sydäntä, joka ei olisi tullut siitä liikutetuksi. Ja se ääni oli J. V. Snellmanin, joka ”Saima”-nimisessä sanomalehdessä otti tarkastaakseen maamme nukuksissa-oloa, sivistyneiden kansanluokkien itseensä-sulkeutumista ja toiselta puolen tiedetten velvollisuutta, astua ulos maailmaan ja opettaa kaikkea kansaa. – Niin, kansaa! Sitä tähän aikaan tuskin oltiin muistettu olevan olemassakaan, jos ei veronkantajana, ja harvat lienevät olleet ne ylioppilaatkin, jotka, yhteisissä juhlissa ylevin mielin isänmaan-maljaa juodessaan, olisivat tähän maljaan sulkeneet kansan muistoa, ja vielä harvemmat ne, jotka olisivat rohjenneet asettaa isänmaan tulevaisuutta lähimpään yhteyteen kansan tilan kanssa. Vaan nyt ratkaisi tuo yksi sana kaiken epäilyn ja tietämättömyyden, ja isänmaan rakkaus pääsi oikealle uomallensa tulvailemaan: kansa oli valistettava ja sentähden kansan kieli koroitettava alhaiselta, halveksitulta kannaltaan. –

Savo-Karjalaiset olivat ensimäisiä, jotka innolla ryhtyivät tähän toimeen. Jo vuonna 1845 kohtaa meitä ensimäinen suomenkielinen kirjoitelma, joka luettiin Osakunnan kokouksessa ja jonka tekijä oli K. Corander. Ja tästä lähtien voittaa Suomen kieli yhä laveamman alan, niin väitöskirjoissa kuin muissakin kirjoitelmissa, ja sen edustajina luemme nimiä: Aug. Ahlqvist, A. Aspelund, A. Gr. Corander, F. F. Mechelin, R. Polén, joita paitse luultavasti on löytynyt muitakin, vaikka ne, arkiston hunnikolla ollessa, ovat joutuneet hukkaan. Vaan ei ainoastaan kielensä, mutta myös sisältönsä puolesta osoittavat tämän jälkimäisen jakson teokset eroitusta edellisestä. Filosofia on nyt vähemmin edustettuna; sen sijaan on tullut lyhyempiä historiallisia, kansantieteellisiä y. m. tutkimuksia, kuin myös Osakunnan keskuutta koskevia teoksia, niinkuin eräs Ahlqvistin kirjoitelma, jossa hän kehoittaa ”Savolais-Karjalaista Osaketta” innokkaampiin harrastuksiin Suomen kielen eteen, ankaroilla sanoilla kurittaen hänen mielestänsä vielä vallitsevaa velttoutta tässä suhteessa. Silminnähtävä muutos Osakunnan hankkeiden luonteessa oli silloin kumminkin jo tapahtunut. Tuo entinen, ahtaasti rajoitettu itsekohtaisuus oli saanut laajemman vaikutus-alan, joten kaikkien harrastusten päätarkoitus painui ulkopuolelle Osakuntaa, ja sen ensimäisiä tuotteita oli Osakunnan painattama sarja kansantajuisia kirjoitelmia: ”Lukemisia Suomen kansalle”. Ja yhä syvemmälle versoilevat nyt uuden katsantotavan juuret: kansan kielen ja olojen huomioon-ottaminen on tullut läpikulkevaksi ajatukseksi kaikissa Osakunnan riennoissa. Sillä välin oli v. 1844 perustettu lukio Kuopioon – ensimäinen Savon- ja Pohjois-Karjalan maakunnille – alkanut lähettää Yliopistoon ja Osakuntaan Suomen kielen käytäntöön harjauntuneempia jäseniä, jotka, kansallisuuden aatetta itse lähteeltä siemäiltyään, tietysti innolla yhtyivät kaikkiin sitä edistäviin rientoihin. Osoitteeksi Osakunnan yleisistä mielipiteistä tähän aikaan ottakaamme eräitä, v. 1847 vuosijuhlassa luettuja aine-ehdoituksia seuraavan vuoden kilpakirjoituksiin, jommoisille Osakunta vuosittain määräsi kaksi palkkiota, nim. etevimmälle 2 imperialia ja sen läheiselle 1 1/2. Muun muassa tarkoittivat mainitut ehdoitukset seuraavia aineita: ”Kuuluuko Kalevala alkuperäisesti ja yksinomaisesti karjalaiselle sukukunnalle, vai ovatko muutkin suomalaiset sukukunnat vanhimpina aikoina tunteneet sitä? – Esitelmä Suomen ja Kreikan runomitta-opin yhtäläisyydestä, osoitettuna suomennoksella Sofokleen koorus-lauluista. – Sananjohto-opin koelma Suomen kielelle. – Kokoelma alkuperäistä suomalaista soitantoa, tarkastavalla tutkimuksella selitettynä. – Kansallinen marssi. – Nuotti Runebergin runoelmaan ””Vårt land””. –” Nämät aine-ehdoitukset osoittavat kyllä monta, nyt jo taaksemme jäänyttä asemaa, mutta ne ovat kuitenkin, juuri siitä syystä, että niissä esitetyt kysymykset tavalla tai toisella sen perästä ovat saaneet vastauksensa, pidettävät kunnioittavana muistopatsaana sille valppaalle, isänmaalliselle hengelle, joka alusta saakka oli vallinnut Osakunnassa ja nyt, huomattuaan todellisen puutteen kansallisessa kehityksessä, rupesi perkaamaan uutta aluetta työllensä.

Ja tässä työssänsä oli Osakunta niin yksimielinen että tuskin voitaneen sanoa jotain vastapuoluetta löytyneenkään. Totta on kyllä, että, kun Osakunta ahkeruudella ja siveydellisellä raittiudella jo aikaisin oli saanut itsellensä erinomaisen hyvän maineen, ja kenties muistakin, meille epätietoisista syistä, pyrki siihen jäseniksi, paitsi Savon- ja Pohjois-Karjalan nuorisoa, myös peri-ruotsalaisista kodeista muiden muassa vapaasukuisten, ylimysten poikia, joilla oli valta liittyä mihin osakuntaan tahansa. Näin karttui vuosi vuodelta Osakuntaan yhä enemmän aatelistoa, joka, vieraampana Suomen kansalle ja kielelle, kuin muista säätyjen luokista lähteneet, arvattavasti ei voinut yhtä tehollisesti, kuin muut, ottaa osaa Osakunnan tän-aikuisiin rientoihin. Mainittavaa vastarintaa ei kumminkaan liene tehneet muut kuin J. V. Lagus, sen muka äkillisyyden suhteen, jolla tahdottiin, kaikkea entistä kumoamalla, panna toimeen noita uusia mielipiteitä. Hyvä sopu ja veljellinen keskuus ovat siten myös olleet entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan tunnusmerkkinä, sen sisällisten olojen puolesta.

Osakunnan suhtaa yleisöä, joko yksityisiä henkilöitä tai koko yhdyskuntia kohtaan katsellessamme, tarjoutuvat meille luonnollisesti ensimäiseksi välittäjäksi vuosijuhlat. Vuosijuhlaa vietti Osakunta säännöllisesti 9 p:nä Maaliskuuta, jona päivänä v. 1757 M. Calonius oli tullut vastaanotetuksi Viipurilaiseen Osakuntaan, vaikka tälle muistolle vastaavana alussa pidettiin, uuden luvun jälkeen, 21 päivää samassa kuussa. Vuosijuhliin kutsuttiin, paitse jäseniä muista osakunnista, joukoittain kunniavieraita, jolla tavalla Osakunta tahtoi osoittaa kunnioitustansa isänmaan palveluksessa ansion saaneille miehille. Niin näemme kahdesta meihin asti säilyneestä luettelosta, että 1845 vuoden juhlaan oli kutsuttu 42 ja seuraavana vuonna 47 kunniavierasta. Näissä huomaamme nimet Akiander, Cygnæus, Godenhjelm, Gottlund ja Lille, joita ei nykyinenkään Osakunta ole unohtanut pois pidoistaan. – Mutta osoittipa entinen Savo-Karjalainen Osakunta kunnioitustansa vielä pysyvämmälläkin tavalla, ei ainoastaan rakastetuille esimiehilleen ja eroaville vanhemmille jäsenillensä, vaan myös ulompana seisoville, niin eläville kuin kuolleille, maan etevimmille miehille. Vuonna 1835 oli Osakunta yhteisillä varoilla (600 Pankkoruplaa) hankkinut hopeaisen, sisältäpäin kullalla silatun punssimaljan, joka annettiin kunnialahjaksi Osakunnan entiselle Kuraatorille G. Reinille. Samoin sai V. G. Lagus v. 1846, erotessaan Savo-Karjalaisen Osakunnan Inspehtorin toimesta, jota hän oli pitänyt kaikkien tyytyväisyydeksi aina Osakunnan aikaansaamisesta lukien, kauniin, hopealla kalliisti koristetun juomasarven, joka annettiin hänelle eräässä jäähyväisjuhlassa kiitoksen ja kunnioituksen merkiksi. Vielä on tiettyvissä kolmaskin kunnialahja, hopeainen juomasarvi, jonka Osakunta on eräässä tilaisuudessa lahjoittanut V. S. Kilpiselle. – Kunnian-osoituksista, jotka koskevat Osakunnan taloudelliseen alaan, mainittakoon tässä vielä seuraavat, joilla on yleisempi merkitys: Osakunnan toimesta ja sen kustannuksella teetettiin taideniekka Budkowsky’lla Pietarissa öljyväri-kuva runoniekoista Kymäläisestä, Makkosesta ja Puhakasta kuin myös kivipainokuva Elias Lönnrot’ista, jota paitse Osakunta avoimella kukkarolla on ottanut osaa muistokiven asettamiseen J. J. Nervanderille. – Vaan ei tässä vielä kylliksi. Loistipa entinen Savo-Karjalainen Osakunta myös Mesenaattinakin. Listalla saatiin Osakunnassa kokoon 492 ruplaa, joilla tarkoitettiin taidekalukokouksen perustamista ja sitten kauppias H. Borgström’in välityksellä haetettiin Pariisista joukkonen kipsi-veistokuvia, piirustustaiteen harrastelijoille malleiksi. Taiteellisia rientoja myös muutoinkin kannattaaksensa, osti Osakunta 3 osaketta Suomalaisessa Taide-yhtiössä, johon sitten suoritettiin jäsenmaksua 9 ruplaa vuodelta aina Osakunnan lakkautumiseen asti. Sillä välin oli avoinkätisellä tilauksella autettu Runebergin, painossa olevan Nadeschda’n ilmautumista, ja viimeksi lahjoitti Osakunta syksyllä 1851, 115 ruplaa Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle.

Kaikesta tästä näkyy, että entinen Savo-Karjalainen Osakunta ei ollut aineellisia eikä henkisiä varoja vailla, ja että Osakunnassa löytyi, paitse synnynnäistä aristokratiaa, myös sivistyksen tuottamaa hengen jaloutta. Ei kumma siis, että Osakunta, jo vuosista 1845 ja 46 lähtien, kuulunsa puolesta oli niin vaurastuneella kannalla, että se saattoi kiitoksellansa eli ylistyksellänsä lähestyä niitä kansalaisia, joidenka toimien kautta jokin merkillisempi edistys oli saatu toimeen sillä alalla, jolla Osakunnan omat riennot liikkuivat, ja että näitä kiitoslauseita pidettiin arvossa. Arkistomme säilyssä löytyy kolme täänkaltaista, entisen Osakunnan antamaa ”adressia”: yksi Tohtori Mattias Ingman’ille Kuopiossa, siitä että hänen toimestansa suomalainen Ala-alkeiskoulu oli tullut perustetuksi Kuopioon; toinen eräälle nais-seuralle Kuopiossa, johon lienevät kuuluneet neidet C. ja E. Asplund, J. Kellgren, C. ja E. Nordenstreng ja M. L. Tavaststjerna, suomenkielisen tyttökoulun toimeen saamisesta köyhemmille kansanluokille; ja kolmas, ilman lähempää osoitetta kelle se oli ai’ottu, sisältävä innokkaita kehoituksia pysymään vakavana toivossa ja palavassa rakkaudessa isänmaata kohtaan.

Yleisön huomioon tulleita ilmiöitä entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan elämästä seuratessamme, emme voi olla mainitsematta yhtä seikkaa, jota kyllä emme saata todistaa näytteillä senaikuisesta arkistosta, vaan jota kumminkin, katsoen kaikkiin Osakunnassa tähän aikaan vallitseviin oloihin, melkoisella varmuudella voitaneen päättää tosi-asiaksi. Kun nimittäin tiedämme, että nyky-ajan etevin suomenkielinen runoilija kuului Osakuntaan juuri näinä vuosina, ja että hänen mielipiteensä olivat täydessä sopusoinnussa Osakunnan harrastuksien kanssa Suomen kansan ja kielen hyväksi, niin ei liene liian johdonvastaista, jos otaksuisimme Osakunnan sanomalehdessä myös ilmestyneen hänen runokirjansa tuotteita. Onhan hänen sydämensä ahjolta säkenöinyt semmoisia merkillisiä ilmauksia, kuin ”Nouse, riennä, Suomenkieli!” ja ”Milloin saisi Tuoni tulla?”, joidenka syntyessä nähtävästi on ollut mainittujen kansallis-rientojen innostus palkehia painamassa. Ja osoittavathan myös kaikki, tässä lyhyesti kerrotut Osakunnan hankkeet, että suomalainen henki, käyden käsityksin Suomen kielen kanssa, nyt oli päässyt korkealle asemalle Osakunnassa, ja että Osakunta tunsi sisällisen tarpeen, julkisesti lausua vakuutustaan ja toiveitaan, asettaen koko maailman sivistyksen lipun rinnalle oman yksityisen lippunsa, johon se oli piirtänyt sydänverellään: ”Suomalaisuus!”

Vielä on muistaminen yhtä, näinä vuosina eri Osakuntien kesken suurella mielihalulla keskusteltua kysymystä, joka vasta meidän aikanamme on tullut ratkaistuksi. – Arkistossamme säilytettyjen, entisen Osakunnan paperien joukossa löytyy nimittäin jokseenkin tarkkoja tietokirjoja, jotka osoittavat Ylioppilaskunnassa syntyneitä mietteitä eri osakuntain rahastojen ja kirjastojen yhdistämisestä ja talon ostamisesta yhteiseksi Ylioppilashuoneeksi, joten voitaisiin matkaansaattaa parempaa lähestymistä eri osakuntain välillä ja yhteisempää työtä isänmaan eteen.

Mutta kaikki nämät vastaisuuden ilahduttavat mietteet saivat äkillisen lopun.

Oli alkanut puhaltaa valvahtuneille kansallisuudenriennoille vastainen tuuli. Vuonna 1850 julistettiin tuo surullisen merkillinen kielto, ett’ei saisi painattaa muita suomenkielisiä kirjoja, kuin hengellisiä ja maanviljelyksellisiä tarpeita varten. Kohta kävi sama hyinen henki myös Osakuntien kimppuun, jotka muka olivat viehättäneet Yliopiston nuorisoa sille sopimattomiin toimiin; ja v. 1852 keväällä pääsi voimaan se asetus, joka päätti että Osakunnat olivat peräti lakkautettavat, niiden kirjastot ja rahastot jätettävät Yliopiston hoidettaviksi ja Ylioppilaskunta itse jatkava eloansa ainoastaan tiedekuntien kautta edustettuna. Sitä ennen oli kumminkin jo tieto tämän ankaran asetuksen ulostulemisesta levinnyt sekä ylioppilaitten, että myös yleisön keskusteluihin ja kaikkialla nostanut haikeimpaa mielikarvautta. Kenties lieneekin tässä yleisessä vastamielisyydessä etsittävä syy siihen, ett’ei asetuksen toimeenpanemista valvottu niin tarkkaan, kuin olisi saattanut luulla. Niin saivat esimerkiksi eräät osakunnat yhdistää rahastonsa, yhteisiä tarpeita varten edelleen käytettäviksi, ja Savo-Karjalainen Osakunta puolestaan lahjoitti raha-varansa Suomalaiselle Kirjallisuuden Seuralle, muutettuaan ensin rahaksi, arpajaisten kautta, myös vähemmän irtaimen omaisuutensa. Ainoastaan kirjastonsa lienevät kaikki Osakunnat antaneet Yliopiston omaksi, joka Savo-Karjalaiselta Osakunnalta päälliseksi sai edellämainitnn kipsi-kuvakokoelman.

Näin päättyi entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan elämä. – Surumielessä ja toivottomuus sydämissä päättivät Savo-Karjalaiset vielä kerran, syksyllä 1852, kokoutua viettämään viimeistä ystävyyden ja veljellisyyden juhlaa, ennenkuin kunkin kohtalo heidät hajoittaisi eri suunnille. Juhlaan, jota vietettiin Kaisaniemen ravintolassa, kutsuttiin tavan mukaan myös kunniavieraita, joissa näemme J. V. Snellman’in ja B. O. Lille’n, Osakunnan viimeisen Inspehtorin. – Astuivatpa esiin Osakunnan laulajat ja kajahduttivat liikutuksesta värähtelevillä sydämillä ”Savolaisen laulun”, joka juuri tätä tilaisuutta varten oli kiireimmittäin parina viimeisenä päivänä, niin sanain kuin nuotin puolesta, kokoon sepitetty; ja sen perästä lauloivat he nuotilla: ”Kring Saimens och Ladogas fjärdar och skär”, seuraavan, Osakuntalaisen Hugo v. Beckerin tekemän jäähyväis-tervehdyksen Lille’lle:

”Den vänfasta krets, der den främste var Du,

Är sprängd utaf ödet och bruten;

Dock – lifskraften glöder i brösten ännu –

Än står kring sin höfding den sluten:

Att säga Dig, ädle, sitt sista farväl,

För alltid, för evigt ett hjertligt farväl

Stär mangrannt den ännu här samlad.

Likt nattliga frosten, som smygande drar

Om hösten kring hemlandets sveder,

Ooh kommer, knappt anad, – ej skonar, ej spar –

Blott klagan kring bygderna breder;

Så nådde oss döden och löste de band,

Som knutits för frihet, för ära och land

Af fädren i hängångna sekler.

Dock, formen må vexla, nog anden bor qvar,

Odödlig, ej qväfd utaf tingen;

För känslan Du blir, hvad oss fordom Du var,

Den främste, den bäste i ringen;

Att hugfullt Du bland oss har hägnat och ledt

All sträfvan för sanning och kunskap och rätt,

Ej plänas det ut ur vårt minne.

Sä mottag då, ädle, i afskedets stund

Vår redliga tack och vår saknad,

Som tecken dem tag, att det brödraförbund,

Der kärlek för ljuset är vaknad,

I motgång och sorger ej glömmer den man,

Som storsint och varm det i striden fört an

För allt hvad är dyrbart och heligt”.

Sitten lahjoitti Osakunta kiitollisuutensa muistoksi Lille’lle taskukellon, jota hän sen perästä tähän päivään saakka on pitänyt pyhänä todistuksena siitä ylevästä hengestä, joka, hänen esimiehenä ollessaan, aina oli vallinnut Savo-Karjalaisessa Osakunnassa. Vielä nytkin, vanhuuden verkkaan venyviä tiimoja kellon numerotaululla tarkastaessaan, hän tuskin voi hillitä kyyneliänsä, kun muistuvi mieleen tuo suloisenkatkera erohetki. – Mutta ilta solui puheiden ja laulujen vaihdellessa. Aamu oli käsissä ja Osakuntalaiset erosivat – ja kahteentoista vuoteen sen perästä ei kuultu mitään Savo-Karjalaisesta Osakunnasta.

Nyt se on taas olemassa. – Onko sillä sama rakkaus suomalaisuuteen, sama veljellisyys ja ystävyys keskuudessaan, samat jalot ja kiitettävät riennot ylimalkaan? –

Tehkäämme itsekukin kohdastamme vertaus ja vastatkaamme – teoillamme.

ae–ae. [Rafael Laethén]

1. Tähän esitelmään on, paitse vähiä suullisesti ja kirjevaihdon kautta yksityisten muistosta hankittuja tietoja, olleet milt’ei ainoana lähteenä ne vaillinaiset jätteet entisen Savo-Karjalaisen Osakunnan arkistosta, jotka Ylioppilas C. E. Ahnger v. 1871 sattumalta löysi eräältä ullakolta kaupungissa, ja jotka sinään otettiin nykyisen Osakunnan arkistossa säilytettäviksi.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.