Simplicissimus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Simplicissimus.

Kirjoittanut Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen


Kahdeksaskolmatta luku. Simplicius saa molemmat silmät vasikanpäästä.[muokkaa]

Seuraavana päivänä siitä kuin olin keskustellut sihteerin kanssa, järjesti herrani upseereilleen ja muille hyville ystävilleen ruhtinaalliset kemut, koska oli saanut sen mieleisen uutisen, että hänen joukkonsa olivat valloittaneet lujan Braunfelsin linnan menettämättä yhtään ainoaa miestä; silloin täytyi minun toimeni mukaisesti auttaa muita pöytäpalvelijoita kantamaan ruokia sisään, kaadella maljoihin ja tarjoilla lautanen kädessä. Ensimmäisenä päivänä annettiin minulle sisään vietäväksi iso lihava vasikanpää (sellainen, jota köyhän ei kannata syödä, kuten sanotaan); ja kun se oli melkoisen pehmeäksi keitetty, riepotti siitä toinen silmä kaikkine siihen kuuluvine osineen sievoisesti ulkona, mikä oli minulle viehkeä ja houkutteleva näky, ja kun minua lisäksi vietteli silavakastikkeen ja päälle sirotellun inkiväärin makea tuoksu, tuli minulle sellainen ruokahalu, että vesi kiehahti suuhuni. Kaiken kaikkiaan, tuo silmä hymyili herttaisesti minun silmilleni, nenälleni ja suulleni ja aneli minua liittämään hänet tulisen-nälkäisen vatsani yhteyteen. En antanut itseäni kauan pyydellä, vaan noudatin himoani; sisään mennessäni kaivoin lusikalla, jonka olin juuri samana päivänä saanut, silmän niin mestarillisesti kuopastaan ja lähetin sen kursailematta niin nopeasti määräpaikkaansa, ettei kukaan ollut tätä näkemässä, ennen kuin ruokalaji joutui pöytään ja siinä sitten paljasti minut ja itsensä. Sillä kun se aiottiin paloitella, mutta siitä puuttui yksi sen kaikkein parhaita osia, huomasi herrani heti, mistä syystä paistinleikkaaja hätkähti. Herrani ei suinkaan aikonut kärsiä sellaista leikkiä, että tohdittaisiin tuoda toissilmäinen vasikanpää hänen eteensä. Kokin täytyi tulla pöytään, ja ne, jotka olivat ruokalajin täten kantaneet sisään, joutuivat tutkittaviksi hänen mukanaan; viimein todistettiin Simplicius-raukasta, että vasikanpää oli annettu hänelle kaksisilmäisenä kannettavaksi; mutta kuinka sitten kävi, siitä ei kenelläkään ollut aavistusta. Herrani kysyi minulta, mielestäni peloittavan näköisenä, mihin minä olin vasikansilmän pannut. Nopeasti minä silloin sieppasin taas lusikkani pussista, tein vasikanpäästä uuden kaappauksen ja näyttäen käytännöllisesti, mitä minulta tahdottiin tietää, annoin toisenkin silmän hurahtaa nieluuni niinkuin edellisenkin.

»Par Dieu», sanoi herrani, »tuo temppu oli parempi kuin kymmenen vasikanpäätä!» Läsnäolevat herrat kiittivät näitä sanoja ja kutsuivat menettelyäni, jonka olin tehnyt tyhmyydestä, ihmeen viisaaksi keksinnöksi ja väittivät sen ennustavan tulevaa urhoollisuutta ja todistavan pelotonta, nopeaa päätöskykyä. Niinpä minä siis tällä kertaa pelastuin onnellisesti rangaistuksesta uudistamalla teon, josta olisin rangaistuksen ansainnut. Enkä ainoastaan pelastunut, vaan sainpa vielä eräiltä hupaisilta ilveilijöiltä, liehakoitsijoilta ja pöytäneuvoksilta ylistyksen, että olin menetellyt viisaasti, kun olin majoittanut ne molemmat silmät yhteen paikkaan, joten ne voisivat toisessakin maailmassa samoin kuin tässä autella yhdessä oleillen toisiaan, kuten luonto oli alunpitäen määrännyt. Mutta herrani sanoi, että minun tuli varoa tekemästä tätä toista kertaa.

Yhdeksäskolmatta luku. Kuinka vähitellen tulee hutikkaan ja viimein huomaamattaan tukkihumalaan.[muokkaa]

Tällä aterialla (luulen, että niin tapahtuu muuallakin) astuttiin aivan kristillisesti pöydän ääreen. Luettiin pöytärukous varsin hiljaisesti ja kaikesta päättäen aivan hurskaasti. Sitä hiljaista hartautta kesti niin kauan, kunnes jouduttiin tekemisiin liemen ja ensimmäisten ruokalajien kanssa, ikäänkuin olisi istuttu kapusiiniluostarissa. Mutta tuskin kukin oli lausunut kolme tai neljä kertaa »Jumala siunatkoon», niin muuttui meno paljon äänekkäämmäksi. Minä en voi kuvailla, miten jokaisen ääni vähitellen tuli yhä korkeammaksi ja pitemmäksi; tekisi mieleni verrata koko seuruetta puhujaan, joka ensin alkaa hiljaa ja sitten antaa äänensä valtoinaan jyristä. Tuotiin sisään ruokia, joita kutsuttiin eturuoiksi siitä syystä, että ne olivat maustettuja ja määrätyt nautittaviksi ennen juomia, jotta juomat sitten sitä paremmin kuluisivat, sen jälkeen väliruokia, koska ne eivät juodessa suinkaan pahalta maistuisi, puhumattakaan kaikenmoisista ranskalaisista potaaseista ja espanjalaisista ollapotridoista, jotka olivat renkin tuhansilla taitotempuilla niin valmistetut ja lukemattomilla lisäkkeillä siinä määrin pippuroidut, valepukuun muunnellut, sotketut, sekoitetut ja juomista varten maustetut, että ne näistä lisäkkeistä ja höysteistä olivat aineosiltaan muuttuneet sangen kauas siitä, miksi ne luonto oli alkujaan laatinut, joten tuskin itse Gnaeus Manlius, jos olisi tullut suoraan Aasiasta ja parhaiden kokkiensa parista, olisi niitä tuntenut. Minä ajattelin: kuinkapa eivät tuollaiset saisi ihmiseltä, joka niitä hotkii ja samalla vielä ilokseen juomia (joita varten ne etupäässä on varustettukin), järkeä sekaisin ja muuttaisi häntä kokonaan, jopa tekisi hänestä täydellistä elukkaa? Kuka tietää, eikö Circe käyttänyt juuri näitä keinoja, kun muutti Odysseuksen toverit sioiksi. Huomasin yht’äkkiä, että vieraat ahmivat ruokalajeja kuin siat, joivat sitten kuin lehmät, käyttäytyivät sen jälkeen kuin aasit ja oksentelivat viimein kuin tunkiolla kulkevat koirat. Jaloa hocheimeriä, bacheracheria ja klingenbergeriä valoivat he ämpärimäisillä laseilla alas mahaansa, ja valaminen ilmaisi kohta vaikutuksensa päissä. Silloin näin ihmeekseni, miten kaikki muuttui; näin nimittäin, kuinka järkevät ihmiset, joilla vähää ennen heidän viisi aistiaan oli ollut terveinä tallella, yht’äkkiä alkoivat narritella ja purkaa maailman suurimpia typeryyksiä. Hullutukset, joita he tekivät, ja uljaat maljat, joita he toisilleen joivat, tulivat yhä suuremmiksi ja pitemmiksi, joten näytti kuin ne olisivat lyöneet keskenään veikkaa, kumpaiset niistä olisivat suurempia: lopulta kehittyi niiden kilpailu mahdottomaksi sikamaisuudeksi. Ei ollut merkillistä, etten tietänyt, mistä heidän temmeltelynsä johtui, koska viinin ja juopumuksen vaikutus oli minulle vielä jotakin aivan tuntematonta, niin että se synnytti hassuissa mietteissäni hullunkurisia luuloja ja perättömiä otaksumia: näinhän tosin heidän kummalliset naamansa, mutta en tietänyt, mistä heidän olotilansa aiheutui. Tähän saakka oli jokainen hyvällä ruokahalulla tyhjennellyt lautasia, mutta kun vatsat täyttyivät, tuli kovempi eteen kuin hevosmiehelle, joka levänneillä hevosilla pääsee mukavasti eteenpäin tasaisella maalla, mutta ei pysty vuorenrinnettä ylöspäin köpittämään. Mutta joskin päät höpertyivät, korvasi niiden mahdottomuuden toisissa viinistä ammennettu rohkea luonto, toisissa halu juoda vilpitön malja ystävälleen ja kolmansissa saksalainen rehtiys puhua ritarillisesti asiat selviksi. Kun myöskään tätä ei kuitenkaan voinut kovin kauan kestää, tiukkasivat kaikki toisiaan eräiden suurten herrain nimessä tai rakkaan ystävyyden tähden taikka kalliiksi terveydekseen kaatamaan toki mahaansa mahtavat määrät uutta viiniä, mistä hommasta monien silmät pimenivät ja tuskan hiki otsalle kihosi. Mutta ryypätä vain piti! Niin, lopulta pantiin rummuilla, pilleillä ja kielisoittimilla toimeen meteli ja ammuttiinpa kanuunoillakin varmaankin siitä syystä, että viinin täytyi nyt vallata vatsat väkirynnäköllä. Minua kummastutti, minne he sellaiset määrät saivat mahtumaan, koska en tietänyt, että tuskin viini pääsi lämpöiseltään heidän sisäänsä, niin he luovuttivat sen kovalla kivulla pois samasta paikasta, jonne olivat sen äsken suurimmaksi vaaraksi terveydelleen kaataneet.

Pappini oli myöskin mukana näissä kemuissa; hänellä oli kutsumus niinkuin toisillakin, koskapa oli ihminen niinkuin muutkin, pistäytyä silloin tällöin pikkulaan. Minä menin hänen perästään ja sanoin: »Herra pastori, miksi nuo ihmiset ovat niin kummallisia? Mistä se johtuu, että he tuolla lailla sinne, ja tänne koikkelehtivat? Minusta tuntuu, kuin he eivät olisi enää oikein tolkuissaan; he ovat kaikki syöneet ja juoneet kyllältään ja vannovat, etteivät piru vieköön voi juoda, mutta eivät kuitenkaan herkeä lappamasta sisäänsä! Onko heidän pakko sitä tehdä, vai omasta tahdostaanko he Jumalaa kiusatakseen sillä tavoin haaskaavat?»

»Rakas lapseni», vastasi pappi, »viiniä päähän, järki päästä pois! Mutta tämä on vasta leikkiä siihen nähden mitä tulee. Aamulla päivän koittaessakaan ei heistä vielä tunnu siltä kuin pitäisi erota, sillä vaikka heidän vatsansa ovat pingoitetut täyteen, ei heillä vielä muka ole ollut tarpeeksi hauskaa.»

»Eivätkös heidän mahalaukkunsa sitten repeä, kun he työntävät niihin noin kohtuuttomia määriä?» kysyin minä. »Voivatko sitten heidän sielunsa, jotka ovat Jumalan kuvia, elää moisissa syöttösian ruhoissa, joihin ne vangitaan niinkuin synkkiin vankiloihin tai varkaat siivottomiin tyrmiin ja joissa niiden pitää maata saamatta minkäänlaista hurskasta liikuntoa? Kuinka heidän jalot sielunsa, sanon, sallivat kiduttaa itseään tällä tavoin? Eikö heidän älynsä, jonka pitäisi palvella heidän sieluaan, ole ikäänkuin älyttömän elukan sisälmyksiin haudattu?»

»Suu kiinni», vastasi pappi, »tai mahtanet saada julmia muksauksia; tässä ei nyt ole aika saarnata, muuten tekisin minä sen itse paremmin kuin sinä.» Tämän kuultuani katselin sitten hiljaisena, kuinka ruokaa ja juomaa vimmatusti turmeltiin, vaikka köyhä Latsarus, jota niillä olisi voitu virvoittaa, nääntyi satojen karkoitettujen Wetteraun asukkaiden hahmossa, joiden silmät paloivat nälästä, tuolla ovemme edessä, koska oli hätäaika.

Suom. Joel Lehtonen.


Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.