Sinivuokot

Sinivuokot. Kirjoittanut Kustavi Grotenfelt

I. Sinivuokko lumessa.

Kuin kainona sa seisot

Oi kukka sininen,

Ja hienon pääsi nostat

Sylistä kinosten.

Muu vielä siskojoukko

On talven vallassa,

Niin yksin ylenet sä

Ja kukit salolla.

Vaan honka huojuvainen

Huminoi ylhäällä.

Ja leivo liitäellen

Visertää virttänsä.

Ja äänetönnä kiität

Jumalaa sinäki,

Hyvyyttä, rakkautta,

Armoa Luojasi.

II. Milloin koituu kevätaika?

Sa tuttu kukkanen laaksossa,

Sa airut kevähinen,

Mi huulin kerke’in hymyilet,

Oi kuullos mun kuiskehen’!

Näin ruusun tarhassa kaunoisen

Se loisti ja purppuroi,

Ja kauvan katsoin sit’ ihastuin,

Salon tytär unho’on sai.

Sydämmin murtunein jällehen

Nyt seison vieressäsi –

Oi voitko antaa sa anteeksi

Mun, kurjan, rikokseni?

Oi saanko viihtyä vieressäs

Ja katsoa silmälläsi...

Sinitaivast’ vieläkö konsanaan

Mun katseen’ kohtajavi?

III. Iloitse siis!

Sai jo purot pulppuuvaiset

Kevät armas juoksemaan,

Vuokot nosti kaunokaiset

Mäellen se versomaan.

Talven väessä luonto kaikki

Kuolleelt’ äsken näyttihen,

Tietämättäs silloin saiki

Elon voimaa povehen.

Kylmäin kautta, ihmislapsi

Sunkin onnes varttuvi,

Säätty onpi luotavaksi

Taiston kautta rauhasi.

Iloitse siis kevähällä,

Koska kukat puhkeaa,

Iloitse myös talvisäällä:

Silloin juuret voimaa saa!

IV. Sinivuokko-vihkosen kanssa.

Kohta kyllä kuihtunemme

Kukkahaiset salolta,

Tyydymmepä onnehemme,

Näivetymme riemulla,

Kunhan ilon hetkiseks

Luoda voimme povehes.

Pian soluu kukkais-aika,

Kukan lehdet lankeaa,

Mutta yksi säilyy taika

Aina yhtä nuorena,

Maan ja ilman vanheten

Yks on kukka ikuinen.

Kuva kuluu vaskisehen

Patsahasen hakattu,

Minkä ihmissydämmehen

Piirsit, ei se sammallu:

Ilot, hyvät mitkä loi,

Ikäin iät vihannoi.

Leimu [Kustavi Grotenfelt].

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. IV. 1885. Savo-Karjalaisen Osakunta, Helsinki.