Sitä uutta odotellessa
Ulkoasu
Sitä uutta odotellessa. Kirjoittanut Kössi Kaatra |
- Soi huuto nyt ympäri maailman,
- joka ilmojen ääret huhuu,
- ja se täyttävi maan sekä taivahan.
- Näin ääni se meille puhuu:
- Pois pankaa arvojen astehet,
- pois yksilön orjuusaattehet!
- Kukin olkoon herrana itsensä,
- sillä siksipä hän on luotu.
- Kukin kuningas olkoon mielensä,
- ei muut’ ole kelleen suotu.
- Yli kaiken olkohon vapaus;
- hyvän ompi se kruunaus!
- Näin huutaa ääni ja maailma
- on niinkuni kuolemalla:
- perustukset järkkyy, rauniona
- on kaikki ja kauhun alla,
- väkevänkin voimat herpoutuu,
- kysymyksiä täynnä on kunkin suu.
- Mut kova on vastine, ankara
- ja se julma on korvan kuulta;
- jos kellä on korvat, on kuuleva
- näin elämänlakien suulta:
- Jos uutta luomisen työtä ei
- voi maailma kestää, niin sen vei
- perikatohon puuttuva perustus,
- siis oma sen heikkous!
- Ei muuta sen täytyne kestääkään
- kuin painoa raskautensa,
- ja turhaan eipä se pelkääkään,
- se kun tuntee heikkoutensa.
- Siks kuolemanpelkoa päällä on maan,
- varmuutta ja selkoa vaaditaan.
- Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus’,
- ja sillä on vahva mahti,
- jota vastaan turha on urhokkuus
- ja elämän sokea vahti,
- mikä kantaa nimeä itsekkyys
- tai tietämättömyys.
- Ja kohta se kaikki jo tapahtuu
- ja pian se uusi ehtii.
- Elonpuu pian murtuu, murskautuu
- tai – uusia silmuja lehtii.
- Paras meidän täällä on tarkastaa,
- tulevalle tanhuat tasottaa
- ja estää tuhmien taisteluun
- sitä vastahan ryhtymästä,
- näät, sehän se estävi elämänpuun
- ihan ehjänä kestämästä!
- Tienraivaajia me olemme,
- sen tulevan eestä me seisomme
- ja vuotamme koska se hetki lyö,
- jona elämän loppuu yö!
Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.