[s. 99] kujeista huolimatta hidastele omistaessaan sinulle niitä kunnianosotuksia, joita todellinen kauneus ansaitsee.» — »Oh, lempo soi», huudahti nyt näin puhuteltu kaunotar äkämystyneenä, »olemmeko tulleet tänne kuulemaan lörppöjen viisasteluja? Antakaa meidän mennä, hyvät herrat, meillä ei enää ole aikaa viivytellä.» Sancho nousi nyt maasta ja päästi aasin irti, tuntien sydämmessään rajatonta ihastusta, että näinkin hyvin oli leikistä suoriutunut.
Don Quijote seurasi poistuvia tyttöjä katseillaan niin kauvan kuin voi; sittekun heitä ei näkynyt, sanoi hän Sancholle: »Mitä arvelet tästä loitsijain uudesta ilkeydestä? Ymmärrätkö sinä mitä ne konnat oikeastaan minusta tahtovat ja minkä salajuonen taaskin virittivät eteeni, kun minun vihdoinkin piti saada nähdä verraton Dulcineani? Onko milloinkaan ollut onnettomampaa miestä maailmassa, enkö toden totta ole onnettomuus itse?» — »Voi niitä kirotuita veitikoita!» huudahti Sancho; »eikö mulle koskaan suoda sitä iloa, että saisin nähdä teidän pistävän ne kaikki paistin vartaaseen ja käryttävän niitä valkeassa kuin silakoita? Mutta totta puhuakseni ei neiti Dulcinea minusta näyttänyt ollenkaan rumalta. Päinvastoin en konsanaan ole nähnyt kauniimpaa naista; hänen pukunsa oli ylen komea ja hänen ratsullaan oli satulaloimi, joka varmaankin on maksanut kokonaisen kuningaskunnan.» — »No, mutta miksi en minä nähnyt hiluistakaan kaikesta tästä ihanuudesta?» huusi don Quijote. »Ah, sitähän olen aina sanonut ja sitä kaiken ikäni sanon, että olen onnettomin ihminen koko maailmassa!»
Sancho-veitikan oli vaikea olla vetämättä suutansa nauruun nähdessään herransa niin herkkäuskoiseksi ja sekapäiseksi, ja hän iloitsi sydämmensä pohjasta kepposensa onnistumisesta. Jonkun aikaa ratsastettuaan he vihdoin pysähtyivät muutamien isojen puiden alle, missä söivät illallista harmon selässä kuletetun haarapussin sisällöstä; sitte sidottuaan ratsunsa puihin kiini he heittäytyivät kuiville heinille ja nukahtivat.
99
