[s. 110] masta lapsuudesta alkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta Basilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää näyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken toivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on kylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja toiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa kaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin miekan käyttelemisessä.» — »Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi», sanoi don Quijote, »hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian, vaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä eläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi.»
Ylioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti; »Heti kun Basilio sai kuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän syvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä sanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei edes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä lepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin. Jotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan katseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin että hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon muuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut niin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat, arvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria ojentaa kätensä Camacholle.» — »Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi», sanoi Sancho; »hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä vielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole huominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi romahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole suurempaa rajaa kuin silmäneulan terä ...»
110
