[s. 135] näitten korkeasukuisten henkilöiden seurana.» Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.
Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. — »Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?» kysyi herttua. — »Miksikäs ei?» vastasi don Quijote; »odotan tässä rohkein mielin, vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni.» — »Mitä minuun tulee, niin jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin sukkelasti matkoihini», virkkoi Sancho.
Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista, toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta, että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei tykkänään masentuisi. Sanchon mielemnaltista ei ollut merkkiäkään jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi kamalannäköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin hirvittävät katsella, että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet
135
