[s. 137] mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa vain tilaisuutta hyväntekemiseen.
Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean valitushuokaukset.
Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.
Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:
Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös, jota ilmaisemaan nyt olen tullut.»
»Kuulkaappas veitikkata!» huudahti Sancho; »mitä lempoa mies tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta? Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua, jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa päätä toiseen maailmaan!» — »Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen», huudahti don Quijote, »sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa, vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo että annan ne sinulle nyt heti paikalla.» — »Ei niin, ei niin», sanoi Merlin, »vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen iskut
137
