[s. 152] hänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä voittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa ovat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen riitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta ei hän antanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos. Harmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin kahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö enkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua mihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään perinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut antaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa, ettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta kautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä nipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja kunnianmiehiä on kohdeltava.» — »Mitäs teillä tähän on sanottavaa?» kysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen ylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa tälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle saman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja iloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan rakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä tämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras todistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli juuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän väärän pelinsä.» — »Niin on todella asianlaita», sanoi hovimestari, »ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen on meneteltävä.» — »Meneteltävä on näin», julisti Sancho tuomionsa: »siitä mitä
152
