[s. 157] odottaessaan hän kuuli huudettavan: »Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset ovat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan kanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!» — »Nostakaa minut pystyyn», pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho. Kun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: »Sen vihollisen, jonka minun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani välitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos mulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen janoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan pian vedeksi.» Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein irrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa laidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta. Kiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian pitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja kysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa. Sanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien tarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin toimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.
Vihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti — sillä hänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä — talliin päin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili hän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: »Tule tänne, rakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani vaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla muita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja ylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää.» Näin puhellen hän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte hän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja kaikille läsnäoleville: »Jääkää
157
