[s. 163] taan, sillä pelkkä hänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä koskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että olette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan, ja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne ehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan kuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne kunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millinen mainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani, jonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan päähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa käyttää aseitansa.»
Kaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten kanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka, lähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan taistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa ottaakseen vauhtia ryntäykseen.
Nähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun astui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun ritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti saman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot. Saatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas, että taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka vuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: »Herrat ritarit, jos tässä todellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta ja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin karauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan.»
Kuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don Quijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja Dulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua alkaissaan. Sitte
163
