[s. 167] niin huvittavaa, jotta se minua kiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin puuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen, niin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain haluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti voi pakottaa.» — »Hyvin puhuttu, Sanchoseni», vastasi don Quijote; »ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne sanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:
- Näit’ aseit’ ellös liikutella koita,
- Joll’et sa Rolandia voimass’ voita.»
»Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra», sanoi Sancho; »ja jollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme senkin ripustaa puuhun aseitten pariksi.» — »Ei totisesti», sanoi don Quijote, »ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään, jottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan.» — »Aivan oikein», myönteli Sancho, »sillä järkeväin ihmisten puheen mukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun teidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän rangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle Rosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni, panemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat.»
Koko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa isännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään häiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään, niin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun don Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:
»Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät
167
