[s. 174] taakseni sinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi.» — »Milloinkako?» toisti Sancho; »totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää vain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän huolta selkäsaunasta.»
Tuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä oli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan vaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän, niinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua lemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen lehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan valjaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista Sanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi Sancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa marhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen päähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä käyvän toimeen sanoi ritari: »Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet itseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin kiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko määrä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison minä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka itsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua hyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!» — »Hyvä maksaja ei arkaile panttia antamasta», sanoi Sancho tavallisella puheenparrellaan; »aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä kuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön voivan tapahtua.»
Hän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti heiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho oli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki rupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen
174
