[s. 186] Heti kun kirjuri oli lopettanut surullisen toimituksensa, pyysi don Quijote kirkkoherran noutamaan sakramentteja; hän nautti niitä hurskaudella ja mielenmaltilla, jotka ihmetyttivät kaikkia läsnäolijoita; ja illan tullen, jolloin hän oli käynyt jo kovin heikoksi, lähti hänen sielunsa Jumalan luo.
Niin päättyi älykkään la Manchan ritarin elämä.
Hänen kotipaikkaansa ei hänen elämäkertansa kirjoittaja
ole tahtonut lähemmin mainita, jotteivät kaikki la Manchan
kylät, linnat ja kaupungit joutuisi kiistaan kunniasta,
mille niistä hän oikeastaan kuului, niinkuin Kreikassa
aikoinaan seitsemän kaupunkia kiisteli keskenään
Homeroon kotipaikkaoikeudesta. Ei hän myöskään tahdo
kuvailla Sanchon, veljentyttären ja emännöitsijän haikeita
valitushuutoja; ja niistä monilukuisista muistovärssyistä,
jotka hänen hautapatsaaseensa piirrettiin, mainitsee hän
vain seuraavan, jonka muuan runoilijalahjoilla varustettu
ystävä sepitti:
- On hauta tämä ritarin,
- Jok’ eläissään ei pelännyt
- Ja jonka kuolo eloks nyt
- Ijäti pyhäks kääntyikin.
- Hän eläissänsä maailman
- Kummaksi paljon toimitti;
- Hänt’ arveltihin hulluksi,
- Vaan lopun sai hän viisahan.
Ja tämän kirjan päätettyään tekijä ripustaa kynänsä naulaan lausuen sille: »Nyt, rakas kynäni, jätän sinut siihen riippumaan ikuisiksi ajoiksi, jolleivät julkeat juttujensepustajat jälleen tartu sinuun häväistäkseen sinua ja repiäkseen alas minun mainettani. Sano heille, että yksin sinua varten syntyi don Quijote maailmaan ja sinä luotiin yksin häntä varten; hän osasi toimia ja sinä osasit kirjoittaa; sano heille, että he sallivat tämän sankarin
186
