[s. 33] sankari Amadis Gallialainen joutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka kerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen hänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä hyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme heikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo eläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme.» — »Eipähän se mitään ihmettä ole», Sancho; »miksi se olisikaan siitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me muutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut ehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään tervettä paikkaa ruumiissamme.» — »Suurimmissakin onnettomuuksissa», lausui ritari, »kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi pelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja viedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En luule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä muistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä, suureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla ratsastaen.» — »Se kyllä kävisi päinsä», sanoi Sancho, »jos voisitte istua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa aasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki. Sillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa.» — Tähän vastasi don Quijote: »Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan ole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta vain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit, jotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää.»
Sancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se hänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki, kykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa hänen
|
Taruaarre II. — 3 |
33 |
