[s. 36] lapsi?» huudahti Sancho. »Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava ritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun tusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja huomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen.»
Don Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi kohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten miten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän käteen lausuen: »Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa itseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi. En tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua itseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon vain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä aina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta todistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas», jatkoi hän, luoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, »olisi nähnyt hyväksi kytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän kaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin kernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen.»
Emäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi kuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin kreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli ladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta tehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä; kiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät huoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka tila oli yhtä surkea kuin herransa.
Kun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa pahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle sanoi: »Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että annatte
36
