Siirry sisältöön

Sivu:Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet, 1905.djvu/84

Wikiaineistosta
Tämä sivu on oikoluettu

[s. 72] hän kärsivällisesti hillitsi suruaan, sillä olihan hänen herransa nyt hyvällä alulla päästä keisariksi. Hän ei sitä epäillytkään, etteikö tämä naisi prinsessaa ja pääsisi ainakin Micomiconin kuninkaaksi. Vain yksi synkkä ajatus hämmensi näitä valoisia kuvitteluja: tuo valtakunta tuntui sijaitsevan neekerien maassa, joten hän herransa armosta siis joutuisi maaherrana hallitsemaan mustia; mutta tämäkin häiritsevä ajatus väistyi pian. »Oh, olkoot alamaiseni vain mustia, mitä se tekee! Se on paljon parempi vain. Kuletan heitä Espanjaan, myyn heidät siellä, saan hyvät rahat taskuuni ja ostan niillä jonkun aatelistilan, jossa elän huoletonna vanhuuteni päivät. Olenko muka liian tyhmä tällaisiin asioihin? Tarvitseeko olla filosoofi osatakseen myydä kolmekymmentä tai edes kymmenenkin tuhatta orjaa? Hei, niin totta kuin olen Sancho Pansa, sen verran saan toki noita mustilaisia kokoon, isoja ja pieniä miten sattuu, ja olkootpa ne vaikka mustia kuin piki, osaan ne aina muuttaa kauniiksi kullankeltaisiksi ja hopeanvalkoisiksi kolikoiksi! Tulkaa lähelle vain, en minä niin vaarallinen ole!» Näin hauskoissa mietteissä Sancho taivalsi eteenpäin ja unohti pian senkin ikävän, että nyt sai jalan astua.

Kirkkoherra, joka tähän asti oli pysytellyt piilosalla, katsoi nyt ajan tulleen hänenkin astua näyttämölle, ja hän ilmautui yht’äkkiä tielle huutaen täyttä kurkkua: »Tervetullut, rakas maanmieheni don Quijote de la Mancha, ritariston kukka ja huippu, sorrettujen tuki!» sekä riensi syleilemään don Quijoten vasenta polvea. Ritari ensin hyvin hämmästyi miehen käytöksestä, mutta tunsi vihdoin hänet vanhaksi ystäväkseen kotikylän kirkkoherraksi ja koetti kaikin mokomin laskeutua ratsultaan. Tätä ei toinen tahtonut sallia, jonka vuoksi don Quijote huudahti: »Ah, ei ole oikein, herra kirkkoherra, että minä istun hevosen selässä, kun teidän korkea-arvoisuutenne käy jalkasin.» — »En millään ehdolla salli teidän nousta satulasta», vastasi kirkkoherra. »Suvaitkaa, teidän armonne,


72