52
[s. 52] ilmoitus lähetettiinkin toisiin lehtiin ja painettiin suurilla kirjaimilla aivan ilmaiseksi.
Koitti viimein Kiljusen poikien syntymäpäivä. Suuri rinkilä oli leivottu, ja isä ja äiti herättivät poikansa sillä, että kaasivat kumpikin täyden ämpärillisen kylmää vettä heidän vuoteeseensa.
Mökö ja Luru kiljaisivat herätessään, ja isä ja äiti nauroivat niin, että olivat pakahtua. Ja sitten pojat läksivät paitasillaan juoksemaan pitkin pihamaata, ja Pulla hyppeli jälestä ja koetti saada heidän paidanliepeitään suuhunsa.
Kun pojat viimein olivat pukeutuneet ja aamiainen oli syöty, niin alkoivat Mökö ja Luru odotella, tuleeko heille kissaa vai eikö.
Kello oli juuri täsmälleen yksi päivällä, kun maantieltä, joka vei asemalle, alkoi kuulua kummallista ääntä. Alussa ei voinut varmasti sanoa, mitä se oli. Olisi voinut luulla, että suuri joukko pikkuisia lapsia huusi ja parkui. Mutta kun sitten tarkemmin kuunteli, ei se ollutkaan pikkulasten porua, vaan jotain aivan toista.
Luru ensimäisenä arvasi oikein. Hän huusi:
— Se on meidän kissamme, jota siellä tuodaan!
Ja sitten Mökö ja Luru hurrasivat minkä jaksoivat. Ja kyllä he aina hurrata jaksoivat, sillä heidän tapansahan oli huutaa aina, kun jotain erikoista tapahtui.
Ensi alussa näkyi kuorma, rattaat, joilla oli monta suurta pakkilaatikkoa.
