82
[s. 82] taholta, eikä vihollisilla ollut mitään muuta keinoa tiedossaan kuin lähteä pakoon.
Kun Kiljuset jälleen tapasivat Plätän, oli heidän ilonsa tavattoman suuri. Kenraali onnitteli Plättää hänen urhoollisuutensa vuoksi ja kiinnitti vapaudenristin hänen rintaansa.
— Pullalle pitää myöt antaa ritti, sanoi Plättä.
— Mutta eihän Pullalla ole takkia, johon sen panee kiinni, sanoi kenraali nauraen.
— Minä panen ten Pullan häntään kiinni, sanoi Plättä.
— Sieltä se putoo, lausui Mannerheim.
Pulla sai tyytyä siihen, että sen kaulaan sidottiin punaisen ja keltaisen värinen nauha.
Kun Plättä nyt oli päässyt taistelun alkuun, tahtoi hän jatkaakin sitä. Isä Kiljunen piti sitä aivan sopimattomana, ja se oli todellakin ensimmäinen kerta, kun isä sellaista ajatteli, sillä ainahan hän tähän asti oli pitänyt vaikka millaista elämää tahansa soveliaana heille. Mutta Plättä alkoi silloin itkeä oikein kiukkuisesti ja huusi:
— Plättä tahtoo kuulapruutan!
Isä Kiljunen olisi tietysti vähän ajan päästä ollut valmis antamaan Plätälle kuularuiskun, sillä eihän hän koskaan ajatellut, mihin kukin asia johtaa, mutta Mannerheim oli kenraali ja viisas mies, hän tiesi varsin hyvin, ettei kuularuisku ollut mikään sopiva pikkulasten leikkikalu. Mutta vaikka hän olikin urhoollinen mies, niin oli hänen urhoollisuudellaan rajansakin; hän ei
