Sivu:Suomi 36 02 10 1847/1

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä sivua ei ole oikoluettu


Sisaren Sukkelus, (Jatkoksi 34:een Numeroon).

[s. 1]

Kahdestoista Kohtaus.

Edelliset. Luutnantti.

Luutnantti. Hyvä Mamselli! minulla on kahdakesken kanssanne juteltavaa, vähän erinomasta asiaa.

Karoliina (viittaa Ullaa menemään). Noh, hyvä Luutnantti?

Luutnantti. Antakaa anteeksi, jos vähän pelon-kaaresta juttelen Teillen sitä asiaa, jossa koko elämäni, onni ja menestys on perustettu?

Karoliina (sivultapäin ittekseniä). Ähäh, jopa on sydän kääntynyt; Jopa kieli on sulana suussa. Joko nyt arvaa ilmoittaa sydämmensä!

Luutnantti. Mutta mitävasten ujoilen? mitävasten koitan kätkeä sydämmessäni sitä liekkiä, jota en kuitenkan saa siellä salatuksi, koska ei minulla ole ollenkan syytä epäillä Teidän suostuvan pyytööni?

Karoliina (sivultapäin itteksensä). Totinen tosi. ... tuossa paikassa hän pyytää minua!

Luutnantti. Minä rohkenen toivoa, niin käytöksestäni kuin hyvän-suopuudestannekin kohtaani, olevani Teiltä arvossa pidetyn ... Valkk’ei minulla ole suuria varoja, on minulle kuitenkin pikkusen perhekkunnan murheeton elanto.

Karoliina. Älkää noista tavaroista sanaannekan lausuko ... rakkaudenne on paras ja suurin kaikista tavaroista.

Luutnantti. Suostuttekos?

Karoliina. Kaikesta sydämmestäni.

Luutnantti (suutelee häntä kädellen). Kuinka saisin Teitä oikeen kiitetyksi! Nyt teette minun ijäisesti onnelliseksi.

Karoliina (sivullapäin itteksensä). Oli mar se Ulla oikeen hohko!

Luutnantti. Minä toivon, ett’ette pahaksu, vaikka hätähisestä luonnostani tulin liian pikasesti ilmoittamaan Teillen mieleni!

Karoliina. En suinkan ... sitä olen jo kauvan Teiltä odottanutkin.

Luutnantti. Kauvan! ... Mutta kyllä Teillä sentään oikeus onkin ... semmoinen kauneus, ja muista erinomasemmat <!- 1:2

-->luonnonlahjat olisivat pitäneet jo ensimmäisessä silmän-räpäyksessä sytyttämän miehen vapaan sydämmen tuleen.

Karoliina (ujoillen). Rakastettava viekastelia! Miks’ ette ennen mieltänne ilmoittanut?

Luutnantti. Ennen! Tänäpänäpä vasta ensi kerran hänen näjikin.

Karoliina. Ensi kerran?

Luutnantti. Niin ... Tähän asti olen vaan kuullut hänestä puhuttavan.

Karoliina (sivullapäin itteksensä). Voi minun päiviäni! Kallee hänen kuuluu tarkoittavankin ... Ullalla oli yhtähyvää oikeus.

Luutnantti (on menossa). Sallikaa minun viedä tämä ilonen sanoma Lovisallen!

Karoliina. Sallikaa minun ensin ilmoittaa Teillen surullinen sanoma!

Luutnantti. Mitä sanotte?

Karoliina. Tätä yhdistystänne, sisareni tyttären kanssa, kohtaa pikkunen vastus.

Luutnantti. Mikä vastus?

Karoliina. Toisilla sanoilla sanoen: Yhdistyksenne on peräti mahdoton.

Luutnantti. Mahdoton! ... kuinka niin? ... ja mitä vasten?

Karoliina. Se, jota nyt hankitte naida, ei olekkan sisareni tytär ... Hän on sisareni poika Kalle -- Ullan vaatteissa. Hah, hah, hah?

Luutnantti. Nyt puhutte leikkiä.

Karoliina. En suinkan, kuin -- täyttä totta.

Luutnantti. Jos totta puhutte, niin on se joksikin tavatonta, pilkan sekasta leikkiä Kallelta.

Karoliina. Jos ette usko, niin kattokaa tuossa huoneessa ovat riisutut vaatteensa, jotka tänne tultuansa olivat yllänsä ... Tässäpä lakkinsakkin on ... (ottaa lakin pöydältä ja näyttää sen Luutnantillen).

Luutnantti. Vai niin, sinä Poika ärmätti, kehtasit mi[u]un pettää!

Karoliina. Mutta sanokaas nyt: eikös hän osannut kaike[u] tavon oikeen hyvin osotella vaimo-ihmistä? ... Hän lupasi saadakkin Teitin rakastamaan itteensä -- siitä on meillä pikkunen vetokin. (kumartaa Luutnanttia). Nyt saan siis sydämmestäni surkutella onnetonta rakkauttanne! (menee pois).